Lempipäivä, lempisää, aamupala lempparituolissa, lempikahvia, lempityypit, lempiravintola, lemppariseura.
Ja paljon muita lemppareita.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikonloppuna tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme. Olisi voinut kuvitella että ensimmäisestä kodista, johon poikien kanssa muutimme eron jälkeen, olisi ollut kovin haikea lähteä. Mutta oikeasti vaikeinta oli muuttaa pois rakkaasta kaupunginosasta, Alppilasta. Vaikka emme muuttaneetkaan kun reilun kilometrin päähän, niin muuton myötä muuttui myös paljon muutakin kun pelkkä postinumero. (Tuliko edelliseen lauseeseen nyt tarpeeksi monta muuta?) Emme enää olleet Alppilalaisia. Se tuntui oudolta, koska Alppilalaisuus oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Kumpikaan pojista ei ole ikinä asunut missään muulla, joten siinäkin mielessä muutto tuntui haikealta. Taakse jäivät tutut kulmat – se söpö kettutarra siinä vesirännissä. Kaupat – ihmetteleeköhän se Alepan myyjä mihin ollaan kadottu? Kahvilat – koska tuore pulla on vaan niin hyvää. Divari – sinne pystyi mennä höpöttelemään ja hengailemaan jos kotona ei ollut tekemistä. Baari – jos netti ei toiminut, avaimet olivat jääneet kotiin sekä perinteset mustikkashotit tyttöjen kanssa. Ravintolat – pizzeria, kaksi kiinalaista, kaksi sushipaikkaa sekä Weeruska parin askeleen päässä olivat tosin vaa´an lukeman kannalta hieman haastavia naapureita. Lisäksi kaikki ystävät, naapurit, leikkipuisto ja muuten vaan tutut kasvot katukuvassa – kaikkia niitä on usein ihan kauhea ikävä.

Vanhaa kotia ei niinkään ole ikävä, vaikka kiva sekin oli. Enemmän ne on ne kaikki muistot jotka saavat haikean olon. Vaikkakin näkymä Alppilan kattojen yli oli kyllä huikea. 50 neliön kaksio tuntui ihan hyvältä silloin sinne muuttaessamme, mutta pikkuhiljaa se alkoi käymään liian ahtaaksi. Kaipasin enemmän avaraa ja yhtenäistä tilaa. Koska uutta sopivaa asuntoa ei meinannut millään löytyä ja lähestyvä putkiremppakin kolkutteli jo oven takana oli pakko laajentaa aluerajausta. Ja sitten löysinkin heti tämän nykyisen kotimme. Kaksio tämäkin, mutta melkein 30 neliötä isompi.

Vanhasta kodista mieleen on jäänyt pieni keittiö ja minipieni ruokapöytä jonka äärellä tuli usein istuttua. Samoin olkkarin seinään taiteilemani mustat pilkut, olkkarin hyllyn päällä olevan A (niinkuin Alppila) valokirjain sekä keittiön liitutauluseinä. Rapun hissi muodostui parin vuoden aikana myös todella legendaariseksi. Sillä oli jopa häshtägikin. Olisikin hauska joskus laskea, kuinka monta peiliselfietä tulikaan siellä otettua. En melkein ikinä pitänyt verhoja kiinni, eikä myöskään monikaan vastapäisessä talossa. Niinpä hekin tulivat aika tutuiksi, ja tuntui jotenkin turvalliselta kun ympärillä oli kokoajan elämää. Halusimme kovasti lemmikkiä, mutta emme voineet ottaa. Joten ruokimme joka aamu talitinttejä keittiön ikkunalaudalla. Sinne muutaessamme Elvis nukkui vielä pinnasängyssä ja minun sänkyni olkkarissa toimi päivisin sohvana. Keittiöön ei mahtunut tiskikonetta, en kertakaan pessyt parvekelaseja ja suihkun viemäri veti huonosti. Suoraan alakerrassa asui myös vanha ja aina iloinen mummo, joka ei ikinä valittanut melusta. Tosin autoin häntä säännöllisesti roskien viemisessä ja kauppakassien kanssa. Hyviä muistoja. Mitä te muistatte näistä meidän vanhoista ajoista? Onko meidän vanhasta kodista jäänyt jotain tiettyä mieleen?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan ystäviä jookos
niinkuin ananas ja kookos.
Ollaan rypäle ja rusina
syödään pipareita tusina.
Olet uskomattoman tärkeä
ei kukaan saa sydäntäsi särkeä.

Hauskaa ystävänpäivää! Olen viimeaikoina rajoittanut poikien telkkarin katsomisen ja pelaamisen ihan minimiin. Tämän seurauksena ollaankin leikitty ja luettu tosi paljon yhdessä. Yksi hittileikki on ollut pitkään temppurata, eikä sen suosio näytä hiipuvan. Lapsien mielikuvitus on vaan niin huikea, milloin he seikkailevat laavan keskellä, milloin korkealla vuoristossa.

