Alkaako teillä muillakin soimaan heti Samuli Edelman päässä tuon otsikon lukemisen jälkeen? Sori, mutta en olisi voinut asiaa muuten ilmaista. On vaan niin ihana valo!
En muista kuinka monta kuukautta sitten olen viimeksi herännyt ennen herätyskellon soimista. Tästä kiitos yhä aiemmin nousevalle auringolle ja kymmenen senttiä liian lyhyelle makkarin pimennysverholle. Aamut ovat olleet minulle aina todella vaikeita, mutta kun saa herätä luonnollisesti pikkuhiljaa lisääntyvään valoon, on se paljon miellyttävämpää kun yhtäkkiä pirisemään alkavaan herätyskelloon.
Ja voi kuinka olenkaan kaivannut aamuauringon lisäksi valoisia iltapäiviä. Ei ole kauaa aikaa siitä kun kotimatkalla päiväkodista oli jo ihan säkkipimeää. Nyt vielä kuuden aikaan illalla keittiöön porottaa aurinko. Aika ihanaa piemän talven jälkeen viettää aikaa lasten kanssa työpäivän jälkeen niin että on vielä valoisaa.
Muistatteko, kun minua pyydettiin mukaan Arabian ja Indiedaysin kampanjaan kertomaan, mikä on minun hetkeni päivän 24 tunnista? Ihania ja mieleenpainuvia hetkiä on vaikka kuinka, mutta se sellainen ihan tavallinen arki on se mitä tässä kuitenkin pääosin enimmäkseen elellään. Siksi minusta onkin tärkeä nauttia niistä ihan tavallisista arkisista hetkistä. Kuten vaikkapa jokapäiväisestä aamupalasta. Meillä lapset syövät aamupalan aina kotona, ennen päivähoitoa. Se on meille pieni, kymmenen minuutin mittainen rauhallinen hetki, jonka jälkeen riennetään sitten kiireellä uuteen päivään.
Aamupalaksi meillä on yleensä joko puuroa, muroja tai jogurttia. Tällä viikolla kuitenkin päästään vähän herkkutelemaan, sillä tein eilen ison pellillisen kookos-kardemumma-mustikkapannukakkua. Sitä riittää vielä muutamaksi aamuksi. Sunnuntaina sitä syötiin kermavaahdon kanssa, arkena pannukakun päällä maistuu yhtä hyvin turkkilainen jogurtti. Kokeilin tehdä pannukakun ilman vehnäjauhoja ja se onnistui mielestäni hyvin. Tässä tosi helppo resepti suht terveelliseen pannariin tekoon:
Riko munat kulhoon, lisää maito ja vatkaa joukkoon loput taikinan ainekset. Anna turvota noin 1/2 tuntia. Kaada pannukakkutaikina leivinpaperilla vuorattuun syvään uunipeltiin. Ripottele jäiset mustikat ja sokeri taikinan pinnalle. Paista 225-asteisessa uunissa noin 30-40 minuuttia. Anna hyytyä hetki ennen tarjoilua.
Arabian 24h sarjan astiat ovat saaneet nyt uuden ihanan purppuraisen Avec-kuvion 20v juhlavuoden kunniaksi. Kaikki astiat löytyvät myös Arabian verkkokaupasta. Käykää ihmeessä jakamassa myös oma hetkenne Arabian Facebookkiin, kampanjasivustolle tai Instagramiin tägillä #Arabia24h. Kaikkien kuvan lähettäneiden kesken arvotaan 100 euron arvosta Arabian 24h-astioita. Arvontapäivät ovat 29.2. ja 31.3.
Ja kertokaahan mitä tykkäsitte pannarista, jos reseptiä testaatte!
