It’s a little bit funny
this feeling inside
I’m not one of those
who can easily hide
And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it’s done
I hope you don’t mind
I hope you don’t mind that I put down in words
How wonderful life is while you’re in the world
Tuo laulu on soinnut koko Juhannuksen päässäni. Siitä saakka kun kaverini Paju lauloi kello puoli viidestä huolimatta sitä kauniisti aitan parvella kitaran säestäessä. Takana on ihana Juhannus. Elämään on tupsahtanut taas huikeita uusia ystäviä, ja oikeasti ihmettelen ettei sixpäkki jo näy kaiken sen nauramisen tuloksena. Juhannus oli myös hyvin erilainen siinä mielessä, etten ole viettänyt sitä ilman lapsia heidän syntymänsä jälkeen. Enkä muutenkaan ole oikeastaan koskaan ennen viettänyt villejä juhannusbileitä pelaamassa tuntitolkulla paljussa pullonpyöritystä. No, nyt olen tehnyt senkin.
Kaiken naurun ja ilon lisäksi viikko on ollut hyvin haikea ja paikoitellen myös raskas. Lapset lähtivät isänsä kanssa viikoksi mökille ja olen ikävöinyt heitä enemmän kuin koskaan. Se että he ovat monen tunnin matkan päässä, puuhailemassa juttuja joista minä jään paitsi tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta koska ei sen näin pitänyt mennä. Ikävöin entistä elämääni. Tai siis sitä millaista kaiken piti olla. Suunnittelin onnellista arkea ehjässä perheessä. Elämä kun on siitä hassua, että se harvoin menee suunnitelmien mukaan.
Nyt olo on ollut haikea ja katkera, hiton maailmankaikkeus miksi tämä homma meni näin. Mökiltä, ihmisten keskeltä, palattuani tyhjään kotiin oli vaikea pidätellä kyyneleitä. Olisi rakkautta annettavana, mutta ei ketään joka ottaisi sitä vastaan. Ihan tyhmää. Sillä kaikkea muuta on kyllä yllin kyllin, mutta se on nyt vain tämä hassu tunne – ja sille on vaikea mahtaa mitään kun se tunne iskee. Jos koskaan, niin nyt katkeransuloinen on täydellisin sana kuvaamaan tätä oloa.
Huomenna lapset vihdoin palaavaat kotiin. Heillä on kesäloma alkanut ja se jatkuu kunnes eskari alkaa. ESKARI. Siinä on toinen asia mitä olen viime viikolla nyyhkinyt, esikoisvauvani menee eskariin. Mä en ala.
Kiitos vielä ihanat mökkikaverit! Paju, Peeta ja Kaisu, jolle myös kiitos tuosta vikasta kuvasta <3
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
Mäkin olen nyyhkinyt viime päivät sitä, että mun pienen pieni esikoisvauvani menee loman jälkeen ESKARIIN… Mihin tämä aika on mennyt?
Sinulla on kyllä taito välittää tunnelmia <3
Esikoinen eskariin täälläkin, missä välissä tämä on tapahtunut, kysyn vaan!
Aivan huippuihanan näköinen juhannus! Harmi että jussin jälkeinen fiilis noin matalalla, mutta ymmärtäähän sen. Toivottavasti pian helpottaa.
Vaikutuin kuvista todella ja teksti osui suoraan myös sydämeen. Sulla on se taito, niinkuin tuolla joku sanoi, välittää tunnelmia. Musta sun blogi on tällä hetkellä parhaimmillaan.
Meidän esikoiselta lähti ensimmäinen hammas tämän kuun alussa, vaikka mä just ristiäispäivänä kirosin sitä lahjaksi saatua ’My First Tooth’ -rasiaa, että mitä mä sillä teen moneen vuoteen. Olin varma että ehdin hävittämään sen rasian ennenkuin se eka hammas irtoaa. Ja nyt sen kuitenkin otin esille ja juhlallisin menoin se hammas sinne säilöttiin. 🙂 Sitten hän meni ja oppi pyöräilemään ilman apupyöriä. Vaikka just häntä autettiin pyöräillessä, kun hän oli jäänyt niiden appareiden kanssa kiinni tienkoloihin niin että takarengas vaan suti tyhjää. Syksyllä pitäis tämäkin vauva saattaa eskariin, vaikka hän on ilmoittanut menevänsä sinne vasta aikuisena. 😀 Ja ennenkuin huomaammekaan, niin kohta vietämme näiden vauvojen valmistumista! <3
Ahahaha mikä toi yks kuva on mä en jaksa :——D oot ihanabestest<3 koht on taas viikonloppu ja sit riffalle!
Mä olen eronnut 10v suhteesta samoihin aikoihin kuin sinä ja varsinkin alkuaikoina sain niin paljon voimaa sun jutuista, kiitos. Tunsin itseni niin ”pilalliseksi”, olinhan hajottanut ydinperheeni jotta sain lapselle terveen kasvuympäristön ja kaikilla olisi parempi olla. Mutta silti se vituttaa, kun mun lasta ei ole isä ottamassa vastaan juoksukisan maalissa.
Tämä juhannus oli tunnepitoisin ikinä, lapseni täyttää kolme, erosta on miltei kaksi ja puoli vuotta. Yhtäkkiä olenkin mökillä lapseni kanssa. Ja ihanan miehen, joka lennättää lastani lentokoneella olkapäillään ja hänen vanhempansa, jotka sanovat että on ihan ok sanoa mummaksi ja paapaksi. Laitan lapsen nukkumaan ja itken vähän onnesta.
Voi Minttu, kiitos tästä <3
Aivan mielettömän herkkä postaus kuvineen ja teksteineen!... ja toi biisi - se on yks lemppareista!
Niinpä tuttu tunne kyllä haikea olo miksi niin kävi ,minulla myös keskimäinen lapsi aloittaa eskarin mihinnse aika meni ???!!onneksi pienin vielä päivät kotona