Nyt tuleekin vahingossa kaksi listaus-postausta peräkkäin, mutta ehkä se ei ole niin vakavaa! Jospa kuitenkin tekisin ensi kertaa poikkeuksen ja kirjoittaisin listauksen lisäksi myös ihan kokonaisin lausein menneestä kuusta. Tämä on tosiaan aika jännää, sillä olen tehnyt joka kuukauden listaukset samaan tyyliin ainakin kuuden vuoden ajan!

Heinäkuu hujahti hullun nopeasti ohi, vietin sen itse kokonaan kaupungissa. Osku sen sijaan mäkkeili useampaan otteeseen erilaisilla kokoonpanoilla, joten itse taas olin kahteen eri otteeseen Myyn kanssa muutaman päivän kaksin kotona, yhden yön kokonaan yksin ja sitten vielä muutaman päivän kolmisteen vain poikien kanssa.

Heinäkuuksi meillä ei ollut mitään suunnitelmia, mentiin fiiliksen ja sään mukaan. Kuten katukuvasta huomasi, korona tuntui jääneen monelta unholaan ja niin kävi välillä itselläkin. Jossain vaiheessa huomasin ajattelevani, että mennään ja tehdään nyt, ennen kun taas virus alkaa levitä ja kaikki paikat taas suljetaan. Toki varoen.

Tämä tarkoitti sitä, että käytiin ravintoloissa, kaupoilla, maa-uimalassa, Linnanmäellä ja minä jopa tapaamassa kavereita ja jopa tanssimassa (ulkona) aamuun asti. Tapasin myös vanhempiani ensi kertaa sitten ties kuinka moneen kuukauteen.

Heinäkuussa:

– käytiin kolme kertaa Stadikalla uimassa
– sain omaan pyörääni lastenistuimen ja pyöräiltiin paljon
– Myy oppi ajamaan potkupyörällä ja laskemaan kymmeneen
– kävin pari kertaa visiitillä Espoossa, muuten olin kaupungissa
– Myy kävi ensimmäistä kertaa Linnanmäen (ilmaisissa) laitteissa
– suunnittelin olkkarin uutta sisustusta
– soitettiin poikien kanssa ambulanssi ja autettiin henkilöä joka sai ruokakaupassa pahan kohtauksen
– kävin kaksi kertaa meressä uimassa, useamman kerran rannalla
– vietettiin poikien kanssa melkein 8 tuntia Linnanmäellä
– ostin uuden läppärin
– juhlittiin meidän kolmatta hääpäivää
– meillä oli auto lainassa ja tehtiin pieniä retkiä lähelle, kuten:
– käytiin hienolla autiolla rannalla, poimimassa mustikoita, kavereilla, kylässä grillaamassa ja kotieläintilalla
– saatiin vihdoin meidän parvekkeen lattian viimeiset laatat paikalleen
– kävin brunssilla, piknikillä, synttäribileissä ja tanssimassa keskellä ei mitään
– näin pitkästä aikaa kunnolla kavereita ja se oli i h a n a a
– vietettiin miehen kanssa pitkästä aikaa kaksin aikaa ja se oli i h a n a a
– leikkasin itse vähän hiuksiani
– kasvatin hienot pitkät kynnet, joista olin ylpeä, sitten muutama katkesi ja leikkasin kaikki taas ihan lyhyiksi
– fiilistelin jo salaa vähän syksyä
– ostin muutaman ”toimistovaatteen” haaveissani syksyllä tehdä paljon kivoja duuniprojekteja
– söin ihan liikaa jäätelöä ja sallin saman lapsilleni

– yhteinen pyöräretki isoon leikkipustoon
– vesileikkejä kaatosateessa
– kolmet venähtäneet päikkärit & kolme myöhään valvottua iltaa
– kiireetöntä potkupyöräilyä
– iltakävely nukenrattaita työnnellen
– kaksi jäätelöä & kaksi pillimehua
– lähipuistossa leikkimistä
– kahvilasta haettu lounas
– pusuja & haleja
– netistä tilattu uusi läppäri
– uuden lempparipiiretyn löytäminen (Bing)
– yhdessä vaatteiden valitsemista
– samistelua matchaavissa mekoissa
– ponnareiden ja pinnien laittamista
– facetimepuhelu papalle
– muutama erimielisyys ja niiden sovittelua
– paljon hyviä fiiliksiä (niin ihana viettää aikaa yhdessä)
– hirveä kasa kasautuneita töitä
– järkyttävä kaaos kotona
– hassuttelua väriä vaihtavilla valoilla
– yhteisiä hammaspesuja ja samaan aikaan nukahtamista
– ulkona vastaantulevien mummojen, paappojen ja koirien kanssa jutustelua
– ihmettelyä, yhdessä oloa, juttelua (siis oikeasti, hän on joo niin iso)

