Viikonloppuna tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme. Olisi voinut kuvitella että ensimmäisestä kodista, johon poikien kanssa muutimme eron jälkeen, olisi ollut kovin haikea lähteä. Mutta oikeasti vaikeinta oli muuttaa pois rakkaasta kaupunginosasta, Alppilasta. Vaikka emme muuttaneetkaan kun reilun kilometrin päähän, niin muuton myötä muuttui myös paljon muutakin kun pelkkä postinumero. (Tuliko edelliseen lauseeseen nyt tarpeeksi monta muuta?) Emme enää olleet Alppilalaisia. Se tuntui oudolta, koska Alppilalaisuus oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Kumpikaan pojista ei ole ikinä asunut missään muulla, joten siinäkin mielessä muutto tuntui haikealta. Taakse jäivät tutut kulmat – se söpö kettutarra siinä vesirännissä. Kaupat – ihmetteleeköhän se Alepan myyjä mihin ollaan kadottu? Kahvilat – koska tuore pulla on vaan niin hyvää. Divari – sinne pystyi mennä höpöttelemään ja hengailemaan jos kotona ei ollut tekemistä. Baari – jos netti ei toiminut, avaimet olivat jääneet kotiin sekä perinteset mustikkashotit tyttöjen kanssa. Ravintolat – pizzeria, kaksi kiinalaista, kaksi sushipaikkaa sekä Weeruska parin askeleen päässä olivat tosin vaa´an lukeman kannalta hieman haastavia naapureita. Lisäksi kaikki ystävät, naapurit, leikkipuisto ja muuten vaan tutut kasvot katukuvassa – kaikkia niitä on usein ihan kauhea ikävä.
Vanhaa kotia ei niinkään ole ikävä, vaikka kiva sekin oli. Enemmän ne on ne kaikki muistot jotka saavat haikean olon. Vaikkakin näkymä Alppilan kattojen yli oli kyllä huikea. 50 neliön kaksio tuntui ihan hyvältä silloin sinne muuttaessamme, mutta pikkuhiljaa se alkoi käymään liian ahtaaksi. Kaipasin enemmän avaraa ja yhtenäistä tilaa. Koska uutta sopivaa asuntoa ei meinannut millään löytyä ja lähestyvä putkiremppakin kolkutteli jo oven takana oli pakko laajentaa aluerajausta. Ja sitten löysinkin heti tämän nykyisen kotimme. Kaksio tämäkin, mutta melkein 30 neliötä isompi.
Vanhasta kodista mieleen on jäänyt pieni keittiö ja minipieni ruokapöytä jonka äärellä tuli usein istuttua. Samoin olkkarin seinään taiteilemani mustat pilkut, olkkarin hyllyn päällä olevan A (niinkuin Alppila) valokirjain sekä keittiön liitutauluseinä. Rapun hissi muodostui parin vuoden aikana myös todella legendaariseksi. Sillä oli jopa häshtägikin. Olisikin hauska joskus laskea, kuinka monta peiliselfietä tulikaan siellä otettua. En melkein ikinä pitänyt verhoja kiinni, eikä myöskään monikaan vastapäisessä talossa. Niinpä hekin tulivat aika tutuiksi, ja tuntui jotenkin turvalliselta kun ympärillä oli kokoajan elämää. Halusimme kovasti lemmikkiä, mutta emme voineet ottaa. Joten ruokimme joka aamu talitinttejä keittiön ikkunalaudalla. Sinne muutaessamme Elvis nukkui vielä pinnasängyssä ja minun sänkyni olkkarissa toimi päivisin sohvana. Keittiöön ei mahtunut tiskikonetta, en kertakaan pessyt parvekelaseja ja suihkun viemäri veti huonosti. Suoraan alakerrassa asui myös vanha ja aina iloinen mummo, joka ei ikinä valittanut melusta. Tosin autoin häntä säännöllisesti roskien viemisessä ja kauppakassien kanssa. Hyviä muistoja. Mitä te muistatte näistä meidän vanhoista ajoista? Onko meidän vanhasta kodista jäänyt jotain tiettyä mieleen?
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
