Olen aina ollut vähän sellainen, että muutos pelottaa ja pysyisin mielummin vaan vanhassa tutussa ja turvallisessa. Oli kyse sitten ratikkalinjojen muuttumisesta tai siitä kun elämä menee eteenpäin. Jo teini-ikäisenä katselin koulun jälkeen valokuva-albumeita ja kyynelehdin ikävää siihen kun olimme veljeni kanssa pieniä ja sekä vanhan kotimme keittön tapettia. Samaan aikaan on kuitenkin ihanaa, että elämä menee eteenpäin. Vaikka onkin haikeaa kun omat lapset kasvavat, kuitenkin yksi elämän hienoimmista asioista on nähdä kuinka he oppivat uutta ja menestyvät elmässsä. Enkä itsekään oikeasti jaksaisi kokoajan junnata vaan samassa.

Kun alkuvuodesta muutimme perheen kasvamisen vuoksi isompaan asuntoon, aloin jo monta viikkoa etukäteen tekemään luopumistyötä. Jos vain olisin voinut, olisin halunut pitää myös vanhan asunnon – vaikkei meillä edes olisi sille mitään käyttöä kun korkeitaan sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kuitenkin siihen asuntoon liittyi niin paljon suuria tunteita. Olin rempannut sitä yksinänäni tuntikaupalla ja kaikinpuolin se vain oli aivan ihana koti.

Kun muuttopäivä oli koittanut ja kävimme viimeisen kerran tyhjässä asunnossa, ei se enää tuntunut kodilta. Pystyin huokaista helpotuksesta sen puolesta, etten jäisi ikävöimään vanhaa vaan hyvillä mielisin saisin tehdä uuden kodin uuteen yhteiseen paikkaamme.

Pitkään kuitenkin puhuin minun tai meidän kodistamme, kun tarkoitin vanhaa. Tunsin vanhaan asuntoomme muuttaneen uuden perheen ja kun näin instagramissa kuvia MINUN kodistani, sisällälläni myllersi aikamoinen tunteiden kirjo. Nopasti sain kuitenkin tunteeni kasattua, mutta onhan se outoa nähdä jonkun muun tekevän kodin paikkaan jossa vielä muutama kuukaisi aiemmin kuvittelin itse asuvani vuosikaudet.

Ja vaikka muutos välillä pelottaakin, onhan juurikin vaikka muuttaminen myös aika ihanaa. Saa aloittaa kaiken ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Me tosin odottelemme vieläkin uuteen kotiimme kaappeja ja muita uusia säilytysrakaisuja, mikä tarkoittaa sitä, ettei kaikille tavaroille ole paikkoja siksi vielä 5kk muuton jälkeen osa niistä seisoo täällä pahvilaatikoissa. Ehkä juuri sen takia näinkin yksi yö unta vanhasta kodistamme ja aloin ikävöimään. Pian kuitenkin tajusin etten enää ikävöi vanhaa, vaan vanhan kodin selkeyttä. Vaaleita pintoja ja minimalistisuutta. Sitä kun kaikille tavaroille oli paikkansa.

Onneksi sellaiseen on mahdollissuus myös uudessa kodissamme, sitten aikanaan. Tiedän että jokus tätäkin, jopa näitä laatikoita, tulee ikävä.

Eilen suljettiin vanhan kodin ovi perässä viimeisen kerran. Vielä viime viikolla pakkaillessa tunsin suurta haikeutta tulevaa muuttoa koskien, mutta pestessäni eilen viimeisen kerran lattioita tunsin miten jokaisella pyykäisyllä etäännyin enemmän ja enemmän asunnosta. Lopulta lähteminen sieltä oli itseasiassa hyvinkin helppoa.

Ehdimme asua edellisessä kodissamme kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta. Silloin sitä edeltävään asuntoomme oli tulossa putkiremppa, enkä kuumeisesta etsinnöistä huolimatta tahtonut löytää meille sopivaa asuntoa. Olin tuolloin kulkenut vuoden kyseisen talon ohi poikien silloiselle päiväkodille, kun yksi aamu jäin katselemaan taloa ja aloin miettimään, että millaistakohan siellä olisi asua. Talo ei ollut yhtään sillä alueella josta olin aiemmin uutta kotia etsinyt, mutta koska olin jo seuraavana päivänä avain kourassa katsomassa asuntoa, ajattelin että sen oli vain tarkoitus mennä niin.

