AINA ON IKÄVÄ

15/06/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Olen tässä viimeisen parin päivän aikana puhunut kahden alle vuoden ikäisen lapsen vanhemman kanssa siitä, miten sitä omaa lastaan ikävöi. Vaikka olisi ollut kuinka rankka päivä tahansa, sitä alkaa selailemaan lapsen kuvia puhelimesta tämän nukkuessa. Vaikka lapsi viihtyisi isovanhemmilla hoidossa vaikka kuinka pitkään, itse ei pysty olla useampaa päivää erossa. Nämä tuoreet vanhemmat yllättyivät myös siitä, kun kerroin ettei tunne muutu mihinkään vaikka lapset ovatkin jo aika isoja.

Olemme asuneet lasten isän kanssa erossa jo yli kolme vuotta. Alusta saakka oli selvää, että jatkamme molemmat yhdenvertaisina vanhempina. Kuitenkin huomasin pian ”omivani” lapsia. He olivat luonani aina vähän enemmän ja isällään vain yhden-kahden yön pätkiä kerrallaan. Kun poikien isä vuosi eron jälkeen ehdotti tosissaan viikko-viikko systeemiä olin suoraan sanottuna aika pöyristynyt. Miten kukaan voisi olla erossa lapsistaan viikkoa putkeen?

Tulin lopulta kuitenkin vähän vastaan, aloitimme viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Se oli itseasiassa järjestelynä paljon toimivampi, kun sekalaiset päivät siellä täällä ja niistä ainainen sopiminen. Vuodet vierivät, lapset kasvoivat, aloittivat päiväkodissa ja päätimme siirtyä kokonaan viikko-viikko systeemiin.

Järjestely toimii loistavasti ja se on ehdottomasti paras meidän perheelle. Viikko yksin kotona on luksista, samoin kun viikko yhdessä lasten kanssa. Mutta voi, kyllä sen ”vapaaviikon” aikana tulee niin monesti ikävöityä lapsia. Katseltua kuvia ja videoita puhelimesta, kurkittua keittiön ikkunasta, joskos päiväkodin pihalta näkyisi vilahdus lasta. Soiteltua kuulumisia ja sitten välillä, puolin ja toisin, pyydettyä joskos lapset voisivat tulla vähän aiemmin kotiin tai ainakin välissä edes yhdeksi yöksi. Koska on vaan niin kauhea ikävä.

Ja ei kai se siitä mihinkään muutu. Edelleen saan äidiltäni viestejä ”ei olla nähty viikkoon, kauhee ikävä!”

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MUN VIIKKO

6/05/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Vaikka lasten vuoroasumista ja yhteishuoltajuutta on takana jo yli kolme vuotta ja viikko-viikko systeemiäkin ainakin vuosi, tuntuu aina vaan vähän hassulta. Ei sillä etteikö järjestely olisi mielestämme ihan paras, mutta silti joka kerta kun se viikko ilman lapsia alkaa olo on kummallinen. Tuntuu että edessä olisi pidempikin pätkä aikaa ihan vain minulle. Vähän sellainen hölmistynyt fiilis, että mitäs nyt sitten. Suunnitelmat ovat yleensä suuret. To do lista noin kilometrin mittainen. Viikon lähestyessä loppuaan sitä aina havahtuu siihen, kuinka nopeasti aika menikin ja tehtävälistalta on suoritettu yleensä vain se kohta jossa lukee päikkärit.

Viikon erossa olon jälkeen ekat päivät lasten kanssa ovat ihan honey moonia. En yhtään häpeile kertoa että viikon ekoina päivinä olen täydellinen lehmänhermoinen äiti joka jaksaa olla kokoajan läsnä, leikkiä ja hymyillä. Loppuviikosta en aina ole enää yhtä kärsivällinen. Uskon että se on ihan normaalia. Vaikka molemmat pojat ovatkin arkena 6h päivähoidossa, on koko systeemin pyörittäminen viikon yksin putkeen loppua kohden välillä vähän väsyttävää.

Viikon aikanakin ollaan silti yhteydessä toiseen vanhempaan ja lapsiin. On se sitten viestiettyä, videotervehdyksiä tai pikaista näkemistä. Välillä saatetaan tehdä koko porukallakin jotain. Viikon aikana tulee myös ikävöityä lapsia, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tänään alkoi taas mun viikko. Viikko lasten kanssa. Edellisen viikon menojen takia poikkeuksellisesti perjantaina maanantain sijaan. Isä viikon aikana sain Vappuna videotervehdyksen ja kuvat vappupalloista, keskiviikkona kävin molempien lasten hoitopaikoissa äitienpäiväaamiaisella. Tänään, kun viikkoni alkoi, minun piti lähteä kaverin 30-v risteilylle. En raaskinutkaan. Oli jo niin ikävä lapsia. Joten tänään hain pojat aikaisin hoidosta kotiin. Rakennettiin junarataa, syötiin pestopastaa, harjoiteltiin pihalla pyörällä ajoa ja puhallettiin saippuakuplia sekä pidettiin leffailta.

