Yli vuoden kalkkamaalipurkki odotteli kaapissa, tarkoituksena maalata makkarin yksi seinä. Vaikka pähkäilin ehkä hieman erikoisen värin kanssa pitkään, suurin syy maalauksen lykkääntymiseen oli kuitenkin vain se, ettei sopivaa hetkeä sen toteuttamiseen tullut aiemmin. Ja kun sitten vihdoin sain maalausprojektin käyntiin ja heti yhden seinän maalattuani tajusin, että huoneen kaikki seinät oli maalattava samalla. Niin upea väri oli ja rehellisesti, yksi kontrastisienä tuossa huoneessa näytti ikäänkuin vain keskeneräiseksi jääneeltä projetkilta.

En ole aiemmin maalannut seinää kalkkimaalilla, mutta muutaman jakkaran kyllä aiemmin. Kalkkimaalillahan on mahdollista saada aikaan hyvinkin struktuurimaista ja eläväistä pintaa, mutta itse havittelin mahdollisimman sileää lopputulosta. Kalkkimaalissa minua kiinnosti sen mattamainen, lähes liitumainen lopputulos. Vaikka halusin pinnan olevan tasainen, odotin väriltä kuitenkin enemmän juuri sitä eläväsyyttä. Visioni oli sellainen liidusta sienellä pyyhitty tai betonimainen pinta, mutta sellaista varten itse maalaamisenkin olisi kai pitänyt tapahtua vähemmän tasaisuutta havitellen. Nyt pientä eläväsisyyttä näkyy siellä täällä, mutta ei ollenkaan sellaista mikä minulla mielessä oli.

Kalkkimaali onkin parhaimmillaan silloin, jos haluaa jättää vaikkapa pensselinjäljet näkyviin tai sutia maalia rätillä, lastalla tai sienellä – kalkkimaalia voi levittää oikeastaan miten vaan. Väriltään oikein eläväiseen liitutaulumaiseen pintaan voisi myös kokeilla kahdella ihan aavistuksen eri sävyllä tai tummuusasteella olevalla maalilla maalamista vuorotellen, esimerkiksi rätillä pyörivällä liikkeellä tehden.

Mitä tasaisemman lopputuloksen haluaa, sitä lyhyempi pitää maalitelan karvan olla. Omanihan parturoin partakoneella, kun maalikaupan myyjä suositteli minut ostamaan päinvastaisesti pitkäkarvaisen, hahaha. Minua myös neuvottiin, että tasaiseen lopputulokseen kannattaa käyttää mahdollisiman märkää telaa sekä käyttää ihan kunnolla maalia.  Noh, tämä neuvo oli kyllä aika katsatrofi ja sotku oli järkyttävä kun vettä ja maalia lenteli kaikkialle. En siis lopulta noudattanut märän telan ohjetta, mutta maalia kyllä kannattaa tosiaan laittaa heti ihan kunnon kerros.

Olin myös lukenut, että kalkkimaalia tarvitsee maalata vain yksi kerros, mutta ainakin itselläni meni parhaimmillaan kolme kerrosta. Kannattaa muuten antaa maalin kuivua kunnolla välissä (se kuivuu nopeasti), yllättäen märkä maali oli vaaleampaa kun kuivana. Ero voi olla valtava, ei siis kannata hätiköidä ennen kun maali on kaikkialta kokonaan kuiva.

Kalkkimalla voi maalata oikeastaan mitä vaan pintoja ja materiaaleja, jopa ilman mitään esivalmisteluja tai pohjamaalausta.  Olen nähnyt jonkun maalanneen kalkkimaalilla jopa koko sohvan!

Maalipurkissani lukee, että kalkkimaali kestää myös melko hyvin kulutusta, mutta tässä olen itse vähän eri mieltä. Jakkarasta kalkkimaali kului paikoitellen heti käytössä pois, sohvapöydän pinta meni heti pilalle märän kupin pohjasta ja jopa tuohon makkarin seinään sain tehtyä jäljen kostealla tyynyllä / hiuksilla siihen nojaamalla. Onneksi maalin päälle voi kuitenkin käyttää vahaa, joka suojaa pintaa lialta ja kosteudelta. Ohjeissa kuitenkin luki, ettei esimerkiksi seiniä tarvitse suojata, mutta oman kokemukseni mukaan kyllä kannattaa!