Kolmeen vuoteen mahtuu niin paljon. Ihan aluksihan remppasin asunnon maalaamalla sen vitivalkoiseksi lattioineen. Asunnossa oli kolme isoa huonetta, joista yksi oli keittiö. Nukuimme aluksi aika pitkään kaikki samassa huoneessa, kunnes jossain vaiheessa tajusin ettemme tarvitse erikseen olohuonetta. Jokaisessa huoneessa meillä oli myös valtavat, yli kaksi metriä korkeat ikkunat, joista kolmen ikkunan yläpuolella räystään alla oli vuodesta toiseen linnunpesät. Ikkunoista tulvi ihanasti valoa sisään ja ohiajavista junista heijastui kauniita liikkuvia valopilkkuja pitkin seiniä.

Poikien kasvun seuraamisen lisäksi asuntoon liittyy paljon hauskoja muistoja myös kavereiden kesken. Illanistujaisia, brunsseja, festarihotelleja ja parit jatkotkin. Silloin kun vielä snäppäsin aktiivisesti, tuli aika monta kertaa myös heiluteltua varpaita auringonsäteissä, kuvailtua aamukahvia ikkunalaudalla ja istuttuttua usein myös illan päätteeksi joku rappukäytävässä tai keittiön loisteputkilampun valossa höpöttämässä.

Muistelin juuri ig-storyssä sitä, kun muutama vuosi takaperin Flown aikaan istuin rapussa 1,5 tuntia snäppäämässä. Kaverini oli meillä yötä ja lähtenyt aiemmin deittinsä kanssa, joten luulin heidän olevan meillä. Olin nimittäin yllättänyt samaisen kaverin meiltä kerran aiemminkin, joten en tällä kertaa halunnut kokea samaa. Siellä minä sitten avauduin rappusilla istuen, tehdessä ehkä samalla snäppihistorian pisimmän storyn. Lopulta uskallauduin kotiin, vain huomatakseni ettei siellä ollutkaan ketään.

Myös naapureista ja pihapiiristä ylipäätään on myös hyvät muistot. Samoin huoltomiehestä, joka kolmannen kerran parin kuukauden sisään tullessaan avaamaan minulle ovea, kun avaimeni olivat jääneet kotiin, alkoi antamaan minulle kanta-asiakas alennusta ja jopa yhden kerran ihan ilmaiseksi.

Toki kaikkien ihanien juttujen lisäksi muistissa on myös ikävempiä juttuja, kuten koiranpennun tulo ja siitä luopuminen, alakerran hippikommuuni ja trancen kuuntelu täysillä, sydänsurut  ja toimimaton lämmitys. Mutta kuka nyt sellaisia jaksaa muistella.

On jännä ja ihanan kutkuttava tunne kun kaikki tämä on vasta edessä. Kolme yötä takana uudessa kodissa ja kaikki muistot vielä edessä. Sen voin kuitenkin jo varmaksi sanoa, että täällä on hyvä olla. Meidän kodissa. Heippa vaan ja hyvästi vanha!

Vähän krapula, kiva ja hassu tunne vatsanpohjassa, hymy herkässä, kauhea ikävä lapsia, kiire brunssille.

”Olenkohan mä maaninen?” kyselin kavereiltani sen jälkeen, kun olin käynyt läpi kaikki lastenhuoneen lipastot, järjestellyt kaikki kosmetiikkani, tyhjentänyt toisen vaatehuoneen, heittänyt kassikaupalla tavaraa roskikseen, kierrätykseen ja lahjoitukseen sekä pessyt verhot ja kahdeksan koneellista pyykkiä. Olisinpa aina yhtä energinen!

Kai se on vain tuo lisääntynyt valo ja uuden kauden alkaminen, joka saa aikaa sen, että niin elämän ja kodin haluaa laittaa järjestykseen. Inhoan kaikkea ylimääräistä tavaraa, ja sitä kertyy nurkkiin kyllä aivan liian nopeasti.