*molempien vaatteet saatu Kaikolta

Sanotaan että ulkoilu säällä kun säällä on vain varustelykysymys, mutta kyllä siihen tarvitaan mielestäni myös aimo ripaus asennetta. Olen itse hyvin mukavuudenhaluinen ja siinä missä mukavuus tarkoittaa vaikkapa omalle miehelleni puuterilumisia laskettelurinteitä ja pakkasta, olen minä enemmän sellaista coctalia altaanreunalla -tyyppiä. Pidän lämpimästä, kuivasta ja helposta.

Toki lasten myötä sitä on pitänyt venyä ja meillä ulkoillaan oikeastaan poikkeuksetta joka päivä, säällä kun säällä. Rutiinit, raikas ilma ja energiansa hyvällä tavalla purkaneet lapset menevät omien mieltymysteni edelle. Eli vaikka raahaudun loskaan, naamaa piiskaavaan tihkuun tai lympipyryyn, en voi millään ilveellä sanoa pitäväni siitä. Mutta vuosien mittaan olen oppinut asennoitumaan siihen melko neutraalisti.

Kuitenkin yksi asia, jota olen rakastanut lapsesta saakka, on kunnon kesäsade. Muistan miten pienenä sain mennä sateeseen, eikä tarvinnut varoa kastumista, vaan se oli koko homman juju. Kun on asennoitunut siihen, että nyt mennään vaan kastumaan, onkin se tosi kivaa. Kun ei tarvitse varoa yhtään, ilma ja sadevesi on lämmintä, kotona odottaa kuuma suihku ja aurinkokin yleensä alkaa jossain vaiheessa pilkistämään, mikä onkaan se hauskempaa kun läträrä vaan ihan kunnolla. Tänään oli sellaista.

Pääsimme juhlistamaan kahden kesken, ilman lapsia, hääpäiväämme ensimmäisen kerran sitten naimisiinmenon. Hääpäivämme oli tänä vuonna sunnuntaina, mutta aloitimme sen vieton jo lauantai-iltapäivästä pyöräilemällä Sörnäisissä sijaitsevaan hotelliin, jonka olimme varanneet kahdeksi yöksi. Hääpäivän vietossa tärkeimmältä tuntui rento yhdessäolo ja pieni irtiotto tavallisesta koti-arjesta.

Oli ihana viettää kaksinkeskistä aikaa vanhoilla kulmilla, niin että kaikki oli helposti kävelymatkan päässä. Kallion ihmisvilinä ja hulina, aurinko ja puheensorinan täyttämät terassit saivat olon tuntumaan siltä, kun olisi ollut jossain vähän kauempanakin lomalla.

Lauantain alku-illan ravintolavarausta lukuunottamatta emme olleet tehneet mitään sen tarkempia suunnitelmia, vaikka vaihtoehtoja toki oli sitäkin enemmän. Haluttiin kuitenkin mennä fiiliksen mukaan ilman aikatauluja.

Meidän nahkahäiden(!) viettoon kuului lopulta illallallinen italialaistyylisesti, auringonlasku kattotreassilla, pyöräilyä kesäyössä, piipahdus saaressa kaverin megasynttäribileissä, myöhään nukkumista hotellin lakanoissa, pyöräily toiseen saareen, rannalla oloa ja meressä uimista, muutamia kaverikohtaamisia, taivaallisen hyvää ruokaa ulkona live jazz-bändin soittaessa vieressä, kuuman kesäpäivän fiilistelyä, sipsiä ja jäätelöä sängyssä, pari leffaa ja tietysti paljon rakkautta.

