Ekaa luokkaa on takana nyt kuukausi. Koulun alku on ollut täynnä kommelluksia ja suuria tunteita. On hurjaa lähettää lapsi ikäänkuin selviytymään ihan itsekseen. Uudella, lähes neljänkymmenen oppilaan luokalla, ei ollut entuudestaan kavereita. Näihin uusiin lapsiin tutustuminen ei käynytkään yhtä vaivattomasti kun vuosi sitten eskarissa. Voi vain kuvitella miltä tuntuu ensin olla yksi ryhmäsi suosituimmista lapsista ja seuraavana hetkenä sinulla ei olekaan ketään kaveria. Olet vieraassa ja täysin uudessa ympäristössä, kaikki toimintatavat pitää opetella ja omaksua, et saa ääntäsi aina kuuluviin. Sinua jännittää, pelottaa, tunnet itsesi ulkopuoliseksi, yksinäiseksi, olet hukassa, tavarasi ovat hukassa, tunnet ettet osaa mitään. Voin kertoa, että muutamia kyyneleitä on vieritelty täällä puolin ja toisin.

Sitten on myös ollut niitä ilon hetkiä. Kun vihdoin pääseekin mukaan siihen jalkapallopeliin. Kun uudet kaverit odottavat seuraavana aamuna koulun pihassa. Kun tekee ekan kerran kepposia kavereiden kanssa. Kun tuntee että on valmis kulkemaan yksin koulusta kotiin. Kun läksyt ovat ihan lällyjä.

Olen tässä myös huomannut, että vanhemmuudesta tulee oikeastaan vaikeampaa kun lapset kasvavat. Hötkyilyn, hoitamisen ja hoivaamisen tilalle tulevat niin suuret tunteet, etten ole samanlaisia ennen kokenut. Huoli, suru, epävarmuus, riittämättömyys, pelko, paniikki, henkinen väsymys. Mutta näiden lisäksi vielä vahvempi onni ja rakkaus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tiedättekö mitä, eilen alkoi viimeinen viikkoni kaksikymppisenä. Tai virallisesti se taisi itseasiassa olla jo viime viikolla. Sunnuntaina se nimittäin koittaa. Kolmikymppisyys.

Vielä kuukausi sitten olin ihan lungisti asian suhteen. Mutta mitä lähemmäksi syntymäpäivää mennään, sitä suuremmalta pala tuntuu kurkussa. Ei siksi että kolmikymppisyys olisi jotenkin kauheaa ja nyt olisin ikäloppu tai mitään sellaista. Jotain siinä kuitenkin on. Ainakin tuo lähestyvä maaginen kolmenkympin raja sai minut tajuamaan, että tässä sitä nyt mennään kovaa vauhtia eteenpäin. Taaksepäin ei pääse.

Tissit jatkavat matkaansa kohti etelää ja aamunaamaan ei todellaakan auta enää pelkät kylmät teepussit. Toisaalta itsetunto on paljon parempi kun vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihan rauhassa sitä voi mennä rannalle sheivaamatta ja bikineissä. Tuskin kukaan edes huomaa. Enää ei voi saada mokiaan anteeksi nuoreen ikään vetoamalla. Toisaalta, nykyään harvemmin tarvitsee itseään pyydellä anteeksi.

Ikääntymiseen liittyy ainakin itselläni aina paljon erilaisia tunteita. Ja vielä kun tästä kolmestakympistä on tehty jonkinlainen rajapyykki, niin se tuo tähän vielä enemmän tunneskaalaa. Välillä on vaikea hengittää kun asiaa ajattelee, seuraavalla hetkellä se taas tuntuu ihan hurjan siistiltä jutulta.

