Oltiin tänään ystäväni ja lasten kanssa leikkipuistossa. Tustustuttiin tämän ystävän kanssa aikoinaan kun esikoisemme olivat vauvoja. Käytiin yhdessä muskarissa, istuttiin hiekkalaatikolla ja toistemme luona kahvilla. Aloimme odottamaan kuopuksiamme samaan aikaan, saimme vertaistukea toisiltamme sekä monelta muulta samassa tilanteessa olevalta uudelta äiti-ystävältä. Istuttiin yhdessä puistossa, kerhossa tai toistemme kotona, kun lapset leikkivät vieressä. Juotiin kahvia ja juteltiin kaikesta. Se oli silloin maailman tärkeintä, mutta pikkuhiljaa kerrat alkoivat vähenemään.

Sen sijaan että käytäisiin tuolla puistossa vähintään viisi kertaa viikossa, ovat kerrat harventuneet jopa vain kertaan kuukaudessa. Sitä on aina ajatellut, että se johtuu vaan työkiireistä ja siitä että lapset ovat hoidossa. Mutta tänään oivalsin että puistoilu on vähentynyt siksi, ettei sille ole enää samanlaista tarvetta. Siis tarvetta itselle.

Tänään tunsin oloni puistossa ulkopuoliseksi. Sen sijaan että ennen tiesin kaikkien nimet ja osoitteet, en tänään tuntenut juuri ketään. Puistossa olevat äidit ja isät ulkoilivat lähinnä noin vuoden ikäisten lastensa kanssa. Kahvi ei ollut esillä kuten ennen ja puiston henkilökunta oli vaihtunut. Minulle neuvottiin missä kahvikupit olivat – vaikka minä olen vuosien aikana ottanut sellaisen samaisesta kaapista noin miljoona kertaa.

Juttelimme kaverini kanssa, että puiston tunnelma on muuttunut. Kunnes tulimme siihen tulokseen että kyllä meno on edelleen sama, mutta jos joku on muuttunut se olemme me. Sen sijaan että ennen oli lasten kanssa päästävä aamusta pois kotoa, ennen kun seinät kaatuvat päälle ja lapset tuhoavat asunnon, nyt sitä haluaisi mielummin olla kotona niin paljon kun mahdollista.

On haikeaa miten asiat muuttuu, mutta nykyään niiden äitien kanssa vietetään sitten iltaa iltaa ilman lapsia. Latte ja piltin jämät on vaihtunut viiniin ja rucolapizzaan. Ei yhtään huono diili mielestäni. Silti tulee aika ajoin haikein mielin muisteltua aikoja kun lapset olivat pieniä. Ja sitten havahdun, etten silloin saanut pestä hampaitani edes kahta minuttia rauhassa. Aikansa kaikkea siis. Lattemamma-ajat ovat siis takana päin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

It’s a little bit funny
this feeling inside
I’m not one of those
who can easily hide

And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it’s done
I hope you don’t mind
I hope you don’t mind that I put down in words
How wonderful life is while you’re in the world

Tuo laulu on soinnut koko Juhannuksen päässäni. Siitä saakka kun kaverini Paju lauloi kello puoli viidestä huolimatta sitä kauniisti aitan parvella kitaran säestäessä. Takana on ihana Juhannus. Elämään on tupsahtanut taas huikeita uusia ystäviä, ja oikeasti ihmettelen ettei sixpäkki jo näy kaiken sen nauramisen  tuloksena. Juhannus oli myös hyvin erilainen siinä mielessä, etten ole viettänyt sitä ilman lapsia heidän syntymänsä jälkeen. Enkä muutenkaan ole oikeastaan koskaan ennen viettänyt villejä juhannusbileitä pelaamassa tuntitolkulla paljussa pullonpyöritystä. No, nyt olen tehnyt senkin.

