Olen ollut nyt aika tarkkaan sinkku kolme ja puoli vuotta. Viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut jos jonkinlaista hiihtäjää, hassuja sattumuksia, ei niin hassuja sattumuksia, ihastumisia, pettymyksiä, yllätyksiä, iloa, surua, ikumuistosia hetkiä ja hetkiä jotka mielummin unohtaisin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut kavereita ja tärkeitäkin ihmisiä elämääni. Olen oppinut myös aika paljon ihmisistä ja heidän käytöksestään. Ihmetellyt, mutta myös oivaltanut asioita. Näiden kolmen vuoden aikana olen blogissakin kirjoittanut muunmuassa yksinäisyydestä, deittailusta, säätämisestä, epätoivosta, jaksamisesta, miehistä ja paniikista jos löydänkin jonkun. Tunteet ja ajatukset ovat heitelleet laidasta laitaan, mutta nyt vihdoin tuntuu, että olen löytänyt jonkinlaisen rauhan asian kanssa.

Viimeisten vuosien aikana on muutamia kerran tullut niin turhautunut olo, että olen päättänyt unohtaa miehet kokonaan. Tähän on liittynyt aina negatiivisia tunteita ja hyvin useasti kavereiden kesken käyttämämme fraasi ”vitun miehet!” Muutaman viime kuukauden aikana on tapahtunut myös paljon. Paljastin jokin aika sitten, että minulla on ollut muutaman vuoden ajan top3 lista jossa on ollut kolme ihmistä, joiden kanssa voisin mennä joskus naimisiin. Samat kolme nimeä siis parin vuoden ajan. Nyt yhtäkkiä siinä listassa on enää yksi nimi jäljellä ja tämänkään tyypin kanssa en ole puhunut ainakaan vuoteen… 😀 Tämä oikeastaan naurattaa aika paljon, mutta kuvaa hyvin tätä kaikkea. Koska eihän tässä ole alusta saakka ollut mitään järkeä. Tämä on ollut sekavaa, toki myös hauskaa ja varmaan aika kummallista sivusta seuraajien mielestä. Hyvä kun olen itsekkään välillä pysynyt kartalla.

Muutama viikko sitten olin taas siinä tutussa tilanteessa, jossa olisin hyvin voinut toivottaa kaikki kaksilahkeiset erääseen hyvin pimeään paikkaan. Kaikki tuntuivat käyttäytyvän todella sekavasti, ei seisty sanojen takana tai kadottiin kokonaan ja puhelinkin piipitti lähinnä vain yön pimeinä tunteina. Jostain syystä tällä kertaa turhautumisen ja muiden negatiivisten tunteiden sijasta tunsinkin tällä kertaa kummallista rauhaa ja seesteisyyttä. Tässä kolmen vuoden aikana olen oppinut tuntemaan itseäni ja tullut kokoajan varmemmaksi siitä, mitä ja miksi haluan. En jaksa tuhlata energiaani asioiden tai ihmisen murehtimiseen, etenkään kun en voi niihin vaikuttaa.  Asioita tapahtuu, ihmisiä tulee ja menee eikä tulevaa voi ennustaa yhtään sen paremmin vaikka kuinka haluaisin.

Sellaista asiaa, että nyt unohdan kaikki miehet, ei kuitenkaan voi ihan oikeasti päättää. Uskokaa kun sanon, olen nimittäin kokeillut monesti. En oikein osaa selittää mikä asia meni tällä kertaa toisin, mutta sen vain tunsi. En ollut vihainen, pettynyt, enkä oikestaan edes kovin turhautunut. Tapahtui vaan sellainen salama kirkkaalta taivaalta-hetki. Positiivinen ja tyyni olo valtasi mielen. Sen sijaan, että tuskastelisin asioihita joihin en voi vaikuttaa, teen mielummin kivoja juttuja joista tykkään. Nautin tästä elämästä sellaisena kun se tässä ja nyt on. Eiköhän niitä miehiä ehdi lähetellä hornan tuuttiin vielä monet kerrat, mutta just nyt ei jaksa huvittaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En ole ikinä ymmärtänyt sitä lapsivihaa, johon edelleen Suomessa tulee törmättyä lähes viikottain. Oli kyse sitten lapsen riemunkiljaduksesta tai itkupotkuraivareista, sitä saa lähes poikkeuksetta osakseen silmien pyörittelyä, syviä huokauksia tai pahoja katseita. Järkyttävän moni ihminen tuntuu olevan sitä mieltä, etteivät lapset kuulu julkisille paikoille. Aikuiset saavat kyllä mekastaa, käyttäytyä huonosti ja sekoilla kännissä, mutta auta armias jos lapsi pudottaa haarukan lattialle ravintolassa. Voi sitä vihaisesti kääntyvien päiden määrää.