Ottaen huomioon, että olen ollut äiti kohta 11 vuotta ja että pyöräilen melko paljon, on aika hullua, että vasta tänä kesänä olen ajanut elämäni ensimmäistä kertaa lapsi pyörän kyydissä. Lapsen kyydistelminen istuimessa on pelottanut etukäteen kovasti. Olen pelännyt kaatuvani ja pelännyt myös sitä, että pyörä on liian raskas polkea (minulla ei ole pyörässäni vaihteita).

Olin aika pieni, kun olimme äitini kanssa menossa kauppaan ja meitä vastaan ajoi äiti lapsi kyydissään, joka kaatui aivan edessämme. Vaikka olin tuolloin vasta alle kouluikäinen, muistan tilanteen hyvin ja eritysesti hätääntyneenä itkeneen äidin pelon kun autoimme heitä. Tuo muisto taisi paisua liian isoon mittakaavaan päässäni, sillä vaikka tuossa tilanteesa ei lopulta edes sattunut mitään säikähdystä kummempaa, vuosikausia olin sitä mieltä, etten uskalla ajaa lapsi kyydissä.

Poikien ollessa pieniä en siis liikkunut heidän kanssaan ollenkaan pyörällä, paitsi kunnes myöhemmin hankin laatikkopyörän. Kolmeella pyörällä ja sähköavusteella kulkeva menopeli taas tuntui todella helpolta ja turvalliselta. Rakastin sitä, mutta harmiksemme se lähti muutaman vuoden jälkeen voron matkaan. Mietin nyt pitkään Myyn syntymän jälkeen laatikkopyörän ostamista, mutta tässä hetkessä yli parin-kolmen tonnin satsaus mieluiseen pyörään ei tuntunut mahdollisesta. Etenkin kun mieheni pyörästä lastenistuin kuitenkin löytyy.

Kuukausi takaperin kuitenkin vihdoin rohkaistuin kokeilemaan taapero lastenistuimella ajoa. Osittain pakon sanelemana (lomailimme Hangossa, enkä olisi muuten päässyt liikkumaan yksin lasten kanssa kun kävellen). Olihan se hieman huteraa menoa aluksi, etenkin kun pyörä ei ollut omani ja satula liian korkealla, mutta kun huomasin että jännityksestä huolimatta pystyin siihen, vakuutin itselleni, että ajamalla vaan lisää varmuus hommaan löytyisi. Ja niin siinä kävi.

Viikko sitten sain sitten täällä kaupungissa omaan pyörääni lastenistuimen ja ollaan nyt muutama kerta ehditty jo ajelemaan. Omalla pyörällä ajaminen on entistä iisimpää ja täytyy sanoa, että olen edelleen pienestä jännityksestä huolimata nauttinut siitä kovasti. Vaikka huomaankin välillä puristavani pyörän kahvoja rystyset valkoisina.

Koska minulla ei ole ajokorttia, antaa tämä toki itselleni vähän lisää vapautta liikkua. Esimerkiksi uimarannoille joissa käymme, ei oikeastaan pääse kovin lähelle julkisilla. On aika helppo valita 40 minuutin kävelyn tai 10 minuutin pyörämatkan väliltä.

Tuon Bobiken istuimen mieheni löysi kirppikseltä. Itseasiassa hän meni ostamaan minulle istuinta, joka asennetaan eteen, ohjaustankoon, mutta myyjällä oli myynnissä myös tuo perinteisempi malli, jonka hän hetken mielijohteesta päätti ostaa myös. Onneksi. Eteentuleva istuin näyttää tosi kivalta ja lapsi näkee siitä kivasti, mutta uskon että omaan pyörääni se ei olisi sopinut niin, että ajaminen olisi ollut helppoa.

Tuo taakse tuleva istuin tulee muihin malleihin verrattuna sopivan taakse, niin että lapsella on hyvin tilaa siellä, eikä hän joudu olemaan nenä kiinni selässäni. Siinä on myös tosi hyvä jousitus, toisin kun ohjaustankoon tulevissa istuimissa. Lisäksi ajaminen tuntuu melkein normaalilta, enkä huomaa että pyörää olisi sen raskaampaa polkea kun ennenkään, vaikka takana on nyt lapsen ja istumen paino. Ihan huvittaa, miten jännittävän ja ison asian tein tästä koko hommasta etukäteen.

Ja osittain haaveeni tavarapyörästä on toteutunut, sillä lapsen sijasta istumeen menee hyvin myös kauppakassi.