Kaiken naurun ja ilon lisäksi viikko on ollut hyvin haikea ja paikoitellen myös raskas. Lapset lähtivät isänsä kanssa viikoksi mökille ja olen ikävöinyt heitä enemmän kuin koskaan. Se että he ovat monen tunnin matkan päässä, puuhailemassa juttuja joista minä jään paitsi tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta koska ei sen näin pitänyt mennä. Ikävöin entistä elämääni. Tai siis sitä millaista kaiken piti olla. Suunnittelin onnellista arkea ehjässä perheessä. Elämä kun on siitä hassua, että se harvoin menee suunnitelmien mukaan.

Nyt olo on ollut haikea ja katkera, hiton maailmankaikkeus miksi tämä homma meni näin. Mökiltä, ihmisten keskeltä, palattuani tyhjään kotiin oli vaikea pidätellä kyyneleitä. Olisi rakkautta annettavana, mutta ei ketään joka ottaisi sitä vastaan. Ihan tyhmää. Sillä kaikkea muuta on kyllä yllin kyllin, mutta se on nyt vain tämä hassu tunne – ja sille on vaikea mahtaa mitään kun se tunne iskee. Jos koskaan, niin nyt katkeransuloinen on täydellisin sana kuvaamaan tätä oloa.

Huomenna lapset vihdoin palaavaat kotiin. Heillä on kesäloma alkanut ja se jatkuu kunnes eskari alkaa. ESKARI. Siinä on toinen asia mitä olen viime viikolla nyyhkinyt, esikoisvauvani menee eskariin. Mä en ala.

Kiitos vielä ihanat mökkikaverit! Paju, Peeta ja Kaisu, jolle myös kiitos tuosta vikasta kuvasta <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Hei, halusin vain äkkiä tulla sanomaan KIITOS kaikista edelliseen ikävään postaukseen tulleista kommenteistanne. Olen myös tapani vastaisesti käynyt pariin otteeseen lukemassa keksusteluja aiheesta vauvapalstalla. Täytyy sanoa että keskustelu siellä on ollut yllätävän asiallista.

Ymmärrän että kirjoitukseni ei ole kiva juttu nykyisille Bellallaisille ja vilpittömästi pahoittelen teidän puolestanne. On todella ikävä että te sivulliset olette joutuneet tosi ikävään tilanteeseen ja täysin viattomina kärsimään muunmuassa bokoteista. Tämä ei missään nimessä ollut tarkoitukseni, ymmärrätte varmasti. En vain halunnut enää vaieta vääryyksistä, joita itseni lisäksi kaverini ovat joutuneet kokemaan. Vaikka tilanne on hyvin harmillinen, on ollut hienoa saada viestejä myös muilta entisisltä bloggaajilta ja työntekijäiltä jotka ovat saaneet kokea saman. He ovat hyvin kiitollisia siitä että kissa on vihdoin nostettu pöydälle, sillä monikaan heistä ei sitä esimerkiksi koston tai kavereiden menettämisen pelon uhalla uskalla asiasta julkisesti puhua.

Saa nähdä mihin tilanne etenee, vai eteneekö mihinkään. Ainakaan tähän mennessä kukaan ei ole ottanut minuun yheyttä, vaikka niin ollaankin tiedoitettu. Edeleenkään en ole saanut ainuttakaan anteeksipyyntöä – vaikka se on oikeastaan ainut mitä olen halunnut. Minua ei kiinnosta tehdä rikos -tai muita ilmoituksia, eikä edes energiani sellaiseen riittäisi. Omasta puolestani mennyt on mennyttä, mutta kuten aiemmin kirjoitin, kun kuulin että meninki jatkuu edelleen samana en vain voinut antaa asian olla. En voi hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta tai kiusaamista, ja tiedän että joudun tässä vähän kärsimään puolustaessani ihmistä/ihmisiä jota en ole edes ikinä tavannut tai edes netin välityksellä jutellut. Ehkä sekin puhuu puolestaan. Jokainen toki saa muodostaa oman mielipiteensä tapahtumista, mitään konkreettisia todisteita kiusaamisestaa ei muutamaa viestiä lukuunottama kun minulla ole. Ja niitä en aio julkisesti mihinkään laittaa.