Kalkkimaalin kerrotaan olevan on päästötön ja myrkytön, eli turvallinen valinta maalaushommiin raskaudenkin aikana. Myrkyttömyys on myös syy, miksi kalkkimaalin valitsin. Sanotaan, että kalkkimaali on lisäksi hajutonta ja maalatussa tilassa voi heti nukkua, sillä siitä ei irtoa ilmaan mitään vaarallisia yhdisteitä. Noh, minä kyllä nukuin heti, mutta maalin haju katosi vasta noin kolmen päivän tuuletuksen jälkeen. Vaikka maali haisi, ei se silti käynyt nenään samalla tavalla kun tavallinen maali tai aiheuttanut päänsärkyä, mutta yllätyin sen voimakkuudesta. 

Vaikka moni asia kalkkimaalauksessa ei mennytkään ihan putkeen, tai ainakaan niin mitä olin kuvitellut, olen tyytyväinen lopputulokseen. Sain uutta kipinää sävyttää (vähän kevyemmillä sävyillä) muutakin kotia sillä nyt pojatkin tahtoisivat maalia huoneeseensa, mutta voi olla, että kalkkimaalipurkkiin en välttämättä enää tartu, jos löydän jonkin toisen myrkyttömän ja mattapintaisen vaihtoehdon. Tämä vain ja ainoastaan siksi, että haluan maalipinnan olevan tasainen ja kalkkimaalin kanssa sellainen lopputulos vaatii aika paljon työtä. Muussa tapauksessa valitsisin kalkkimaalin kyllä uudestaan (ja suojaisin pinnan kun pinnan vahalla).

Toki kalkkimaalejakin on varmasti vähän erilaisia, riippuen valmistajasta. Oman maalini sain aikoinaan pr-näytteenä, se on Vintron Luxyry Supreme Matte -merkkinen. Moni on kysellyt maalin sävystä, se on nimeltään Paloma, mutta joukkoon sekoitin noin 1/4 – 1/3 valkoista kalkkimaalia sekä pienen lirauksen vettä (Pearl -sävy), sillä tuo Paloman sävy oli luonnossa todella tumma. Maali oli minusta hyvin riittoisaa, kolmeen seinään sitä meni yhteensä reilu pari litraa.

Tykkään kovasti siitä, miten eri valaistuksessa ja vuorokauden ajankohasta riippuen sävy elää seinillä. Välillä se näyttää todella lilalta, välillä taas enemmän harmaalta. Täysin mattamainen pinta on mielestäni tosi kaunis ja makuuhuoneessa on nyt ihanan rauhallinen ja seesteinen tunnelma.

Oletteko te kokeilleet kalkkimaalia ja löytyisikö vielä jotain hyviä vinkkejä sen käyttöön?

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 15 & 16.

Arki, eli elämämme, on tuntunut viime viikkoina ajoittain selviytymisestä tunnista toiseen, aamusta iltaan – ja sitten taas alusta. Eristäytymisviikkoina on tullut koettua koko tunteiden kirjo laidasta laitaan ja tällä hetkellä se on totaalinen tylsistyminen. Lapsille rutiinit ovat äärimmäisen tärkeitä, etenkin vielä näin poikkeusiakana, mutta itseäni seuraavasta toiseen samalaisina toistuvat päivät alkavat jo vähän hajottaa.

Sitten katson näitä kännykkäräpysä viimeiseltä kahdelta viikolta. Retkiä eri leikkipuistoihin, pyörälenkkejä, kävelylenkkejä, kukkaan puhkeava luonto, yllättäviä raekuuroja, maalaussessioita, yhdessäoloa, syömistä, syömistä ja syömistä. Tajuan, että nuo tuskalliselta tuntuvat, kuolettavan tylsät hetket ovat vain hetkiä. Ehkä me nodatamme päivästä toiseen samaa aikataulua, mutta kyllä päivissä on silti aina jotain vaihtelua.

Ei se silti aina helppoa ole, joskus se kaksi tuntia päivällisestä iltakylpyyn tuntuu ihan tuskastuttavan pitkältä ja vaikealta ajalta kuluttaa. Taapero tuo tavallaan oman haasteensa hommaan ja koko perhe toimii hänen ehdoillaan. Olisihan se välillä mukava aloittaa koko perheen kesken Monopoli-sessiot, kaivaa kaikki pikkulegot esiin, joogata tai vaihtaa kukkien mullat, mutta tässä elämäntilanteessa se jääköön haaveeksi vain.

