Oltiin tänään ystäväni ja lasten kanssa leikkipuistossa. Tustustuttiin tämän ystävän kanssa aikoinaan kun esikoisemme olivat vauvoja. Käytiin yhdessä muskarissa, istuttiin hiekkalaatikolla ja toistemme luona kahvilla. Aloimme odottamaan kuopuksiamme samaan aikaan, saimme vertaistukea toisiltamme sekä monelta muulta samassa tilanteessa olevalta uudelta äiti-ystävältä. Istuttiin yhdessä puistossa, kerhossa tai toistemme kotona, kun lapset leikkivät vieressä. Juotiin kahvia ja juteltiin kaikesta. Se oli silloin maailman tärkeintä, mutta pikkuhiljaa kerrat alkoivat vähenemään.
Sen sijaan että käytäisiin tuolla puistossa vähintään viisi kertaa viikossa, ovat kerrat harventuneet jopa vain kertaan kuukaudessa. Sitä on aina ajatellut, että se johtuu vaan työkiireistä ja siitä että lapset ovat hoidossa. Mutta tänään oivalsin että puistoilu on vähentynyt siksi, ettei sille ole enää samanlaista tarvetta. Siis tarvetta itselle.
Tänään tunsin oloni puistossa ulkopuoliseksi. Sen sijaan että ennen tiesin kaikkien nimet ja osoitteet, en tänään tuntenut juuri ketään. Puistossa olevat äidit ja isät ulkoilivat lähinnä noin vuoden ikäisten lastensa kanssa. Kahvi ei ollut esillä kuten ennen ja puiston henkilökunta oli vaihtunut. Minulle neuvottiin missä kahvikupit olivat – vaikka minä olen vuosien aikana ottanut sellaisen samaisesta kaapista noin miljoona kertaa.
Juttelimme kaverini kanssa, että puiston tunnelma on muuttunut. Kunnes tulimme siihen tulokseen että kyllä meno on edelleen sama, mutta jos joku on muuttunut se olemme me. Sen sijaan että ennen oli lasten kanssa päästävä aamusta pois kotoa, ennen kun seinät kaatuvat päälle ja lapset tuhoavat asunnon, nyt sitä haluaisi mielummin olla kotona niin paljon kun mahdollista.
On haikeaa miten asiat muuttuu, mutta nykyään niiden äitien kanssa vietetään sitten iltaa iltaa ilman lapsia. Latte ja piltin jämät on vaihtunut viiniin ja rucolapizzaan. Ei yhtään huono diili mielestäni. Silti tulee aika ajoin haikein mielin muisteltua aikoja kun lapset olivat pieniä. Ja sitten havahdun, etten silloin saanut pestä hampaitani edes kahta minuttia rauhassa. Aikansa kaikkea siis. Lattemamma-ajat ovat siis takana päin.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
Mitenhän tää postaus nyt herätti mussa oudon toivonkipinän, että joskus vielä helpottaa. Ja taitaa tulla ikäväkin tätä riippumista ja ikuista väsymystä. 🙂
Juuri samaa ajattelin minäkin! 🙂 Tsemppiä ja jaksamista arjen hulinoihin!
Voi että ! Ihan varmasti helpottaa, ennen kun huomaatkaan <3! Ja kyllä, ihan hullua mutta noita aikoja tulee vielä ikävä.
Niinhän se on, että yhtäkkiä huomaa kuinka asiat on muuttuneet kun lapset kasvaa. Meilläkin tänään on eka päiväkotivuosi takana ja aamulla havahduin siihen, että olin yksin vessassa ja sain meikata ilman, että nuorempi poika on koko ajan sylissä. Helpotuksen iloa ja silti välillä haikeuttakin. Hyvää kesää teille! Ihania kuvia taas 🙂
Se on jännä miten oikeastaan kaikki muutoksen aiheuttaa haikeutta, vaikka ovatkin hyviä.
Ihanaa kesää 🙂
Ihana lukea sun ajatuksia kahden pojan äitinä. Mun pojat on jo 10 ja 12v. ja kyllä on ikävä puistoaikoja. Vieläkin ovat puistoissa, mut vaan hengailemassa kavereiden kans 🙂
Ihana uus asunto teillä ja lastenhuone on kiva! Toi parkkitalo on ihana, mun serkuilla 80-luvulla oli samanlainen ja haluttiin mun siskon kans aina leikkiä sillä serkkujen luona kun tyttöperheestä tultiin eikä meillä mitään pikkuautokamoja ollut..
Niin, kyllä sitä tulee puistossa käytyä, mutta ei samalla tavalla kun ennen, äitikavereita tapaamassa 🙂
Toi parkkitalo on munkin suosikki. Meillä oli pojilla pitkään mun ja mun veljien vanha, mummolasta alunperin peräisin oleva parkkitalo – mutta se hajosi lopulta. Puolisen vuotta etsiskelin samanlaista, ejkää parkkitaloa ja sitten lopulta löytyi tuo täysin kunnossa oleva talo suoraan 70-luvulta 🙂
Tekstiin aiheesta poiketen pakko hehkuttaa teidän t ä y d e l l i s t ä kotia! Mä en kestä kun meillä ei ole tollaisia ikkunoita.. 😀
No voi että !!!!! 🙂 Kiitos!