En edelleenkään suosittele bloggaajien boikotoimista, moni heistä sanoo olevansa täysin tietämätön moisesta käytöksestä. Täytyy myös muistaa että tämän tapahtuneen vaikutukset voivat näkyä vasta kuukausien päästä. Jos joku bloggaaja on tämän kohun jälkeen päättänyt lähteä portaalistaan se ei käy päivässä tai parissa. Edelleen haluan myös puolustaa portaalibloggaamista, pahimmassa tapauksessa se voi tosiaan olla poikeuksien polkemista ja myrkyllistä ilmapiiriä, mutta parhaimmasta juuri tätä mitä saan itse nyt kokea. Yhteisällisyyttä, tukea, turvaa, ystävyyttä, ja ymmärrystä sekä taloudellista varmuutta sekä näkyvyyttä blogilleni.

Haluan edelleenkin pitää blogini postitiivisena paikkana, niin itselleni kun lukijoillekkin – joten tätä asiaa en välttämättä tule täällä käsittelemään ellei siihen uudestaan aihetta tule. Tähän ja edelliseen postaukseen voi toki kommentoida tai kysyä jos jokin juttu askarruttaa – vastaan toki. Nyt kuitenkin vaihdan viikonlouksi vapaalle. Blogi hiljeene pariksi päiväksi kun me lähdemme tyttöjen kanssa festariviikonlopun viettoon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Haluaisin nyt kirjoittaa vähän miehistä, seukkaamisesta ja sinkkuna olosta. En tiedä miten teksti tulee käymään järkeen, tuskin siitä on mitään logiikkaa, mutta nyt on taas kauheasti mielen päällä tästä aihe-alueesta. Seistiin tänään päivällä kaverini Kaisun kanssa Radisson Sas Blun hotellin sviitin kattoterassilla. Huone oli lähes ällöttävän täydellinen. Molemmat meistä varmaan salaa mietti millaista sieltä olisi herätä aamulla jonkun ihanan miehen kanssa, mennä kylpytakit päällä terassille ja juoda aamupalaksi lasit skumppaa. No, nyt kuitenkin oltiin siellä me, eikä miehiä mailla halmeilla. Yhtäkkiä Kaisu tokaisee sen, mitä itse olen taas viimeaikoina miettinyt kummallisen vähän, ”olispa mulla mies”. Siinä hetken toisiamme hiljaa tuojoteltuamme kysyn Kaisulta:

-mietippä nyt oikeesti
-mieti sitä kaikkea säätöä
-mieti niitä riitoja
-kaikkia niitä väärinkäsityksiä
-sitä kun sä haluut olla sen kanssa ja se yksin ja sitten joskus taas toisinpäin
-sitä että se kyselee koska sä tuut kotiin
-ja sitä kun sä tekstailet sille että kiva kun teit ruokaa, mutta mä söin jo täällä ja en tiiä milloin tuun ja sun kavereita ärsyttää kun oot kokoajan puhelin kädessä ja plääääääääh

Ihan totta hän sanoi ja jatkettiin kaupungin yli tuijottamista.

Se asia on kuitenkin niin mielen kun kielenkin päällä kokoajan, miehet. Suhteet. Tulevaisuus. 95% keskusteleuista kavereiden kanssa koskee miehiä, oltiin sitten sinkkuja tai parisuhteessa. Asiat pyörii nöiden asioiden ympärillä tai lopulta vie siihen. Ja tästä nyt päästään taas viimeisimpiin ajatuksiini. Nimittäin siihen että toden totta, viihdyn sinkkuna. Rehellisesti. Tai ainakin tällä hetkellä. Pitkään toivoin että löytäisin jonkun, alettaisiin seukkamaan ja sitten elämä olisi ihanaa. Mutta mitä hittoa, sehän on ihan hullun ihanaa just nyt! Just tämmösenä! Tai lähinnä olen ehkä oivaltanut ja paremmin oppinut hetkessä elämisen ja tämän hetken arvostamisen. En sanoi etteikö joku vakavampi kiinnostaisi jos sellainen hetki joskus elämässä koittaisi. Mutta just tällä hetkellä oikeasti tykkään tästä säätämisestä.