Yllättävän moni tuntuu kuvittelevan lasten olevan vain minikokoisia aikuisia. Jos lapsi ei istu hiljaa kädet sylissä kahta tuntia paikoillaan ravintolassa, hän käyttäytyy huonosti. Mutta kun ei. Hän käyttäytyy kuten lapsi. Oppien samalla pikkuhiljaa miten erilaisissa tilanteissa ja paikoissa kuuluu sitten aikuisena olla.

Siinä missä aikuisellakin, lapsellakin on oikeus saada elämyksiä, kokemuksia, nähdä ja tutustua uusin paikkoihin ja asioihin. Samalla myös vanhemmalla on oikeus viettää aikaa ja tehdä asioita perheensä kanssa. Kuten vaikka käydä ravintolassa syömässä. Joillekkin ihmisille tuntuu vain olevan mahdoton käsitää että miksi. Olen aina ollut sitä mieltä että lasten kanssa saa ja pitää mennä. Lapset KUULUVAT ravintoloihin, julkisille paikoille ja kulkuvälinesiin, kauppaan, museoon… ihan siinä missä aikuisetkin. On myös lasten oikeus käydä ulkona syömässä muuallakin kun Hesburgerissa siinä missä kulttuuriakin on kivempi kokea välillä vaikkapa Kiasmassa niiden ainaisten päiväkotikavereiden maalauksien ihastelun lisäksi. Tietysti maalaisjärkeä käyttäen.

Onnekseni olen silti huomannut tässä vuosien mittaan silti Suomen ravintolakulttuurin muuttuneen pikkuhiljaa suvaitsevampaan suuntaan. Lapsiystävällisiä ravintoloita ja kahviloita on selvästi enemmän kun vaikkapa viisi vuotta sitten. Silti lapsia voitaisiin edelleen arvostaa enemmän myös asiakkaina, ei pelkästään asiakkaan mukana tulevana ylimääräisenä vaivana. Lasten ruokalistoilta soisin myös jatkossa löytyvän muutakin kuin nakkeja, nugetteja ja ranskalaisia. Olemme edelleen hyvin hyvin kaukana rakastamastani keski-eurooppalaisesta ravintolakulttuurista, mutta onnekseni näillä meidän (muutenkin hyvin suvaitsevaisilla) hoodeilla jo askeleen lähempänä sitä.

Torstaina meillä oli herätys aamuviideltä, matkasimme lehdistömatkalle Tallinnaan jossa lapsiperheille oli suunniteltu paljon ohjelmaa. Itseäni vähän jännitti, miten lapset jaksaisivat koko pitkän ja tiukasti aikataulutetun päivän. Erityisesti ravintola-osuudet vähän ahdistivat etukäteen. Oli kuinka lapsiystävällinen ravintola tahansa, en tieten tahtoen halua silti mennä tuskastuttamaan ja huudattamaan valmiiksi väsyneitä lapsia sellaiseen.

Meille oltiin kuitenkin valittu lounaspaikaksi niin ihana ravintola Mustaltamäeltä, että tekee tulevaisuudessa tiukkaa käydä enää missään muualla. Umami on täydellinen paikka niin kahden keskeiselle romanttiselle illalliselle, polttariporukalle kun perheillekkin. Ruoka on hyvää, laadukasta ja tulee läheltä. Samoin juomapuoli on monipuolinen ja listalta löytyy paljon pienpanimoiden erikoisuuksia. Hyvällä säällä iso puutarha on paras paikka ruokailulle tai drinkeille ja mikä parasta, sieltä löytyy oikeasti kunnon kokoinen leikkipaikka lapsille. Samoin kun sisältä, kauniisti ja mielenkiinoisesti sisustetusta, vaaleansinisestä puutalostakin. Ilman pienintäkään Rosso-fiilistä.

