Vau miten upeat pari päivää on ollut! Aurinko tekee kyllä ihmeitä ja ohut jääpeite tekee kaikesta niin kaunista! Viime viikon sateessa ja pimeydessä nämä tällaiset ilman tuntuivat kaukaiselta haavelta vaan. Armoton pimeys tuntui tunkeutuneen koleuden tapaan luihin ja ytimiin, eikä ainakaan itseni tehnyt yhtään mieli pistää edes nenänpäätä ulos ovesta.

Niinpä yhtenä aamuna emme lähtenetkään kurahousuissa möllöttämään pimeään ja märkään leikkipuistoon, vaan vedimme vain kengän jalkaan ja läksimme talomme kellariin. Olen joskus lähettänyt isommat lapset sinne kurjalla tai liian kylmällä säällä purkamaan energiaa, kun meno on yltynyt kotona liian villiksi. Naapurin lasten kanssa he ovat useasti käyneet siellä myös leikkimässä Nerfeillä, ammukset löytyvät kellarin lettioilta paremmin kun ulkoa rämeiköstä. Pitipä naapuri kerran lasten synttäritkin hyödyntäen kellarimme pitkiä käytäviä. Miten loistava idea!

Tästä inspiroituneena (ja piti minun hakea varastosta myös jouluvalot) läksimme Myyn kanssa aamulla leikkimään kellariin. Uudessa paikassa huvituksesi riitti ihan vain käytäviä edes takaisin juokseminen ja bonuksena löysimme myös lasten mopon, jolla rullailla ees taas. Emme siis ole mahdollisesti ainuita, jotka tätä kellarissa leikkimistä harrastavat näin talvikuukausina. Lisäksi siellä olin valosaa, vaikkakin valo tulikin loisteputkista. Saa kopsata!

(Mun blogi täyttää kuukauden päästä yhdeksän(!!!!) vuotta ja sen vuoksi päädyin eilen illalla selaamaan blogini ensimmäisiä postauksia. Tästä postauksesta tulee mieleen just ne ensimmäisten kuukausien ja vuosien postaukset blogin perustamisen jälkeen, jotka oltiin kuvattu jollain vanhalla pokkarilla tai kännykän huonolla kameralla, ja joideN aiheet olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan jotenkin niin hellyyttäviä. Nykyään rima kuvien ja teksien suhteen on itsellä aika korkealla ja sen myötä ei enää aina tule edes ajatelleeksikaan, että joku tällainen asia, kuten kellarissa leikkiminen, voisi olla julkaisemisen arvoinen juttu. Juuri siksi ja näiden vähän tärähtäneiden kuvien myötä tuntuu jotenkin eritysen ihanalta julkaista tämä. Kaapo oli blogin perustamisen aikaan lähes saman ikäinen kun Myy nyt (toi takatukkakin on melkein sama), joten tämä tuntuu myös ikäänkuin paluulta sinne blogin alkuun ja juurille. )

