Viikonloppuni alkoi hieman koomisesti, kun lähdin perjantai-iltapävänä hammaslääkäriin paikkaamaan alkuvuodesta yksityisellä hammaslääkäriasemalla löydettyä reikää. Tällä kertaa ihan julkiselle puolelle. Tuleva puudutus -ja poraamistoimenpide jännitti niin kovasti, että olin jo hermoillut asiaa etukäteen monta päivää.

Yritin vielä ennen lähtöä soittaa hammaslääkäriin, jotta olisin voinut vielä kysyä mahdollisuutta saada rauhoittava esilääkitys. Kun en saanut ketään kiinni, yritin rohkaistua ja päätin, että kyllä mä kestän ja lähdin pyöräilemään 4 kilometrin matkan hammaslääkäriin.

Kyneleet jo valmiksi silmiin kohoten kerroin hammaslääkärille ja hoitajalle minua vaivaavasta toimenpidepelosta ja edellsiistä huonoista kokemuksista jotka ovat tähän pelkoon johtaneet. Onneksi he olivat ymmärtäväisiä, lempeitä ja rauhallisia. Suutani tutkaillessa hammaslääkäri kuitenkin yllätten totesi, ettei suussa ole mitään paikattavaa.

Siis häh! Ei kuulemma vaan ollut, tai oli pienenpieni alkava reikä kiilteessä, mutta ei missään nimessä mitään sellaista jota pitäisi paikata. Olin kummissani, miksi edellinen hammaslääkäri sanoi että pitää paikata ja tämä toinen että edelleen vain hyvä suun hoito riittää sen pitämään pysähtyneenä.

Noh, kummastumista enemmän olin kuitenkin helpottunut. Tunsin oikein miten jännitys laukesi, pistin musat soimaan, aurinko paistoi ja pyöräilin toiset 4km takaisin kotiin, jossa koulusta tulleet pojat jo odottelivatkin.

Siitä alkoi aika kiva viikonloppu, johon mahtui koko kodin suursiivous, jättimäinen sade jolloin meillä oli just menoa ja jouduttiin lähtemään kaatosateessa pyöräilemään, aamupala ihanassa ranskalaisessa kahvilassa, HopLopissa käynti, ehkä elämäni seesteisin kauppareissu kolmen lapsen kanssa (parin tunnin temmeltäminen  taisi viedä mehut) pyöäräilyä raikkaassa keskuspuistossa, hepan rapsuttelua, löhöämistä sohvalla ja 3-vuotiaan minipienet kakkukahvit muutamalle sukulaiselle.

Eilinen menikin sitten kaiken sen touhuamisen jälkeen ihan sumussa, koska siis mitä, onko nyt jo tiistai?

Ottaen huomioon, että olen ollut äiti kohta 11 vuotta ja että pyöräilen melko paljon, on aika hullua, että vasta tänä kesänä olen ajanut elämäni ensimmäistä kertaa lapsi pyörän kyydissä. Lapsen kyydistelminen istuimessa on pelottanut etukäteen kovasti. Olen pelännyt kaatuvani ja pelännyt myös sitä, että pyörä on liian raskas polkea (minulla ei ole pyörässäni vaihteita).

Olin aika pieni, kun olimme äitini kanssa menossa kauppaan ja meitä vastaan ajoi äiti lapsi kyydissään, joka kaatui aivan edessämme. Vaikka olin tuolloin vasta alle kouluikäinen, muistan tilanteen hyvin ja eritysesti hätääntyneenä itkeneen äidin pelon kun autoimme heitä. Tuo muisto taisi paisua liian isoon mittakaavaan päässäni, sillä vaikka tuossa tilanteesa ei lopulta edes sattunut mitään säikähdystä kummempaa, vuosikausia olin sitä mieltä, etten uskalla ajaa lapsi kyydissä.

Poikien ollessa pieniä en siis liikkunut heidän kanssaan ollenkaan pyörällä, paitsi kunnes myöhemmin hankin laatikkopyörän. Kolmeella pyörällä ja sähköavusteella kulkeva menopeli taas tuntui todella helpolta ja turvalliselta. Rakastin sitä, mutta harmiksemme se lähti muutaman vuoden jälkeen voron matkaan. Mietin nyt pitkään Myyn syntymän jälkeen laatikkopyörän ostamista, mutta tässä hetkessä yli parin-kolmen tonnin satsaus mieluiseen pyörään ei tuntunut mahdollisesta. Etenkin kun mieheni pyörästä lastenistuin kuitenkin löytyy.