Viikonloppuna tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme. Olisi voinut kuvitella että ensimmäisestä kodista, johon poikien kanssa muutimme eron jälkeen, olisi ollut kovin haikea lähteä. Mutta oikeasti vaikeinta oli muuttaa pois rakkaasta kaupunginosasta, Alppilasta. Vaikka emme muuttaneetkaan kun reilun kilometrin päähän, niin muuton myötä muuttui myös paljon muutakin kun pelkkä postinumero. (Tuliko edelliseen lauseeseen nyt tarpeeksi monta muuta?) Emme enää olleet Alppilalaisia. Se tuntui oudolta, koska Alppilalaisuus oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Kumpikaan pojista ei ole ikinä asunut missään muulla, joten siinäkin mielessä muutto tuntui haikealta. Taakse jäivät tutut kulmat – se söpö kettutarra siinä vesirännissä. Kaupat – ihmetteleeköhän se Alepan myyjä mihin ollaan kadottu? Kahvilat – koska tuore pulla on vaan niin hyvää. Divari – sinne pystyi mennä höpöttelemään ja hengailemaan jos kotona ei ollut tekemistä. Baari – jos netti ei toiminut, avaimet olivat jääneet kotiin sekä perinteset mustikkashotit tyttöjen kanssa. Ravintolat – pizzeria, kaksi kiinalaista, kaksi sushipaikkaa sekä Weeruska parin askeleen päässä olivat tosin vaa´an lukeman kannalta hieman haastavia naapureita. Lisäksi kaikki ystävät, naapurit, leikkipuisto ja muuten vaan tutut kasvot katukuvassa – kaikkia niitä on usein ihan kauhea ikävä.
Vanhaa kotia ei niinkään ole ikävä, vaikka kiva sekin oli. Enemmän ne on ne kaikki muistot jotka saavat haikean olon. Vaikkakin näkymä Alppilan kattojen yli oli kyllä huikea. 50 neliön kaksio tuntui ihan hyvältä silloin sinne muuttaessamme, mutta pikkuhiljaa se alkoi käymään liian ahtaaksi. Kaipasin enemmän avaraa ja yhtenäistä tilaa. Koska uutta sopivaa asuntoa ei meinannut millään löytyä ja lähestyvä putkiremppakin kolkutteli jo oven takana oli pakko laajentaa aluerajausta. Ja sitten löysinkin heti tämän nykyisen kotimme. Kaksio tämäkin, mutta melkein 30 neliötä isompi.
Vanhasta kodista mieleen on jäänyt pieni keittiö ja minipieni ruokapöytä jonka äärellä tuli usein istuttua. Samoin olkkarin seinään taiteilemani mustat pilkut, olkkarin hyllyn päällä olevan A (niinkuin Alppila) valokirjain sekä keittiön liitutauluseinä. Rapun hissi muodostui parin vuoden aikana myös todella legendaariseksi. Sillä oli jopa häshtägikin. Olisikin hauska joskus laskea, kuinka monta peiliselfietä tulikaan siellä otettua. En melkein ikinä pitänyt verhoja kiinni, eikä myöskään monikaan vastapäisessä talossa. Niinpä hekin tulivat aika tutuiksi, ja tuntui jotenkin turvalliselta kun ympärillä oli kokoajan elämää. Halusimme kovasti lemmikkiä, mutta emme voineet ottaa. Joten ruokimme joka aamu talitinttejä keittiön ikkunalaudalla. Sinne muutaessamme Elvis nukkui vielä pinnasängyssä ja minun sänkyni olkkarissa toimi päivisin sohvana. Keittiöön ei mahtunut tiskikonetta, en kertakaan pessyt parvekelaseja ja suihkun viemäri veti huonosti. Suoraan alakerrassa asui myös vanha ja aina iloinen mummo, joka ei ikinä valittanut melusta. Tosin autoin häntä säännöllisesti roskien viemisessä ja kauppakassien kanssa. Hyviä muistoja. Mitä te muistatte näistä meidän vanhoista ajoista? Onko meidän vanhasta kodista jäänyt jotain tiettyä mieleen?
Vaikka tässä elellään jo helmikuun puoliväliä, ihan varmana joltakulta teistä puuttuu vielä tämän vuoden kalenteri. Tai eihän se haittaa vaikka kalenteri löytyisikin jo, sillä tarvitset ehdottomasti myös tämän. Lahden muotoiluinstituutin toisen vuoden valokuvaopiskelijoiden Intohimo 2016 kalenteri on nimittäin sellainen.
Kalenteriprojekti on Muotoiluinstituutin jokavuotinen perinne, jonka juuret ulottuvat aina 1970-luvulle asti. Itselläni on kyseinen kalenteri nyt kolmatta vuotta peräkkäin. Kalenterina toimiva teos on 13 valokuvaajan voimin työstetty valokuvakirja. Tänä vuonna kirjan punaisena lankana toimii intohimo, jota jokainen kuvaaja on käsitellyt omasta näkökulmastaan. Aiheina ovat muunmuuassa nudismi, tatuoinnit, metsä ja moottoriurheilu.