Nyt kotimme ei kylläkään näytä siltä, että täällä olisi jotain jäjestelty. Päinvastoin. Päätin nimitäin lisäksi vaihdella järjestystä, siivota myös lasten lelukaapin, järjestellä kirppiskamat ja maalata kylppärin tason. Joka huoneessa on jonnkinlainen kaaos vähintään jossain nurkassa menossa. Olen nimittäin sellainen, että keksin kokajan uutta tekemistä ja silloin edellinen jää kesken. Unohdan myös jatkuvasti, että mitä olinkaan tekemässä.

Koen myös pientä kriisiä huoneeni kanssa. En tykkää noista verhoista, ilman niitä näyttää kuitenkin vielä hölmömmältä. Sohvapöytä ja nojatuoli puuttuu edelleen, haluan isomman senkin ja toi tauluseinäkin on ihan hassu. Niin ja haluan isomman senkin tuon vnahan tilalle.

Ihan seuraavaksi voisin kuitenkin käydä täyttämässä tiskikoneen. Ikkunanpienetkin pitäisi maalata.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Me ollaan asuttu täällä kohta kaksi vuotta ja joka huoneen sisustus on edelleen ihan kesken. Tai niin luulin. Kunnes tajusin, että ehkä tämä on vain sisustustyylini. Eli vähän keskeneräinen.

Rakastan ihastella erilaisia koteja, tyylejä ja sisustuksia. Mutta omassa kodissa vähemmän on enemmän. Mitä enemmän kotonani on tavaraa tai värejä tuntuu kaikki sekavalta. Oloni on paljon seesteisempi esimerkiksi ilman turhia huonekaluja tai vain näön vuoksi hankittuja esineitä. Silloin on myös paljon helpompi siivota.

Poikien huoneeseen tuntuu silti tulevan kokoajan lisää tavaraa. Edelleen kuitenkin lukuvalot odottavat seinälle pääsyä ja kai tuon lastenpöydän tilallekin pitäisi pian hommata joku koululaisten pöytä. Aina löytyy jotain uudistettavaa. Uusien, ruudullisten pussilakanoidenkin, ompeluprojekti on parhaillaan kesken.

Tavarapaljoudesta huolimatta tykkään, että poikien huone on silti edelleen mukavan simppeli. Se on sopivan leikkisä, vähän outo ja hassu. Eli juuri meidän tyylinen.

Kivat käyttöesineet, kuten lelut, saavat olla esillä. Lastenhuoneessa on myös paljon muistoja omasta lapsuudestani. Seinällä oleva keraaminen susitaulu ja sammakkonaamari, hyllyllä olevat puulelut sekä My first Sony sekä osa kirjoista olivat meidän huoneessa silloin kun itse olin lapsi.

Yksi suosikkini on tuo kirpparilta lelukaapiksi ostettu 50-lukulainen liinavaatekaappi. Sisällä olevat laatikot sekä erikorkuiset hyllyt sopivat täydellisesti lelujen säilömiseen. Pitäisi muuten pitkästä aikaa järjestää ne… Hauska ja erikoinen yksityiskohta on myös tuo kaapin vieressä oleva nurkka. Senässä kulkevat ilmeisesti talon tukirakenteet tai hormit, ja olemmekin naamioineet sen lukunurkkaukseksi.

Yhdestä pitkäaikaisesta haaveesta, eli voimistelurenkaista, saimme luopua, kun saimme kuulla ettei kattoomme voi sellaisia asentaa. Vähän harmi, mutta mielummin ilman kun puolet välikatosta niskassa.

Jossain vaiheessa pitäisi alkaa suunnittelemaan myös uusia sänkyjä. Aikoinaan hankittu pieni kerrossänky toimii hyvin myös yksittäisinä sänkyinä, mutta 150 sentin pituus tulee vastaan varmaan nopeammin kun osaan edes arvata.

Uusista jutuista ilmapallojuliste, pääkallo, norsulamppu, pahvilinna, säästölipas-robotti sekä vihreä tyyny saatu Babyshopista. 

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.