Kuukausi takaperin kuitenkin vihdoin rohkaistuin kokeilemaan taapero lastenistuimella ajoa. Osittain pakon sanelemana (lomailimme Hangossa, enkä olisi muuten päässyt liikkumaan yksin lasten kanssa kun kävellen). Olihan se hieman huteraa menoa aluksi, etenkin kun pyörä ei ollut omani ja satula liian korkealla, mutta kun huomasin että jännityksestä huolimatta pystyin siihen, vakuutin itselleni, että ajamalla vaan lisää varmuus hommaan löytyisi. Ja niin siinä kävi.

Viikko sitten sain sitten täällä kaupungissa omaan pyörääni lastenistuimen ja ollaan nyt muutama kerta ehditty jo ajelemaan. Omalla pyörällä ajaminen on entistä iisimpää ja täytyy sanoa, että olen edelleen pienestä jännityksestä huolimata nauttinut siitä kovasti. Vaikka huomaankin välillä puristavani pyörän kahvoja rystyset valkoisina.

Koska minulla ei ole ajokorttia, antaa tämä toki itselleni vähän lisää vapautta liikkua. Esimerkiksi uimarannoille joissa käymme, ei oikeastaan pääse kovin lähelle julkisilla. On aika helppo valita 40 minuutin kävelyn tai 10 minuutin pyörämatkan väliltä.

Tuon Bobiken istuimen mieheni löysi kirppikseltä. Itseasiassa hän meni ostamaan minulle istuinta, joka asennetaan eteen, ohjaustankoon, mutta myyjällä oli myynnissä myös tuo perinteisempi malli, jonka hän hetken mielijohteesta päätti ostaa myös. Onneksi. Eteentuleva istuin näyttää tosi kivalta ja lapsi näkee siitä kivasti, mutta uskon että omaan pyörääni se ei olisi sopinut niin, että ajaminen olisi ollut helppoa.

Tuo taakse tuleva istuin tulee muihin malleihin verrattuna sopivan taakse, niin että lapsella on hyvin tilaa siellä, eikä hän joudu olemaan nenä kiinni selässäni. Siinä on myös tosi hyvä jousitus, toisin kun ohjaustankoon tulevissa istuimissa. Lisäksi ajaminen tuntuu melkein normaalilta, enkä huomaa että pyörää olisi sen raskaampaa polkea kun ennenkään, vaikka takana on nyt lapsen ja istumen paino. Ihan huvittaa, miten jännittävän ja ison asian tein tästä koko hommasta etukäteen.

Ja osittain haaveeni tavarapyörästä on toteutunut, sillä lapsen sijasta istumeen menee hyvin myös kauppakassi.

Ei ollut aluksi tarkoitus jakaa näitä kännykkällä nopeasti oman pyörän selästä räpsäistyjä kuvia blogissa, mutta pakkohan sitä oli kertoa, että me mentiin ekaa kertaa yhdessä pyöräillen Myyn kanssa! Olemme odottaneet tätä hetkeä kauan!

Pitkään pähkäiltiin, että minkälainen istuin / laatikkopyörä / peräkärry sitä hankittaisiin. Miettimisen aihetta lisäsi myös se, ettei pienen lapsen niska kestä vielä hirveästi töyssyjä, jonka lisäksi kypärästä voi olla enemmän haittaa kun hyötyä. Tutkittiin ja metsästettiin sen vuoksi myös markkinoiden parasta ja kevyintä kypärää yksivuotiaalle.

Yhdestä kirpparilta ja toisen roskalavalta hankitusta perus Hamaxixta huolimatta, meillä molemmilla pyöri mielessä ajatus oman pyörän etutankoon kiinntettävästä istuimesta. Ajattelimme, että niin itsellä kun lapsellakin on kiva olla edessä, paremmassa vuorovaikutuksessa ja nähdä eteensä, kun istua takana pahimmillaan reppu naamassa kiinni.

Eteenkin kiinnitettäviä istuimia oli useampaa eri mallia ja nissä sitten riitti mietittävää niin hinnan kun kiinnityksenkin puolesta. Haluttiin sellainen istuin, jota pääsee testaamaan, useita näitä kun myytiin vain netin kautta.