Tuon kattoterassiepisodin jälkeen päädyttiin ihan tavalliselle terassille maan tasalle. Reino Nordinilla oli siellä keikka ja moni teistäkin on varmaan kuullut kyseisen poolokauluksisen herrasmiehen uuden sinkun Ylös. Laulu on kamalan ihanan romattinen ja siinä lauletaan Kaikki säädöt on säädetty, eikä puutu mitään. Ja se mitä on, on niin hyvää. Ihanasti sanottu, mutta taas sanoin Kaisulle että, ei, en mä haluu!

Tämä on hullua, sillä varmasti jokainen ystäväni muistaa kuinka olen useasti (usean vuoden ajan) tuskissani valittanut ETTEN JAKSA ENÄÄ SÄÄTÄÄÄÄÄÄ! Yhtäkkiä koko homma on kääntynyt päälaelleen. Tiedän että moni pitkään seurustellut kaverini kaipaa samanlaista säpinää mitä sinkkuna, muistan itsekkin joskus kaipaavani sitä ihastumisen tunnetta. Joten kun kerran nyt olen siinä tilanteessa nyt miksen vaan nauttisi siitä? Ehtii sitä seukata sitten vaikka seuraavat 50 vuotta jos niin on ollakseen sitten.

Joskus sitä naurattaa, välillä ihan suututtaa ja toisinaan sitten on jopa ihan otettu niistä epämääräisistä tekstareista jotka oleellisena osana liittyvät tähän säätö-asiaan. Tuskin sellaisia viestejä seurustellessa tulisi. Ainakaan niin paljona. Ja jos tulisi niistä tuntisi itse huonoa-omaatuntoa. Eikä niihin todellakaan voisi vastata. Nyt se vastailu on välillä parhainta hupia. Eikä sitä seurustella tutustuisi niin paljoa uusiin ihmisiin. Tai flirttailisi. Tai päätyisi joka viikko ihan absurdeihin tilanteisiin. Eikä ihastuisi ja särkisi sydäntään – mutta ei puhuta siitä nyt.

Tai rehellisesti ajateltuna, en usko että olisin valmis seurustelemaan. Kirjoitin tästä aiemminkin. Mutta silloin en ollut vielä ihan näin fiiliksissä tästä sinkkuna olosta. En ole valmis muuttamaan omia tapojani ja olemaan vähemmän itsekkäämpi. En ole valmis olemaan Mintun sijasta Minttu ja joku toinen tyyppi. Ja jos ja kun sen seukkaamisen aika tulee, luulen että alku tulee olemaan aika hankalaa. Myös tämän kaiken ja monen muun säätöjä nähneenä on jotenkin aika vaikea myöskään luottaa ihmisiin. uselle kun niiden säätöjen ja sinkkuelämän taakse jättäminen ei tunnu käyvän kovin helposti.

Mutta oli niin tai näin, tämän postauksen ihan oikeana pointtinahan oli se hetkessä täsysillä eläminen ja elämästä nauttiminen. Sinkkuna tai seukkavaana tai minä vaan siitä välistä. Muistuttaa ettei joku asia, varsinkaan kukaan toinen ihminen, muuta sinun omaa elämää, pim, paremmaksi. Mutta muistan myös sen että tämä säätäminen on useasti ollut ihan perseestä, se on itkettänyt niin monet kerrat, mutta just nyt mä tykkään siitä. Eli haluan kyllä silti vielä joskus poikaystävän. Mutten vain tiedä että milloin. Sitten kun ne kaikki säädöt on säädetty? Tai ehkä vaan sitten kun sen aika on. Mutten jää kyllä himaan odottelemaan.