Kuvan Brio-junarata saatu

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

ÄITI, TEHDÄÄN YHTEISTYÖTÄ

13/10/2015

mami go goperheblogi  2imageperheblogi  11perheblogi 1perheblogi 3perheblogi 4perheblogi 5perheblogi 6perheblogi 7perheblogi 8perheblogi 9perheblogi 10

Yhteishuoltajuudessa ja viikko-viikko systeemissä on puolensa. Parisuhteessa ei ikinä olisi näin paljoa vapaa-aikaa, sitten toisaalta lapsia on usein myös todella kova ikävä. Ikävän kuitenkin kestää sillä, että tietää lapsilla olevan tosi hyvä ja kivaa toisen vanhemman luona ja sitten tulee taas se oma viikko, jolloin saa täysillä ja akut laututuneena keskittyä vain lapsiin. Kuitenkin usein hyvin intensiivisen viikon lopulla sitä alkaa olla aika naatti. Aamuherätykset, aamupala ja muut aamutoimet, koiran ulkoilutus, ajoissa päiväkotiin ja eskariin ehtiminen, koiran ulkoilutus, 6h työpäivä, koiran ulkoilutus, lasten hakeminen kahdesta eri paikasta, kaupassa käynti, ruoan laitto, koiran ulkoilutus, leikkiminen/yhdessäolo/ulkoilu/askartelu/kotityöt/harrastukset ja mahdolliset illaksi rästiin jääneet työt, iltapala ja iltatoimet, koiran ulkoilutus, nukkumaanlaitto, koiran ulkoilutus ja yöherätykset… yksin, joka päivä. Väsymys purkautuu minulla sitten kiukkuisuutena ja harmikseni myönnnän, että viikon viimeisinä päivinä olen useasti melkoisen räjähdysherkkä.

Koska tiedostan tämän nykyisin ja osaan odottaa sitä, yritän näinä vikoina päivinä sysätä lyhyistä pinnoista syntyvän huonon-omantunnon taka-alalle ja ottaa sitten muuten mahdollisimman rennosti. Viikon vikoina päivinä kämppä saa olla kaaoksessa ja on ihan ok tilata iltapalaksi pizzaa. Kotia ehtii sitten taas puunata ja sähköposteihin vastailla kun pojat ovat isällään.

No mutta entäs sitten nämä viikon ensimmäiset päivät. Kun olemme olleet viikon erossa toisistamme. Se on täydelisen parasta aikaa. Lapset ovat ihania, minä täydellisen seesteisessä mielentilassa ja 100% läsnä. Kukaan ei kitise, tappele, valita tai mangu ipadia. Jutellaan rauhassa menneen viikon tapahtumista, ollaan lähekkäin, piirrellään, ulkoillaan ja ollaan vain yhdessä. Leikit sujuvat rauhallisesti, ruoka maistuu ja lapset yllättävät joka kerta sillä, miten paljon voikaan viikossa kasvaa.

Tänään kun lapset tulivat kotiin, oli juuri tällaista. Koiranpennun ensimmäistä kertaa kaksin vietetyn viikon jälkeen en ollut yhtä seesteinen kuin yleensä, mutta heti kun pojat alkoivat touhuilla tuttuja juttujaan, tuli vain taas se ihanan rauhallinen ja onnellinen tunne. Kaapo ilmoitti että keittiön lattialla on Paon pissat. Ja kun minä varoitin ettei vahingossa astuisi siihen, tulisin ihan juuri ne siivoamaan, niin hän vastasi että ”ei sun äiti tarvitse. Minä otin jo paperia ja pyyhin. Tehdään yhteistyötä”. Ja sitähän tämä perheenä eläminen juurikin on, yhteistyötä. Väsymyksen takia se on ehkä se, joka aina sitten loppuviikosta unohtuu. Asetelma vaihtuu päässäkin niin, että olen minä vs. lapset. Vaikka oikeasti meidän pitäisi olla yhdessä tiiminä. Ajatella, että kuusivuotias poikani sai minut ymmärtämään tämän. Miten ihana ja fiksu lapsi. Vastaisuudessa muistutan aina tämän mieleeni, kun pinna alkaa hektisen yksinhuoltajaviikon aikana kiristyä. Tehdään yhteistyötä, me perheenä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.