Mutta onhan se mukavaa myös luuhata päivästä toiseen ympäri puistoja, pihoja ja metsiä – välillä sitä pitää vaan vähän muistutella itselleen. Plärätä niitä jo kuluneita kuvakirjoja läpi, rakennetaan duploilla, tehdään lounaaksi perunamuussia ja sitten taas vedetään ulkovermeitä niskaan. Ja sama alusta. Onneksi meillä on kuitenkin tämä. Vaikka se tuntuu välillä tuskaiselta tai tylsältä, miltä tuntuisikaan elo ILMAN tätä.

Vanhemmat postaukset:
ARKI 1 & 2, ARKI 3 , ARKI 4,  ARKI 5, ARKI 6,  ARKI 7, ARKI 8,  ARKI 9,  ARKI 10,  ARKI 11,  ARKI 12,  ARKI 13 & 14

En nyt sanoisi että olo olisi yhtään energisempi vihdoin väistyneen kaamoksen jälkeen, mutta keväinen jo pitkälle iltaan viipyilevä valo on antanut jälleen inspiraatiota valokuvaamiseen. Rakastan sitä tunnetta, kun jopa leivänmuruset pöydällä näyttävät kaunissa valossa eritysen kuvaukselliselta ja ennenkaikkea sitä, kun pimeän kauden jälkeen sitä tarttuu taas ihan erilaisella fiiliksellä siihen kameraan. Sitä miten helpolta ja luonnoliselta se taas tuntuu, kun valoa tulvii kaikkialta.

Olen aina tykännyt taltioida kaikista eniten niitä arjen ihan tavallisia hetkiä. Kuten tässä, lapsia syömässä valmistaikinaan tehtyä rahkapiirakkaa. Ei mitään sen ihmeempää, mutta silti juuri siinä hetkessä koko maailmani.

Joku sanoi minulle joskus, ettei hetkessä pysty elämään tai olla täysillä läsnä kameran läpi. Olen täysin eri mieltä. Ehkä se riippuu myös ihmisestä, mutta nimenomaan juuri sen hetken taltoiminen ja kaiken muun ympäriltä poisjättäminen on mitä parhain tapa asettua siihen hetkeen ja unohtaa kaikki muu. Se riippuu varmaankin paljon myös siitä, kuinka paljon kuvaa. Jos kuvienotto tapahtuu itsestään, miettimättä, kuten minulla, on helppo keskittyä vain siihen itse tilanteeseen. Kamera ikäänkuin räpsii silloin itse automaattisesti.

Ja kun kameran laskee käsistään, on  jo valmiiksi laskeutunut siihen hetkeen ja sulkenut kaiken muun pois. Voi vaan istua alas ja syödä piirakkaa. Unohtaa sen aiemmin viikolla aloitetun sokerilakon, koneessa odottavat pyykit, lukemattomat sähköpostit, puhumattakaan maailmantilanteesta. Nauraa vain piirakanmuruja pöydältä suullaan imuroiville lapsille ja tuntea vadelman kirpeyden suussaan, kunnes ulkona alkaa yhtäkkiä hullu raekuuro ja kaikki haluavat rynntätä parvekkelle sitä ihmettelemään.

Viikonloppuna tuli oikein influenseroitu olo, kun ensin aamupalaksi tein itselleni Hanna G:n ohjeella uppomunan ja päivälliseksi Liemessä blogin uunifetaparsaa ja lisukkeena WTD-Natan instagamissa näkyneitä valkosipulissa paistettuja perunoita. Lisäksi piparjuurisen kermaviili-majoneesin kastike oli kopioitu/sovellettu anopilta, mutta ruoanlaitto gt:seen sain sentään inspiksen ihan vain itseltäni.

Koska oli kiire syömään, en malttanut näitä kännykkäkuvia kummoisempia napsimaan – ja kuten kuvista näkyy, ruoka oli hyvää. Tai siis enemmänkin, tuosta sitruunaisesta uunifetaparsasta tuli heti suosikkini ja meinaan kyllä tehdä sitä pian uudestaan. Viinillä ja neljä viikkoa kotikaranteenissa ololla saattoi ehkä tässä vaiheessa olla jo osuutta asiaan, sillä lopuksi vielä join uuivuoan pohjalla olleen liemen. Mutta kun se oli vaan NIIIN HYVÄÄ.

Tämä neljän seinällä sisällä porukalla vietty aika saa minusta uusia puolia esiin, en siis hirveästi viihdy normaalisti keittiössä (muuta kun syöden), mutta eilen innostuin vielä leipomaan rahkapiirakan! Valmistaikinapohjasta tosin, mutta silti. Mitäs te olette kokkaileet stay home clubeissanne nyt pääsiäisen alla?