Mieheni otti lopulta vastuun istuimen hankkimisesta (itse suunnittelen sitä uuden laatikkopyörän hankkimista vielä ensi keväälle) ja löysikin käytettynä tällaisen mallin, joka ei ollut meille kummallekaan entuudestaan tuttu. Ulkonäkönsä puolesta se ei voita muita malleja, mutta lapsen kannalta istuin tuntuu oikein pätevältä – ja se onkin pääasia. Myös ajo-asento aikuisella on tämän kanssa ihan suht hyvä, ainakin tällaisille kevyille sunnuntaiajeluille.

Myy nautti täysillä syksyisestä, elämänsä ensimmäisestä pyöräilyreissusta, autoja, koiria bongaillen sekä toki ihan vain vauhdin hurmasta ja maisemista nauttien.

En itse ole mikään sellainen teknisissä varusteissa kiitävä pitkänmatkanpyärilijä, mutta pyöräilen itse miellelläni paikasta toiseen juuri tällaista iisiä kaupunkiajoa. Se on ollut alusta saakka myös meitä pariskuntana yhdistävä tekijä ja itsehän pyöräilin myös ihan koko Myyn raskausajan – viimeinen kerta pyörän selässä taisi olla kaksi päivää ennen synnytystä. Olisin pyöräillyt sairaalaan lapsivesien mentyäkin, mutta ajattelin silloin kävelyn tehostavan paremmin synnytystä.

Oli siis ihana päästä kaikki kolme yhdessä pyörän selkään ja syksyistä kaupunkia ihastelemaan. Toivottavasti nättejä syyspäiviä tulisi vielä edes muutama lisää, jotta päästäisiin uudestaan – ja mielellään vaikka koko jengi.

Tuosta Myyn istuimesta tuli instaan paljon jo kyselyitä, se on WheeRide Kangaroo . En ole ihan varma onko tuo edssä oleva pehmustettu ”pöytä” turvallisuutta vai nukkumista varten – ehkä molempia? Haaveissa on kuitenkin edelleen hankkia Thulen modernimpi malli, johon saa lisäosia, kuten suojaavan pleksituulilasin.

Kuten aiemmin kerroin, meillä lasten pyöräilemään opettelu on vähän jäänyt laatikkopyörän helppoden takia. Pitkään nimittäin  mielummin pakkasin lapset tavaroineen laatikon kyytiin, kun että olisimme lähteneet kaikki matkaan omilla pyörillämme. Kaapo ajaa jo hyvin, mutta Elvis on päässyt pyöräilyn makuun vasta tänä kesänä.

Vaikka Kaapon kanssa pyöräily alkoi sujumaan lähes itsestään, googlailin keväällä vinkkejä nimenomaan pyöräilyn opettamiseen. Eihän siihen hirveästi mitään vippaskonsteja ole, mutta muutamia juttuja kyllä jolla voi sitä helpottaa ja nopeuttaa:

Potkupyöräily on hyvää alkutreeniä

Viime vuosina todella suositut pienten lasten potkupyörät ovat loistava apu pyöräilyn aloittamisessa. Lapsi joka on hiffannut potkupyöräilyn oppii todennäiköisesti myös ajamaan myös polkupyörällä suht helposti. Potkupyöräillessä oppii hienosti pyörän kanssa tasapainoilun, joka on sama molemmissa pyörissä.

Älä käytä apupyöriä

Pyöräilyn opettelu kannattaa aloittaa ilman apupyöriä, sillä niiden kanssa tasapino ei harjaannu ja niistä voi olla enemmän haittaa kun hyötyä. Apupyörien kanssa ajaminen on aivan erilaista kun ilman, joten tämä vaihe on aika turha.

Paras ikä opetella ajamaan on noin 4-vuotiaana

Muista kuitenkin että kaikki lapset ovat erilaisia ja oppivat omaan tahtiinsa. Joku voi olla valmis ajamaan jo kolmivuotaana, joku vasta lähempänä kouluikää. Potkupyöräilyn voi kuitenkin aloittaa jo aiemmin ja tutustua pikkuhiljaa polkupyörään lapsen kiinnostuksen ja taitojen mukaan.