Tulin jotenkin tosi surulliseksi tästä. Meillä on viisi lasta, nuorin puolivuotias, ja en ole oikein ikinä kuulunut mihinkään mammaporukkaan. Puistoissa olen ulkopuolinen, keskustelut ovat pinnallisia, satunnaiset mammatreffit palstojen kautta eivät ole johtaneet mihinkään syvempään ystävyyteen, lapsuuden kaverit asuu eri puolilla suomea.. Ei sillä että olisin todella epäsosiaalinen, en vaan tiedä mistä tämäkin johtuu. Viimeinen vauvamme kasvaa ja en saa enää koskaan kokea näitä puistoaikoja enkä äitokavereiden kanssa kahvittelua, kyllähän kotiäiteily olisi noin paljon mukavampaa eikä ne seinät kaatuisi päälle.
Voi että :/ Tiedän olevani tosi onnekas kun olen pikku-lapsi aikana tutustunut niin moneen uuteen ihanaan ihmiseen, joiden kanssa pidetään edelleen yhteyttä. Luulen että tähän vaikutti paljon se, että asuinalueellamme on paljon samanhenkistä ja samoin ajattelevaa porukkaa. Mutta kyllä muistan meidänkin välillä jutelleen maailman pinnallisimmista asioista kuten lastenvaatteista ja uusista rattaiden kuomujen väreistä 😀
Ja muista, että heti huomenna saattaa sieltä puistosta löytyä joku kiva uusi tuttavuus 🙂 Tsemppiä arjen pyörittämiseen ja kivaa kesää teille!
Muakin mietityttää se paradoksi: haluaisin mammakavereita/tuttuja, mutta tähän kuvioon liittyy jo valmiiksi tietty epäaitous. Ilman vauvoja ei olisi edes tarvetta tutustua. Saamme esikoisen elokuussa ja siksi olen tätä pohtinut jo etukäteen. Olen kyllä muuten kotona viihtyvää tyyppiä, mutta vauvan kanssa varmaan jopa minäkin haluan hakeutua ulos, ihmisten ilmoille ja saada juttukavereita. Olen aina ollut vähän sellainen erakko ja nyt kun ”olisi pakko” saada uusia tuttavuuksia, samassa tilanteessa olevia kohtalotovereita, niin jännittää miten siinä käy. No, ei muuta kuin avoimin mielin… 🙂
Niimpä, avoimin mielin ja ilman turhia paineita 🙂 Ihanaa kesää teille!
Ihana kirjoitus! just tuskailin kun hampaitakaan ei ole kerennyt pesty kunnolla ties kuinka pitkään aikaan. Nautitaan siis tästä hetkestä! T: 1 veen äiti
Näin juuri, myöhemmin sitäkin ikävöi 🙂
Mietin että kehtaanko kirjoittaa kun kommentoin niin paljon sun blogia 😀 no, piti kommentoida tuohon puistojuttuun oma näkökulma. Mulla on kolme lasta (melkein 5v, melkein 3v ja 5kk vanha vauva). Ensimmäisen kohdalla lähdin tuohon puistojuttuun ett nähtiin yhden naapurin kanssa puistossa joka päivä, ihan pienestä asti. Toisen kanssa tämä em naapuri oli muuttanut muualle asumaan, mutta jatkoin kumminkin perhekahvilassa käymistä kerran viikkoon. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja sain lastenhoitoapua mun uupumukseen ihan näistä äitikavereista.
Nyt kolmannen kanssa tunnen olevani taas erilainen äiti. En uupunut, mutta nautin tosi paljon kun tiedän tämän olevan viimeinen. Isommat nauttii jo kavereiden kanssa leikkimisestä ja kerhoilevat pari kertaa viikkoon ilman mua. Oikein odotan että mä pääsen vauvan kanssa yksinäni jonnekkin latteilemaan taas syksyllä.
Aina oon jokaisne lapsen kohdalla joutunut aloittamaan tutustumisen alusta ja löytämään samanhenkisiä kavereita (aiemmat joko muuttaneet tai menneet töihin). Se on ihan elinehto, että voi keskustella aikuisen kanssa eikä vaan kattoa lasten perään. Tulee muuten katkeraksi miehelle joka pääsee töihin juttelemaan muusta kuin lastenl pottaongelmista.
Sen oon tajunnut että ei pidä asettaa paineita uusille ihmisille tyyliin: ”tästä tulee mun uusi paras kaveri”. Kaveruus kehittyy pikku hiljaa ja ei välttämättä johda mihinkään. Kun suhtautuu uusiin ihmisiin niin että he ovat tilannekohtaisia eikä välttämättä elämänmittaisia, uskaltaa tutustua paljon uusiin tyyppeihin 🙂
Tottakai kehtaat !!!! 😀 Ja ihana kun kommentoit!
Oon samaa mieltä ja yllä jo kirjoitinkin että, tosiaan ilman paineita ja hirveitä ennakko-odotuksia ihmisten ilmoille niin kyllä se siitä 🙂
Hei ihana minttu! Mistä oi mistä on kuvan 5 vasemmalla olevs täydellinen hylly? Oon ettiny niiiiiin kauan just tollasta! Js myös imuripostauksessa näkyvä samantyylinen kenkäteline kiinnostaa:) kiitos jo etukäteen <3
-kaisaleena
Hei! Tuo hylly on String, esim FDS myy niitä 🙂 kenkäteline taas on ihan K-raudasta 🙂
Ehkä lastenkin ehdoilla voi enemmän pikkuvauva-aikana mennä. Eiväthän vauvat niin paljon vielä seurustele. Leikki-iässä tutustuu äiteihinkin ja uusiin lapsiin ex tempore jossain päin, jos vain pyytää numeron, niin helppo pyytää toistekin jonnekin !