Hankkimalla kalenterin tulee samalla tukeneeksi näiden opiskelijoiden intohimoa, valokuvausta. Vanha kalenteri toimii vuosienkin jälkeen kauniina ja kiinnostavana valokuvakirjana. Kalenteria on painettu rajallinen määrä, mutta sitä saa ainakin vielä nettikaupasta, josta löytyy myös lista fyysisistä myyntipaikoista.
Perjantai on meillä perinteisesti siivouspäivä ja otinkin tänään muutaman räpsyn pyykkien viikkailun lomassa, ennen kun lähdin hakemaan poikia kotiin ja viikonlopun viettoon. Mälsästä säästä huolimatta on ihana huomata miten pikkuhiljaa päivät pitenee ja valo lisääntyy.
Sain muutama viikko sitten Rajalalta testiin uuden kameran, Panasonicin Lumix GX8:n. Tuossa sairastellessa testailu jäi melko minimiin, mutta nyt ajattelin perehtyä siihen paremmin. Olen kuvannut muutaman vuoden Olympuksen mikrojärkkkärillä josta olen tykännyt ihan tosi paljon. Täytyy myöntää, että tässä ajassa minusta on tullut aika merkkiuskovainen. Päätin kuitenkin antaa tälle uudelle kameralle mahdollisuuden, mutta huomaan vertaavani sitä kokoajan vanhaan kameraani.
Merkkinä Lumix ei ole entuudeestaan minulle yhtään tuttu. Yllätyinkin aika paljon kun huomasin tämän kyseisen kameran maksavan kaksi tonnia (!!!), ei siis ihme, että kyseinen merkki on jäänyt itselleni vähän vieraammaksi. Ihan tuon hintaluokan kameroita kun ei ole tullut katseltua. Kamerassa on ihan hirveästi erilaisia toimintoja (ja nappeja), joista suurinosa on jäänyt itselleni vielä vieraiksi. Lähinnä olen nyt aluksi vain yrittänyt saada ihan perus kuvaa vaikkapa koirasta. Homma saattaa kuulostaa suht yksinkertaiselta, mutta voin kertoa ettei näin ole. Kun on pari vuotta tottunut päivittäin kuvaamaan yhdellä ja samalla kameralla, menee nyt aikaa jo sen miettimiseen että mistäs tämä uusi kamera laitettiinkaan edes päälle.
Asioita mistä tykkään Lumixissa on ympäri ämpäri kääntyvä kosketusnäyttö sekä todella tyylikäs ulkonäkö. Kamera tuntuu tosi hyvältä kädessä ja laadukkuuden kyllä huomaa heti. Asioita mistä en tykkää on se etten meinaa mitekään saada liikkuvasta kohteesta tarkkaa kuvaa ja että jokaikinen nappi kääntyy eri suuntaan tai löytyy ihan eri paikasta mihin olen tottunut. Eli alku ei ole ehkä ihan mitä lupaavin, mutta minulla on kyllä kutina että tällä kameralla saa huikeita kuvia, kunhan sitä vaan tottuu käyttämään.
Ja niinhän se muutenkin on valokuvauksessa, pitää vaan kuvata ja kuvata ja kuvata. Ei tätä kameraakaan opi manuaalia lukemalla vaan vaan räpsimällä ihan hulluna. Ja se on nyt alkanut.
Minttu on uusperheen äiti joka rakastaa punaista huulipunaa, inhoaa kiirettä ja näkee kauneutta arkisissa asioissa.
Perheen kaksi isompaa koululaista, touhukas leikki-ikäinen ja kevätvauva pitävät huolen, ettei elämä käy tylsäksi.
Pääosassa ovat oman näköinen arki ja täysillä eläminen. Välillä reissataan ja bailataan ja välillä taas vietetään tavallista perhe-elämää kaupungilla laatikkopyöräillen tai sohvannurkassa kirjaa lukien.
Elämänmakuinen MAMI GO GO on yksi Suomen ensimmäisiä ja suosituimpia perhe-elämään painottuvia blogeja.