Tämä vinkki saattaa olla monelle jo ihan itsestäänselvä juttu, mutta ne kenelle se ei sitä vielä ole, voi tästä tulla omaa arkea muuttava mullistus. Eli siis mikään mikä ihan tahansa pikkupikkuvinkki vaan!

Tämä vinkki kun on moniulotteinen, sillä sen lisäksi, että sen tuoma uutuudenviehätys saa kerta toisensa jälkeen lapset viihtymään leikkiensä parissa (ja tuo mahdollisesti vanhemmille sitä myötä pienen hengähdyshetken) tuo se viihtyvyyttä myös kotiin, nimittäin kodin siistinä pitämisen helpottamisen muodossa! Niin ja on kai se jossain mielessä ekologinenkin!

No mikä se vinkki sitten on, haluatte jo varmasti kovasti tietää! Vinkkihän on se, että jatkuvasti osa lasten leluista pidetään säilössä ja esimerkiksi muutamien kuukausien välein vaihdetaan niin, että osa säilössä olleista leluista otetaan leikkeihin ja vastavuoroisesti osa niistä nykyisistä laitetaan säilöön.

Kun leluja on vähemmän, koti pysyy siistimpänä (tai ainakin siivoaminen käy nopeammin) ja juuri vaihdetuilla leluilla leikitään yhtä hartaasti, kun saisi ne jouluna lahjaksi. Tämä kikka toimii niin pienten kun isompienkin lasten kanssa!

Poikien ollessa pienempiä, tuskailin usein kaaoksen kanssa. Leikistä toiseen vaihdettiin lennosta, eikä edellisiä leikkejä haluttu siivota, sillä niidenkin pariin haluttiin palata vielä myöhemmin. Moni perheellinen varmasti yhtyy siihen, että niitä leluja ja roinaa vaan tuntuu tulevan lisää ovista ja ikkunoista. Ukkeli sieltä, palikka täältä – ja yhtäkkiä kaikki lasten laatikot ja kaapit pursuavat leluja.

Leluja on tullut vuosien mittaan paljon laitettu myös kiertoon, lahjoitettu hyväntekeväisyyteen, annettu kavereille tai myyty kirpparilla. Osaan leluista taas jopa itselläni on tunneside ja niistä luopuminen on ollut vaikeampaa. Niinpä keksin kerätä aina osan leluista vintille varastoon. Aluksi lapsilta salaa, mutta heidän vähän kasvaessa yleistyi se, että yhdessä sovittiin mitkä lelut laitettiin vaihtoon ja mitkä otettiin takaisin leikkeihin. Se toimi tosi hyvin!

Nykyisin pojat eivät oikeastaan leiki muuten, kun rakentelevat pikkulegoilla. Pikkuhiljaa kellariin onkin kertynyt suurin osa kaikista kotimme leluista. Siellä on yhdessä kassissa ukkelit, toisessa pikkuautot ja kolmannessa eläinhahmot. Säilössä on myös parkkitalo, kauppaleikit kassakoneineen, tiipi ja isossa Ikean kassissa kuvissakin näkyvä junarata. Myyn kasvaessa ollaan kuitenkin sitten käyty sieltä aina vähän kerrallaan hakemassa helistimiä, puuleluja, kuvakirjoja ja viimeisempänä kaikki duplot.

Myylle ei olla muutamaa lelua luukunottamatta ostettu itse mitään leluja, mutta niin niitä vaan tuntuu olevan nykyään ihan hirveät määrät. Ei onneksi mitään tilpehööriä, mutta esimerkiksi paljon puisia palikoita, palapelejä ja leikkiruokia joilla saa aika nopeasti kunnon kaaoksen aikaan. Ollaankin aloitettu taas hiljattain taas kierrättämään leluja, suunilleen noin 2/3  hänen leluistaan on jatkuvasti varastoituna ja laitetaan leluja pois myös sitä mukaan, jos jollain lelulla ei leikitä hetkeen.

Loppuun vielä yksi extravinkki, etenkin pienempien lasten kanssa ne jemmassa olevat lelut kannattaa piilottaa kunnolla – viedä vaikka kellariin. Sillä pienten on todella vaikea ymmärtää miksi ne lelut ovat lukuttuna vaikkapa vaatehuoneeseen, jolloin niistä saattaa välillä nähdä vahingossa vilauksen, muttei niillä saa leikkiä. Nimimerkki: taaperoa ei saa tällä hetkellä päästää lähelekään  liinavaatekomeroamme.

Tehdäänkö teillä samaa?