Mitä pienemmän lapsen kanssa polkemista treenaa, sitä hankalampaa alku on. Polkemista voi olla aluksi vaikea hiffata, etenkin jos lapsi ei ole nähnyt paljoa muita pyöräilijöitä tai kokeillut polkemista aiemmin. Polkeva liike ei tule luonnostaan, kuten vaikkapa kävely, joten sitä pitää treenata. Samalla lihakset kehittyvät ja sitä myötä myös polkemisesta tulee lapselle helpompaa.

kannattaa heti aluksi opettaa, että polkeminen tapahtuu aina aloittamalla etummisena olevalla polkimella. Jos polkemisen opettelu tuntuu liian haastavalta tai ikävältä kannattaa pistää se hetkeksi tauolle ja kokeilla vaikka muutaman viikon päästä uudestaan.

Valitse tarpeeksi pieni pyörä

Moni hankkii lapselle pyörän kasvunvaralla. Kuitenkin ajamaan opettelevan lapsen onhelpompaa oppia polkeminen mielummin vähän pienellä kun suurella pyörällä. Myöhemmin tarpeeksi iso pyörä on hyvä, sillä sitä on kevyempi polkea. Ajamaan opetelessa on kuitenkin tärkeää että lapset jalat osuvat kunnolla maahan ja että pyörä on tarpeeksi pieni ja että lapsen on helppo käsitellä sitä.

Harjoittele aluksi tasaisella

Paras paikka pyöräilyn harjoittelulle on tasainen ja laaja alue, kuten asfalttikenttä. Kuitenkin jos lapsella riittää voimaa jaloissa, voi ajamista harjoitella myös nurmikolla, jolloin kaatuminen ei satu yhtä paljoa. Nurmikolla ajaminen on kuitenkin huomattavasti raskaampaa, joten ihan ensimmäisillä kerroilla tai pienen lapsen kanssa kannattaa suunnata jonnekkin täysin tasaiaiselle, jossa ei tarvitse myöskään väistellä muita tai varsinkaan liikennettä.

Ole lapsen tärkein tuki (ja turva)

Paras paikka tukea pyörän päällä olevan lapsen tasapainoa on takana. Voit pitää pyörää pystyssä satulasta, mutta aluksi kädet lapsen kainaloiden alla voi tuntua hänestä turvallisimmalta. Älä myöskään petä lapsen luottamusta irroittamalla otetta ennen kun hän on valmis. Kun tasapaino alkaa löytymään voit pikkuhiljaa alkaa höllentämään otettasi ja päästämään pikkuhiljaa irti. Voit sopia lapsen kanssa että päästät hänet menemään itse tai juokset aluksi hänen rinnallaan.

Voit auttaa lasta hahmottamaan pyörällä tasapainoilua ohjaamalla häntä kainaloista pidellen ja kääntämällä sivulta toiselle. Näin lapsi oppii samalla kääntymistä ja pyörän hallintaa.

Kaatumista ei voi välttää

Omasta mielestäni lapselle kannattaa rehellisesti kertoa heti aluksi, että kaatumiselta ei voi etenkään harjoitellessa välttyä. Joissain vaiheessa lapsi tulee kaatumaan ja mahdollisesti satuttamaan myös itseään jonkun verran. Kaatumisista huolimatta on tärkeää saada positiivinen vire pysymään harjoittelussa.

Jarruttaminen

Jarrun käyttö on tietysti ensisijaisen tärkeä asia oppia. Useasti polkemaan opetellessa lapsi usein vahingossa aluksi jarruttaakin, joten sen oppiminen käy monella ihan vahingossa. Jos pyörässä on jalkajarrun lisäksi käsijarru, sen käyttöä kannattaa harjotella aluksi pyörää taluttaen. Muista myös näyttää lapselle mitä tapahtuu jos pelkkää käsijarrua käyttää äkkijarrutuksessa.

Älä pakota

Kuten aiemmin sanottu, pidä harjoittelu hauskana ja lapselle mukavana asiana. Kannusta positiiviseen sävyyn mutta hyväksy myös se, että lapsi ei välttämättä ole vielä valmis harjoitteluun. Älä hermostu, vaan yrittäkää mielummin myöhemmin uudestaan.

Miten teillä on opetettu lapset ajamaan, kuulostavatko nämä vinkit yhtään tutuilta? Vai onko teillä harjoittelu vielä edessä? Entäs kuinka monen lapsi on aluksi mennyt potkupyörällä?