On jotenkin vaikea pukea sanoiksi näitä tunteita ja tätä fiilistä. Eihän tämä oikeasti ole mikään elämää mullistava asia. Itselleni merkittävä juttu kuitenkin. Viikonloppuna juhlistetaan kuten kolmikymppisiä kuuluukin. Syödään hienosti ja juodaan liikaa viiniä. Ehkä itketään vähän ja nauretaan paljon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meitä pyydettiin mukaan Indiedaysin ja Fazerin kampanjaan, jonka keskiössä oli tällä kertaa yhdessä syöminen. Perheitä on erilaisia, on meidän kaltaisia modernimpia perheitä, perinteisiä ydinperheitä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Useasti perheen pariin ovat lämpimästi tervetulleet myös sukulaiset, ystävät tai naapurit. Oli perhe minkälainen tahansa, on yhdessäolo tärkeää.

Tiesittekö, että tutkitusti perheissä, joissa syödään yhdessä, voidaan paremmin? Tutkimukset osoittavat, että yhdessä syöminen voi suojata lapsen kehitystä ja pitää perhettä vahvemmin koossa. Vaikka kiireisessä arjessa ei olisi aina mahdollista varata aikaa perhepäivälliselle, on ehkä mahdollista varata aikaa yhteiseen iltapalaan tai syödä aamulla yhdessä?

Me istuimme siis viikon ajan joka ilta rauhassa yhdessä iltapalalle. Teemme itseasiassa usein miten niin, mutta tällä kertaa oikein ajatuksen kanssa. Yhteisille iltapaloille ei nimittäin otettu mukaan mitään keskittymistä häiritseviä asioita kuten kännyköitä, tabletteja, kameraa, leluja tai kirjoja. Eli blogikuvatkin otettiin vasta tämän viikon jälkeen.

Yhdessä syöminen tulisi nimittäin olla rauhallista ja mukavaa, jolloin ylimääräisiä juttuja ei edes kannata pöytään ottaa. Tiedän, että monissa perheissä vaikkapa lelujen tuominen pöytään on muutenkin kiellettyä. Meillä näin ei ole ikinä ollut, mutta oli kiva kokeilla sitä ja jatkamme ehdottomasti jatkossa ainakin yhden ruokailun ajan niin.

Parhaat hetket arjessa ovat mielestäni juurikin niitä ihan tavallisia juttuja, joissa kaikki ovat aidosti läsnä ja siinä hetkessä. Kyseessä ei siis tarvitse olla monen tähden hieno illallinen vaan se, kun iltapalapöydällä on läikkynyttä kaakaota ja harjoitellaan juuston höyläämistä samalla kun jutellaan päivän tapahtumista.

Tuntuu kivalta aloittaa yhdessä yötä vasten rauhoittuminen. Istua yhdessä alas pöytään. Sammuttaa koko päivän taustalla soinut radio. Viikon ajan aloitimme aina samalla tavalla. Kutsuin pojat iltapalalle ja sitten laitetaan ruoat yhdessä pöytään. Istutaan alas syömään ja samalla höpötellään niitä näitä. Yleensä päivän kuulumisia, mutta useasti aiheet rönsyilevät sitten vaikka ja minne. On varmasti paljon keskusteluja, joita ei olisi tullut käytyä ilman yhteistä ruokailuhetkeä. Syömisen jälkeen istuskelemme yhdessä niin kauan että kaikki ovat syöneet. On ihana antaa lapsille jakamatonta huomiota, mutta toki saada sitä myös itsekin. Voisin oikeasti sanoa, että jo viikon jälkeen tuntui että olemme vähän läheisempiä toisillemme.

Ehdottomasti jatketaan tätä tulevaisuudessakin. Eli ainakin yhden ruokalun ajan päivässä ollaan vain me, ilman ylimääräistä hätiköintiä, kiirettä tai somea. Suosittelen testaamaan viikon ajan, jos teillä ei ole vielä kyseinen tapa käytössä! Ja erityisen hauskaa siitä tekee jos kutsuu vaikkapa iltapalalle mukaan kavereita tai vaikka naapurin! Täältä muuten löytyy 50 erilaista Puikula-reseptiä arkeen, jos aina ei keksi mitä leivän päälle laittaisi.