Oikeasti piti tänään postata yksi lohiresepti.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Hei me ollaan takaisin Suomessa! Ihana kun aurinko on paistanut ja muutenkin elämä hellinnyt. Pojat lähtivät heti palattuamme perjantai-iltana isälleen ja minä näin sitten pitkästä aikaa kavereita. Kotiin yksin jääminen huokutteli ajatuksena, mutta käytännössä tuntuikin sitten liian oudolta. Onneksi on ystävät!

Indiedays ja McDonalds pyysivät minua taannoin yhteistyön merkeissä jakamaan päiväni aamusta iltaan. Samalla pääsin maistelemaan raikkaita uutuus smoothieita. Tämä lauantai ei ollutkaan ihan tavallisesta päästä, mutta kun aloin miettimään, niin aika harvoin mikään muukaan päiväni menee ikinä samalla tavalla. Tämän lauantain kohokohta oli siis tavata kavereita ja lähteä yhdessä tanssimaan. Päivällä pääsin nauttimaan auringosta ja siivouspäivän kirppareista ympäri kaupunkia.

Heräsin aamulla kaverini luota. On aina kiva nukkua jonkun vieressä ja aamulla löhöillä ja jutella unenpöpperöisenä niitä näitä. Kaupunki oli niin kaunis, kuukauden reissun jälkeen oli ihana palata keväiseen Helsinkiin. Kävelin reilun pari kilsaa kotiin vain hengittelen tätä ihanaa kaupunkia. Meidän pihalla oli kirppismyyjiä, sirkusesitys ja viulunsoittaja. Istuskelin hetken naapureiden kanssa pihalla. Meidän uusi talo ja sen yhteisöllisyys on kyllä ihan huippua!

Kotona odotti laukut vielä purkamatta, joten hommailin hetken niiden parissa. Tuli osteltua Espanjasta kaikenlaista kivaa. Niistä myöhemmin vähän lisää! Suihkun jälkeen pistin musat täysille. Parasta yksinasumisessa on ehdottomasti ainakin se, että voi tanssia hassusti peilin edessä ihan raurassa. Vaikka pyyhe päällä. Tässä vaiheessa alkoi nälkä vähän kurnia vatsassa eikä raikas smoothie ei kuulostanut yhtään hullummalta. Lähdin siis pikku kävelylle mäkkäriin, samalla hiuksia kuivatellen. Noita mäkin smoothieitahan on ollut myynnissä jo jonkin aikaa muutamissa ravintoloissa, mutta nyt niitä saa lähes joka paikasta. Olinkin jo aiemmin maistanut mango-ananasta ja tällä kertaa testasin tuon mansikka-banaanin. Tykkäsin.

Kotiin palatessa aloinkin sitten valmistautua iltaan. Meikkailin ja laitoin tukkaa musaa kuunnellen. Hyppäsin Pasilasta junaan ja hurrautin kaverilleni Kaisulle Järvenpäähän. Siellä paistoi ja satoi samaan aikaan, hurjan kaunista ja vihreää. Kaikki muut olivat jo ehtineet paikalle ja minä pääsin istumaan valmiseen ruokapöytään. Kaisu oli kokkaillut ihanaa viikuna-couscous salaattia, paistettuja perunoita ja lohitartaria. Jälkkäriksi raparperipiirakkaa ja jätskiä. Niin ja viiniä. Tyttöjen iltamme meni perinteisen kaavan mukaan, juteltiin kaikesta mahdollisesta, kuuntelimme musaa välillä tanssahdellen. Tietysti pikaiset meikkauket ja hiuslakan suihkutukset ennen junalle rientämistä. Melkein myöhästyttiin Helsinkiin menevästä junasta, mutta onneksi se olikin lopulta muutaman minuutin myöhässä. Junamatka oli hulvaton. Samoin ”karaoke”taksi matka steissiltä isoroballe. Siellä ilta jatkui tanssien, jutellen, nauraen ja tuttuihin törmäillen. Aika ihana ensimmäinen kokonainen päivä Suomessa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.