Supersankarinimeni on Erkki Ahmanpelastaja
Isona minusta tulee Arkkitehti joka rakentaa oikeita Minecraft-taloja sekä ahmojen luonnonsuojelija
Kivointa maailmassa on kun mun äiti on niin kiltti
Kaikkien inhottavinta maailmassa on nähdä kun Myy syö torakkaa
On kivaa olla lapsi kun mahtuu kaikkiin pieniin koloihin
Lempiharrastukseni on sirkuskoulu
Näitä kieliä osaan puhua suomea, vähän englantia ja ruotsiksi ”är du vaken?”
Suosikkiaine koulussa Englanti
Aikuiset ovat outoja kun ne aina katsooo kännykkää ja silti sanoo lapsille, että ei saa katsoa kännykkää kun se on huono silmille sekä jotkut on hirveitä kun ne salametsästää ahmoja
Isoveli on outo ja kiva
Pikkusisko on kiva kun aina kun sen näkee se hymyilee
Lempiohjelmani on En katso mitään ohjelmia
Säästän rahaa en mihinkään koska mä oon lapsi, eikä tarvitse ostaa mitään itse
Idolini on Ahmis (ahma pehmolelu)
Kerään Minecraftlegoja
Lempiruokani on pizza Margarita
Ihmisiä on olemassa koska apinat ei osannut olla niin pieniä, sitten ne muutti itsestään ihmisen
Talvella haluan mennä Tahkolle laskettelemaan
Kesällä haluan tehdä uimahyppujä kolmosesta stadikalla
Haluaisin nyt rakentaa legoja
Toivon Joulupukilta Minecraftlegoja
Kahdeksanvuotiaana on kivaa koska saa legoja
Veljenä olen huolehtivainen ja autan ja joskus haluan olla yksin
Matkustaisin mieluiten Legolandiin, koska siellä on hotelli joka on rakennettu legoista
Siellä katsoisin monneja, niitä on siellä akvaariossa
Lempibändini Tykkään räpistä, en osaa sanoa lempparia
Unelmien syntymäpäiväni olisi sellanen, ettei tarvii mennä kouluun ja saa 15 donitsia ja saa ryvetä koko päivän
Terveisiet blogin lukijoille Hei blogin lukijat, musta on ihan kiva olla blogissa, kunhan ei tarvii olla joka päivä

Kuten taisin jo aiemmin ohimennen mainita, painiskelin loppukesästä Myyn yksivuotiskuvaukseen liittyvien ajatusten kanssa. Mietin, että olisi ihana otattaa ”viralliset” kuvat ammattikuvaajan toimesta. Sitten taas toisaalta, en oikein keksinyt kuka tämä kuvaaja olisi ollut, sillä en kuitenkaanollut valmis laittamaan hirveästi laittaa rahaa siihen. Toisaalta, olen kuitenkin aika tarkka kuvien kanssa, eikä halvalla harvoin saa hyvää.

Tuli fiilis, että kuvaukseen liittyi liikaa vaikeita kysymyksiä, nimittäin kuvaajan valinnan lisäksi piti tietysti suunnittella asu / asut, kuvauslokaatio, kuvauspäivä ja mitäs sitten jos silloin vaikka sataakin.

Päähäni oli myös tiukkaan iskostautunut ajatus, että tottakai kuvat pitäisi ottaa jos ei ihan just oikeana synttäripäivänä, niin korkeintaan muutaman päivän heitolla. Syntymäpäivä läheni vauhdilla ja itse juhlien järkkääminenkin vaati yllättävän paljon, etenkin kun olin juuri palannut kokopäiväisesti töihinkin.

En varsinaisesti luopunut ajatuksesta otattaa kuvia, mutta koska en pikaisella etsimällä löytänyt kriteereihin sopivaa kuvaajaa (enkä keksinyt vastauksia myöskään muihin kysymyksiin), jätin asian menemään omalla painollaan. Kuitenkin jos ei muuta, voisin itsekin edes jonkinlaiset kuvat ottaa.

Ja niin se universumi sitten kuuli pähkäilyni, sillä Myytä pyydettiin pikaisella aikataululla ihanan Kaikon malliksi. Kuvaukset sattuivat synttäriviikolle, vain muutamaa päivää ennen virallista päivää. Kuvaajana toimi upea Ashely Schulman, jonka kuvia, tunnelmaa ja tyyliä olen jo aiemminkin ihaillut.

Ei tarvinnut edes miettiä kuvausvaatteita, lokaatiota tai kuka tulee apuun assaroimaan (juuri kävelemään oppineen vauvan kuvaaminen on aika haaste, etenkin ulkona). Kaikki oltiin mietitty puolestamme ja kuvista tuli aivan ihania, vai mitä?