Tykkäsin Umamista paljon myös sen takia, ettei lapsia tai lapsiperheitä kohdeltu alentuvasti tai sysätty kaikkia lasten kanssa ruokailevia samaan peränurkkaan. Siitä, että seurueeseen kuului yhdeksän lasta, ei tehty numeroa, vaan lapset olivat ihan yhtä tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita, siinä missä me aikuisetkin. Ravintoloiden lapsiystävällisyys näkyy erityisesti henkilökunnan asenteista ja käyttäytymisessä. On aivan sama monta syöttötuolia ravintolasta löytyy, jos ei tunne oloaan tervetulleeksi lasten kanssa.

Tuolla Umamin nettisivuillakin lukee ihanasti: ”Children are also more than welcome, as they are our future, no doubt! They deserve great food.”

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Koin viime viikonloppuna yhden elämäni ikimuistoisimmista reissuista. Matkustimme nimittäin Rajalan Ambassador porukalla kahdeksansadan kilometrin päähän Venäjän rajalle karhuja kuvaamaan. Oli kuulemma maailmanlaajuisesti tiedossa, että tuolla Martinselkosessa näkee karhuja aivan varmasti. En silti voinut kuvitellakkaan mitään näin hienoa. Karhuja oli nimittäin ihan hirveästi. Parhaimmillaan seitsemäntoista karhua samaan aikaisesti muutaman metrin päässä mökistämme.

Karhunkatselupaikoille kävelimme ensin metsässä reilun puolentoista kilometrin matkan. Kuitenkin jo heti ensimmäisenä päivänä yksi karhu tallusteli vastaamme jo heti metsäpolulla. Ja päästessämme mökille, pihassa odotteli jo muutama karhu. Kävelimme hitaasti sydämet pamppaillen (ja onnelliset virneet naamalla) niiden ohitse ja mökissä ryntäsimme heti ikkunaan. Mökeissä oli ikkunoiden lisäksi paljon avoimia luukkuja, joista mahtui työntämään vaikka pään ulos.

Toisen yön vietimme pienen pienissä kojuissa suolla. Sielläkin karhuja riitti, ei niin paljoa kun edellisessä paikassa, mutta täällä ne tulivat vielä lähemmäs. En tule varmaankaan ikinä unohtamaan hetkeä, kun kuvasin luukusta lähestyvää isoa karhua. Hän päättikin tulla katsomaan, että mikä on homman nimi. Käveli suoraan luokseni. Hiljensi vauhtia entisestään ja tuijotti minua suoraan silmiin noin käden mitan päästä. Vau. Voin kertoa, että vaikka karhut eivät muuten pelottaneet, tästä tilanteesta otetut kuvat ovat aika tärähtäneitä. Saattoivat nimittäin kädet vähän täristä 😀

Oli hienoa nähdä karhuja niiden luonnolisessa elinympäristössä. Yksinäiset tallustajat olivat kaikki todella rauhallisia ja hellyyttäviä nallukoita. Olisi tehnyt mieli vain mennä halailemaan ja rapsuttelemaan niitä. Pentujen kanssa kulkevat äitikarhutkin olivat pääosin ihan lungeja, mutta niistä kyllä huomasi, että he todella pitävät huolta ja vahtivat pentuja ja sekä reviiriään enempi. Muutama, lähinnä viime vuotisten pentujen, painiottelukin nähtiin. Mutta muuten pääosin karhut vain tallustelivat, makoilivat ja etsivät ruokaa.

