En nyt sanoisi että olo olisi yhtään energisempi vihdoin väistyneen kaamoksen jälkeen, mutta keväinen jo pitkälle iltaan viipyilevä valo on antanut jälleen inspiraatiota valokuvaamiseen. Rakastan sitä tunnetta, kun jopa leivänmuruset pöydällä näyttävät kaunissa valossa eritysen kuvaukselliselta ja ennenkaikkea sitä, kun pimeän kauden jälkeen sitä tarttuu taas ihan erilaisella fiiliksellä siihen kameraan. Sitä miten helpolta ja luonnoliselta se taas tuntuu, kun valoa tulvii kaikkialta.
Olen aina tykännyt taltioida kaikista eniten niitä arjen ihan tavallisia hetkiä. Kuten tässä, lapsia syömässä valmistaikinaan tehtyä rahkapiirakkaa. Ei mitään sen ihmeempää, mutta silti juuri siinä hetkessä koko maailmani.
Joku sanoi minulle joskus, ettei hetkessä pysty elämään tai olla täysillä läsnä kameran läpi. Olen täysin eri mieltä. Ehkä se riippuu myös ihmisestä, mutta nimenomaan juuri sen hetken taltoiminen ja kaiken muun ympäriltä poisjättäminen on mitä parhain tapa asettua siihen hetkeen ja unohtaa kaikki muu. Se riippuu varmaankin paljon myös siitä, kuinka paljon kuvaa. Jos kuvienotto tapahtuu itsestään, miettimättä, kuten minulla, on helppo keskittyä vain siihen itse tilanteeseen. Kamera ikäänkuin räpsii silloin itse automaattisesti.
Ja kun kameran laskee käsistään, on jo valmiiksi laskeutunut siihen hetkeen ja sulkenut kaiken muun pois. Voi vaan istua alas ja syödä piirakkaa. Unohtaa sen aiemmin viikolla aloitetun sokerilakon, koneessa odottavat pyykit, lukemattomat sähköpostit, puhumattakaan maailmantilanteesta. Nauraa vain piirakanmuruja pöydältä suullaan imuroiville lapsille ja tuntea vadelman kirpeyden suussaan, kunnes ulkona alkaa yhtäkkiä hullu raekuuro ja kaikki haluavat rynntätä parvekkelle sitä ihmettelemään.