Nuo Boblesin lelut tuovat kivasti vaihtelua temppurataan ja leikkeihin ylipäätään. Ei ihme että näitä liikuttavia leluja onkin viimeaikoina näkynyt blogeissa paljon. Lapset kun rakastavat heilua, hytkyä, hyöriä ja pyöriä, niin näiden lelujen kanssa se on enemmän kun sallittua. Vain mielikuvitus on rajana mitä näillä voi tehdä.

Poikien boblesit sekä Vimman paidat saatu. 

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Perjantai on meillä perinteisesti siivouspäivä ja otinkin tänään muutaman räpsyn pyykkien viikkailun lomassa, ennen kun lähdin hakemaan poikia kotiin ja viikonlopun viettoon. Mälsästä säästä huolimatta on ihana huomata miten pikkuhiljaa päivät pitenee ja valo lisääntyy.

Sain muutama viikko sitten Rajalalta testiin uuden kameran, Panasonicin Lumix GX8:n. Tuossa sairastellessa testailu jäi melko minimiin, mutta nyt ajattelin perehtyä siihen paremmin. Olen kuvannut muutaman vuoden Olympuksen mikrojärkkkärillä josta olen tykännyt ihan tosi paljon. Täytyy myöntää, että tässä ajassa minusta on tullut aika merkkiuskovainen. Päätin kuitenkin antaa tälle uudelle kameralle mahdollisuuden, mutta huomaan vertaavani sitä kokoajan vanhaan kameraani.

Merkkinä Lumix ei ole entuudeestaan minulle yhtään tuttu. Yllätyinkin aika paljon kun huomasin tämän kyseisen kameran maksavan kaksi tonnia (!!!), ei siis ihme, että kyseinen merkki on jäänyt itselleni vähän vieraammaksi. Ihan tuon hintaluokan kameroita kun ei ole tullut katseltua. Kamerassa on ihan hirveästi erilaisia toimintoja (ja nappeja), joista suurinosa on jäänyt itselleni vielä vieraiksi. Lähinnä olen nyt aluksi vain yrittänyt saada ihan perus kuvaa vaikkapa koirasta. Homma saattaa kuulostaa suht yksinkertaiselta, mutta voin kertoa ettei näin ole. Kun on pari vuotta tottunut päivittäin kuvaamaan yhdellä ja samalla kameralla, menee nyt aikaa jo sen miettimiseen että mistäs tämä uusi kamera laitettiinkaan edes päälle.

Asioita mistä tykkään Lumixissa on ympäri ämpäri kääntyvä kosketusnäyttö sekä todella tyylikäs ulkonäkö. Kamera tuntuu tosi hyvältä kädessä ja laadukkuuden kyllä huomaa heti. Asioita mistä en tykkää on se etten meinaa mitekään saada liikkuvasta kohteesta tarkkaa kuvaa ja että jokaikinen nappi kääntyy eri suuntaan tai löytyy ihan eri paikasta mihin olen tottunut. Eli alku ei ole ehkä ihan mitä lupaavin, mutta minulla on kyllä kutina että tällä kameralla saa huikeita kuvia, kunhan sitä vaan tottuu käyttämään.

Ja niinhän se muutenkin on valokuvauksessa, pitää vaan kuvata ja kuvata ja kuvata. Ei tätä kameraakaan opi manuaalia lukemalla vaan vaan räpsimällä ihan hulluna. Ja se on nyt alkanut.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Täällä alkaa pikkuhiljaa elämä voittamaan influenssan sairastamisen jälkeen. Ja vaikka ulkona kävellessä tuntuu ehkä enemmän siltä, että olisi uimassa lonkerotuopissa, niin kyllä sitä kummasti vaan kevätfiilis alkaa nostamaan päätään. Kevääseen kuuluu toki myös sisustusvimma! On taas aika päivittää värimaailmaa ja tehdä ehkä rohkeitakin uusia sisutusvalintoja.

Tänne muuttaessamme ajattelin, että haluan pitää kaikki seinät valkoisina. Pikkuhiljaa kuitenkin sisustuskuvien erilaiset kontrastiseinät kiinnittivät jatkuvasti huomioni ja aloin itsekkin miettimään, joskos sitä kuitenkin sutaisisi vähän väriä pintaan. Aloin lämpenemään pikkuhiljaa haalean vaaleille pastellisille sävyille, mutta mieli rohkaistui siinä samalla jatkuvasti. Tummat harmaat, syvät petroolit ja tunnelmalliset vihreät alkoivat kolahtelemaan kokoajan kovemmin ja kovemmin.

Muutama viikko sitten postiluukusta tipahti Tikkurilan inspiraatio-opas, jossa esiteltiin heidän valitsemansa vuoden väri. Tikkurilta kerrotaan, että Vuoden 2016 väri, M442 Vuono, hehkuu syvän salaperäisenä ekologisen elämäntavan innoittamana. Se on orgaaninen, dramaattinenkin, samalla kuitenkin maanläheinen ja kotoisa. Omasta mielestäni siinä todellakin on jotain todella vangitsevaa.

En kuitenkaan tiedä, uskallanko ihan noin hallitsevaan väriin lähteä, vaikka todella kaunis se onkin. Sitten toisaalta, maaliahan se vain on ja sen saa yhtä helposti sutaistua myös piiloonkin. Pitää miettiä! Mitä te tykkäätte tästä vuoden väristä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.