Niin ja tuli samalla reissulla toki bongattua muitakin eläimiä, kuten poroja, hirvi, kettu ja erilaisia lintuja. Mutta nuo karhut… Aivan uskomattomia, upeita eläimiä. Ei voi kun taas ihmetellä, että mihin kaikkeen tämä bloggaaminen minua välillä viekään.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Arvatkaahan,
Millaista on olla Minttu, isosisko, tytär, äiti, sinkku, haaveilija, herkkä, kriittinen, optimisti, visualisti, pikkutarkka, itsekäs, kiltti, päiväuniriippuvainen, iltavirkku, oman tiensä kulkija, lojaali, itsekuriton, sarkastinen, onnellinen, tulinen, idealisti, kova-ääninen, nörtti ja kovis, hajamielinen, spontaani
Millaista on rakastaa musiikkia, tanssimista, kesäöisin pyöräilyä, läheisyyttä, pisamia, matkustelua, hurttia huumoria, lenkkareita, merta, vesimelonia, vastapestyjä pellavalakanoita, ratikalla matkustamista
Millaista on inhota suolakurkkuja, epäoikeudenmukaisuutta, aamuherätyksiä, rikottuja lupauksia ja epärehellisyyttä, pyykkäämistä, makeaa viiniä, epäaitoutta, ylimielisyyttä, ekoja treffejä
Millaista on nähdä pintaa syvemmälle, aistia jos jokin asia on vinossa, päättää mitä unia haluaa nähdä, ihastua helposti, rakastaa niin että sattuu, elää hallitussa kaaoksessa, kun on monta parasta ystävää, luottaa siihen että kaikki asiat järjestyvät aina, työllistää itsensä harrastuksellaan, tirauttaa usein kyynel suruun mutta etenkin iloon, nauttia yksinolosta, innostua helposti uusista asioista

No se on tosi kivaa. Välillä aika tunteikasta, mutta tietääpähän elävänsä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oho tuli pidettyä vahingossa pikkuinen Vappu-loma. Vietin vappua ekaa kertaa ihan vain kavereiden kesken sitten ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Sitäkään ennen en ole ollut mikään kovin kova vappu-juhlija, vaan viihtynyt silloin paremmin töissä. Vaikka en ollut suunnitellut viikonlopulle mitään ihmeellistä, olinkin sitten oikeastaan kokoajan menossa. Mitä nyt vain kävin kotona välissä nukkumassa. Enkä voi valittaa, ihan loistava viikonloppu.

Perjantaina tuttavaperheen pihalla livenä Basso-radion lähetystä seuranneena mietin jo ujosti,että voisikohan tätä kustua kesän ekaksi viikonlopuksi. Aurinko paistoi, perhoset lentelivät ympärillä, oli itse tehtyä simaa, grilli kuumana, ystäviä, yksi tikattavaksi lähtenyt sormi ja pihalla oleva skeittiramppi kovassa käytössä. Lauantai-aamu taas alkoi pyöräretkellä hetkeksi keskustan hulinoihin. Sitä oli hyvä jatkaa parhaiden ystävien kesken vappuiselle brunssille. Maailman parhaan perunasalaatin lisäksi meillä oli soijanakkeja, munkkeja, mansikoita, kuohuviiniä ja drinkkejä. Sekä tietysti nostalgisten ysäribiisien kuuntelemista, laittautumista sekä ikkunasta ohikulkijoille hyvän vapun toivotusten huutelemista. Kävimme myös perinteisissä kotibileissä, tanssimassa kaverin uudessa Soup-ravintolassa ja kun ulkona kajasti valo vielä kymmenen aikaan illalla, alkoi oikeasti tuntua enemmän kesältä kun keväältä. Käytiin vielä grime-keikalla Ääniwallissa, josta kävelin keskellä yötä kotiin – ihan kuin aina kesällä. Sunnuntain Vappupäivän piknikillä oli jo niin kuuma, että t-paidassakin tuli hiki. Kavereita kerääntyi pikkuhiljaa puistoon ja vaan oltiin ja nautiskeltiin. Alkuillasta otettiin vielä pyörät alle ja lähdettiin katsastamaan Teurastamon meininki. Kymmeneltä illalla kotona ajattelin vain hetkeksi ummistaa silmät ja heräsinkin niiltä sijoita tänä aamuna. Ehdottomasti kesän eka viikonloppu takana.

Ihana toukokuu, tästä se nyt vihdoin alkaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.