Kertokaahan miten usein teillä syödään yhdessä? Joko perheen tai sitten ystävien, sukulaisten tai muiden tärkeiden ihmisten kanssa? Kaikkien vastanneiden kesken arvon kaksi Fazerin tuotepakettia. Arvonta päättyy 4.9 ja ilmoitan voittajille sähköpostitse.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Luulen että meillä kaikilla on jotain esineitä jotka muistuttavat jostain tietystä elämäntilanteesta tai tapahtumasta. Kun tarkemmin mietin, lähes kaikki omistavani tavarat tuovat mieleeni jonkin muiston. Osa muistoista tuntuu vahvempina ja merkityksekkääimpinä kun toiset.

Blogissakin paljon näkyneet, mintunvihreiksi maalatut, pinnatuolit symboloivat minulle uuteen elämäntilanteeseen hyppäämistä. Eron jälkeistä elämää ja uuteen kotiin muuttamista. Vanhin lapsuudenystäväni oli muuttamassa pysyvästi Lontooseen samaan aikaan kun minä löysin pitkien etsintöjen jälkeen sopivan kodin minulle ja pojille. Ystäväni kellarista löytyi jonkun, vuosia sitten, hylkäämät kolme punaista pinnatuolia. Lastasimme ne Puu-Vallilassa yhdessä exäni kanssa ex-appeni autoon ja veimme ne uuteen kotiini.

Muistan vielä ensimmäisen illan ja yön uudessa kodissa hyvin. Minulla ei ollut vielä sänkyä eikä pöytää. Istuin lattialla, katsoin sinnkulaivaa ja söin nuudeleita. Yhtä tuoleista käytin pöytänä. Siitä on jo yli kolme vuotta.

Myöhemmin maalasin tuolit söpön mintunvihreiksi ja ne olivatkin kotimme väripilkku. Lähes poikkeuksetta joka viikko blogiin tuli kysymys, jossa tiedusteltiin tuolien sävyä. Ja olivathan ne aivan ihanat.

Kuitenkin jokin aika sitten alkoi tuntumaan että kaipaan jotain uutta. Tuolit saivat lähteä. Ne hallitsivat keittiötä liikaa. Tuntui että nyt oli aika uudelle alulle.

Eleltiin jonkin aikaa pelkkien jakkaroitten voimin. Mielestäni nuo perinteiset simppelit jakkarat ovat tosi kauniit, enkä kaivannut muuta. Paitsi ehkä pientä selkänojaa. Sellaista, joka ei tulisi pöydän reunan yli.

Ja sellaiset löytyvätkin Artekilta. Artekin k65 tuoli on mielestäni ollut aina yksi kauneimmista tietämistäni tuoleista ja olen tosi iloinen, että kirpparilta sellaiset bongaamani ilahduttavat nyt keittiössämme. Vielä voisin ainakin kaksi samanmoista huolia lisää, joten jos törmäätte valkoisiin tai koivun värisiin kuusvitosiin, niin vinkatkaa ihmeessä!

Olisi ihana kuulla myös tarinoita teidän tärkeiden tavaroiden takaa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oltiin tänään katsomassa Gugguun syysnäytöstä. Vaikka vaatteet olivatkin kivoja, niin huomion veivät ehdottomasti suloiset mallit. Kun omat lapset eivät ole hommissa, on oikeastaan aika hauskaa vain istua rennosti ja katsella (hyvällä tavalla) huvittuneesti menoa. Milloin joku lapsista ei suostunutkaan lavalle, milloin lapsi oli niin innostuneen jännittynyt ettei vain muistanut mitä pitikään tehdä ja milloin taas yleisöstä joku innokas taapero juoksi catwalkille. Kaikenkaikkiaan oikein hauska onnistunut näytös siis, aina niin liikuttavaa seurata sitä lasten intoa, jännitystä ja iloa esiintymisestä.