Myy sai jo oman palkkionsa mallina olosta (joka meni muuten ihanan helposti ja nopeasti – alle puolessa tunnissa kaksi asua!) ja Naisten Pankki upean lahjoituksen, mutta sain myös teille arvottavaksi yhden vapaavalintaisen tuotteen Kaikon uudesta mallistosta. Suoritan arvonnan Instagramin puolella ja osallistumisaikaa on enää tämä ilta – joten kannattaa klikata sinne (@minttustorgards) jos syksyinen uutuusvaate lapselle kiinnostaa!

Lopulta otin Myystä ihan täällä kotona myös ”viralliset” kuvat synttäripäivän iltana. Omassa makkarissa otettuja kuvia on myös ihana katsella vuosien päästä, sillä niistä huokuu juurikin sellainen turvallisen ja tavallisen kotoisa olo.

Huomenna alkaa ainakin meillä täällä päin koulut ja sehän vasta jännitäävää onkin! Etenkin jos menee ensimmäistä kertaan kouluun, ekalle luokalle. Meidän perheessä oli tuo jännittävä tilanne vuosi sitten, tänä vuonna perheessä onkin sitten jo kaksi ihan koulukonkaria, kakkos ja nelosluokkalaiset.

Elviksen aloittaessa ekanluokan viime vuonna, koimme koko perhe suuria tunteita ja jännitystä. Koulu oli entuudestaan täysin tuntematon, eikä luokalla ollut yhtäkään tuttua. Pikkupaniikista huolimatta koko koulunaloitus meni lopulta tosi hyvin. Jännitystä oli toki ilmassa ensimmäisinä päivinä, mutta joka päivä meni toista rennommin ja uusia kavereitakin hän sai heti.

Nyt kaikille uusille ekaluokkalaisille (ja heidän vanhemmilleen) Elvis ajattelin jakaa vähän koulunaloitusta helpottavia vinkkejä:

– Kannattaa pyyttää että joku, vaikka oma vanhempi tulee saattamaan kouluun, odottaa pihalla sun kanssa ja hakemaan
– Ruokailu koulussa on mahtavaa
– Ruoka on helppo hakea, kannattaa laittaa tarjotimelle aluksi lautanen, ruoka, haaurukka ja veitsi ja sitten mennä hakemaan juoma erikseen
– Koulussa saa myös koulukummeja jotka on vanhempia ja jotka auttaa ja opettaa ja pitää huolta
– Kannattaa varatua, että kestää joku puoli tuntia kun rehtori puhuu tervetuliaisjuttuja
– Opettajalle kannattaa puhua reippaalla äänellä ja aina viitata
– Koulussa on paljon retkiä ja niissä ei tarvitse kauheasti tehdä mitään
– Kannattaa olla helpot kengät jos ei osaa vielä solmia ja sellainen takki jonka vetskari ei jää jumiin
– Englanti alkoi meillä ekalla ja on mun suosikkiaine
– Koulussa näkee kavereita ja tutustuu uusiin
– Niihin tutustuu kolmantena päivänä viimeistään, sitä ennenkin joihinkin vähän
– Jos ei tunne ketään niin voi vaan mennä kysymään pääskö leikkiin mukaan heti kun vaan näkee että jotkut leikkii
– Siinä tutustuu, eikä aluksi tarvitse edes jutella mitään, kunhan vaan on siinä leikissä mukana
– Jos ei osaa vielä lukea niin se ei haittaa, ei kaikki vielä osaa, ne sitten harjoittelee
– Oma nimi pitää osata kirjoittaa uuteen tehtäväkirjaan
– Aluksi koulupäivät on tosi lyhyitä
– Jos koulupäivän jälkeen on ip niin se on tosi hauskaa, siellä tutustuu vielä paremmin kavereihin
– Reppuun voi ottaa mukaan pehmolelun tuomaan turvaa
– Koulussa voi hävitä tavarat helposti, ei kannata ottaa mitään liian tärkeää mukaan

Ihanaa koulun aloitusta kaikille pikkuisille ja vähän isommillekin!

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.