Poikien Pelago Kiddo-pyörät saatu

*Postauksen pyörät saatu

Ajelen kolmatta kesää onnellisena maailman ihanimmalla Pelagollani ja olin enemmäin kun innoissani kun sain keväällä kuulla, että pian myös lapsille olisi tulossa oma malli.

Kotimainen Pelago valmistaa toimivia ja laadukkaita polkupyöriä ja pyöräilytarvikkeita niin kaupunki-, työmatka kun harrastuskäyttöönkin. Kestävyys, käytettävyys, kauneus ovat pääosassa pyöriä suunnitellessa. Pelagon perustajat, Hyppösen veljekset, aloittivat koko homman kasaamalla ja hitsaamalla roskalavoilta löytämiään pyöränrunkoja. Nykyään pyörissä käytetään pääasiassa eurooppalaisten toimittajien osia ja jokainen pyörä viimeistellään Suomessa. Kaikki pyörät on suunniteltu käyttäjälähtöisesti, suunnittelussa on huomioitu pyöräilijän kaupunkiympäristö: mäet, mukulakivet ja paikoin puutteelliset pyörätiet. Ihan mahtavaa että nyt myös lasten on mahdollista saada omansa näistä huippupyöristä.

Uusi lasten pyörä, Kiddo on 16 tuumainen ja suunniteltu noin 3–6-vuotiaalle, 105 cm – 125 cm pitkälle pyöräilijälle. Pyörää on saatavilla sekä mustana että vihreänä. Itsehän tykkään Pelagoissa huippulaadun lisäksi niiden kauniista ja klassisesta muotokilestä. Lasten näkökulmasta erityisen mukavan ajopelistä tekee taas se, että pyörän saa tuunata oman pyörän mieleisekseen mukana tulevilla tarroilla. Ja kyllä lapset tuntuvat olevan ylpeitä siitä, että heillä on melkein samanlainen pyörä kun äidilläkin.

Kaapohan on jo vähän reilu 130 cm pitkä, mutta käydessämme testaamassa pyörää hän ihastui siihen niin paljon että halusi sen ehdottomasti vaikka se menee enää tämän kesän. Aikoinaan kuljin lasten kanssa todella paljon laatikkopyörällä, lapset kyydissä, että he eivät ehtineet paljoa polkemista haljoittelemaan itse. Tuntui vaan niin paljon helpommalta aina nakata lapset ja tavarat sähköavusteiden pyörän kyytiin, kun ensin harjoitella pyörilyä ja lähteä sitten sekoilemaan liikenteeseen, joten opettelu vähän jäi.

Kaapo ajaa kyllä jo pyörällä, mutta itseasiassa ennen tätä kesää hän ei ollut poistunut pyöräillen omaa pihaa kauemmaksi. Siksi vähän pienempi pyörä sopi hänelle, sillä sillä on paljon parempi harjoitella. Ja huima kehitys tapahtuikin jo ihan muutamassa päivässä. Kokeiltiin hänelle myös isompaa pyörää, mutta hän on niin tykästynyt tuohon pieneen että kruisailee mielummin sillä.

Elvis taas harjoittelee nyt ensi kertaa ajamista ilman apupyöriä ja hän on ihanan innoissaan asiasta. Meidän lähellä on hyvä nurmikenttä missä opetella ja muutama metri menee jo parin harjoittelukerran jälkeen hyvin itse. Tuolla yksivaihteisella pyörällä on tosi hyvä treenata ja plussaa se saa myös pieneen käteen sopivasta käsijarrusta sekä täysin koteloidusta ketjusuojasta. Pituutta Elviksellä on nyt vähän alle 120 senttiä ja ikää pian 7-vuotta, joten pyörä on hänelle todella hyvän kokoinen ja varmasti hyvä vielä ensi vuonnakin.

Kaapo on jo testamentannut oman pyöränsä tulevalle vauvalle, hauska ajatella että kolmen vuoden päästä hän pääsee sitten ajelemaan sillä. Itse toivon että nämä lastenpyörät menestyvät ja Pelgo päättää tehdä myös vähän isommille lapsille junior-mallin ennen aikuisten kokoon siirtymistä.

Kaapon kanssa ollaankin jo käyty kahdestaan vähän pidemmällä pyörälenkillä, ja pian päästään menemään koko jengi. En malta odottaa!