Meidänkin pojat ovat olleet useamman kerran erilaisissa kuvauksissa malleina ja olen edelleen vähän järkyttynyt niistä ekoista kerroista. Lasten kanssa työskennellessä pitää ihan oikeasti tietää mitä tekee, asioiden pitää sujua sutjakkaasti ja aikuisilla oltava tooooodella pitkä pinna ja ylipositiivinen asenne. Ekat mallikeikat menivät pieleen mielestäni ehkä eniten siinä, että lapset joutuivat odottelemaan, odottelun ajaksi ei ollut mitään tilaa tai tekemistä, vaatteita piti varoa ja niin edelleen ja niin edelleen. Myöhemmät kerrat ovat menneet kivemmin, kun kuvauksiin on kutsuttu mallit porrastetusti eikä lapsille ole asetettu epärealistisia tavoitteita. Toki nyt molemmilla pojilla alkaa olla jo ikää ja senkin puolesta erilaiset kuvaukset sujuvat paljon iisimmin, kun vaikka neljä vuotta sitten.

Tärkeää on myös ettei lasta pakoteta tai ylilahjota hommiin. Lapsen pitää oikeasti haluta ja nauttia kuvattavana tai esillä olemisesta. Vaikka vanhemman haave olisikin tehdä kullannupustaan uusi lapsitähti, se ei välttämättä ole sitä mitä lapsi haluaa tehdä. Ja sitä pitää kunnioittaa. Toki myös esiintymistä rakastavalla lapsella voi olla huonoja päiviä tai kuvauksissa alkaa joku asia harmittamaan, mutta se nyt on eri asia.

Meidän molemmat pojat tykkäävät olla kuvissa, etenkin jos minä otan, mutta Kaapo on selvästi enemmän kiinnostunut tekemään sitä välillä ”työksi”. Tänäänkin hän näytöksen jälkeen kyseli, että milloin pääsisi taas myös itse malliksi. Toisaalta sitten hän myös alkuviikosta kieltäytyi yhdestä vähän isommasta roolista erääseen mainokseen, mutta halusi kuitenkin tehdä samaisessa mainoksessa vähän pienemmän roolin. Ja nautti siitä.

Kun lapsia käytetään malleina tai näyttelijöinä pitää muistaa se, että se on lapselle ihan yhtälailla työtä kun aikuisillekkin. Ja työstä on saatava kunnollinen korvaus. Ollaan mekin toki välillä autettu kaveria puoli-ilmaiseksi, mutta useamman kerran isommista ja aikaa vievistä jutuista ollaan myös jouduttu kieltäytymään sen takia, ettei lapsi olisi saanut työstään asianmukaista korvausta. Ja vielä kun näissä on vanhempanakin itse aina mukana, on se yhteen laskettuna aika monta työtuntia vaikkapa päivän kuvauksista. Onhan se kiva saada esimerkiksi kuvat itselleen muistoksi, mutta tuskin kovin moni meistä aikuisistakaan ottaisi palkkaansa rahan sijasta ”kivana kokemuksena”.

Jos lapsi tekee enemmän töitä, pitää hänelle pankkitilin lisäksi muistaa tilata myös verokortti. Samalla pitää miettiä mitä palkalla tekee. Laitetaanko kaikki säästöön ja lapsi saa ne käyttöönsä isompana. Vai saako hän osalla rahalla ostaa jotain, mitä vaan tahtoo, itselleen. Vai säästetäänkö rahat kenties johonkin isompaan, kuten omaan tietokoneeseen tai lomamatkaan.

Nyt lähti ajatus ja teksti vähän harhailemaan alkuperäisestä, mutta toivottavasti tästä oli jonkinlaista hyötyä niin vanhemmille kun lapsimalleja palkkaaville tahoillekkin 🙂

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.