Elämäni 35-vuotiaana ei tunnu juurikaan erilaiselta kuten vaikkapa 25-vuotiaanakaan. Halu jatkuvaan muutokseen ja uusiin kokemuksiin ei ole lakannut. Äitinä olen ollut nyt 12 vuotta. Unelmoin ja haaveilen, enkä vieläkään usko, ettenkö saisi joitain unelmiani vieläkin täyttymään, vaikka niiden toteutumisessa onkin kestänyt jo vuosikaudet, tai jopa kymmenet.

35-vuotiaana elämä ei ole tasaista tai helppoa. Uusia vastoinkäymisiä ja murheita tulee kokoajan. Tunnen kuitenkin itseni myös hyvin, tiedän että mistä vaan selvitään, tavalla tai toisella. Elämässä on myös hurjasti hyvää. Olen upeiden ja äärettömän rakkaiden ystävien ympäröimä. Minulla on perhe, jota olen aina halunnut. Aina on joku keneen tukeutua tai kenen kanssa nauraa.

Halu ja tarve elää juuri oman näköistä elämää, juuri itselleni on ollut aina vahvasti läsnä. Myös uskallusta siihen on riittänyt, sillä muuta vaihtoehtoa ei olekaan. Viime kuukausina olen taas paljon miettinyt mitä kaikkea haluan ja haluan paljon. En halua tyytyä, vaan elää täysillä ja onnellisena vaikka se olisi joskus pelottavaa.

En osaa yhtään sanoa missä olen vuoden tai varsinkaan viiden päästä, mitä vaan voi tapahtua ja suuressa kuvassa uskon, että se on jotain todella hyvää. Tunnen olevani kokoajan matkalla, mutta päämäärän ajatteluun sijasta yritän vain nauttia kyydistä.

Lapsena ajattelin, että 30-vuotias on vanha, nyt se naurattaa. Naurattaa, koska tunnen olevani ihan nuori ja naurattaa ajatella miten omat lapseni näkevät minut nyt, samoin kun joskus itse näin omat vanhempani. Uskon, ettei osa meistä lakkaa ikinä olemasta nuoria, minkä tahansa ikäisiä ovatkaan.

35 vuotta elettyä elämää näkyy minussa monella eri tavoin, mutta yhtä moni asia ei näy päälle päin. Iän tuomat ulkoiset muutokset ovat välillä omassa päässä isompia ja välillä taas vähäpätöisempiä asioita. Iän merkit symboloivat itselleni ennenkaikkea elämän kulkua ja usein hirvittää, miten nopeasti aika kuluu. Siksi sitä ei kannata jäädä miettimään liikaa, vaan elää vain yhtä täysillä mukana.

Tiedättekö mitä, eilen alkoi viimeinen viikkoni kaksikymppisenä. Tai virallisesti se taisi itseasiassa olla jo viime viikolla. Sunnuntaina se nimittäin koittaa. Kolmikymppisyys.

Vielä kuukausi sitten olin ihan lungisti asian suhteen. Mutta mitä lähemmäksi syntymäpäivää mennään, sitä suuremmalta pala tuntuu kurkussa. Ei siksi että kolmikymppisyys olisi jotenkin kauheaa ja nyt olisin ikäloppu tai mitään sellaista. Jotain siinä kuitenkin on. Ainakin tuo lähestyvä maaginen kolmenkympin raja sai minut tajuamaan, että tässä sitä nyt mennään kovaa vauhtia eteenpäin. Taaksepäin ei pääse.

Tissit jatkavat matkaansa kohti etelää ja aamunaamaan ei todellaakan auta enää pelkät kylmät teepussit. Toisaalta itsetunto on paljon parempi kun vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihan rauhassa sitä voi mennä rannalle sheivaamatta ja bikineissä. Tuskin kukaan edes huomaa. Enää ei voi saada mokiaan anteeksi nuoreen ikään vetoamalla. Toisaalta, nykyään harvemmin tarvitsee itseään pyydellä anteeksi.

Ikääntymiseen liittyy ainakin itselläni aina paljon erilaisia tunteita. Ja vielä kun tästä kolmestakympistä on tehty jonkinlainen rajapyykki, niin se tuo tähän vielä enemmän tunneskaalaa. Välillä on vaikea hengittää kun asiaa ajattelee, seuraavalla hetkellä se taas tuntuu ihan hurjan siistiltä jutulta.

On jotenkin vaikea pukea sanoiksi näitä tunteita ja tätä fiilistä. Eihän tämä oikeasti ole mikään elämää mullistava asia. Itselleni merkittävä juttu kuitenkin. Viikonloppuna juhlistetaan kuten kolmikymppisiä kuuluukin. Syödään hienosti ja juodaan liikaa viiniä. Ehkä itketään vähän ja nauretaan paljon.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ensin ajattelin että olen vain nukkunut huonosti, olen syönyt huonosti, kyllä se siitä.. Kunnes minulle valkeni, ei se siitä vaan minähän vanhenen! Peiliin katsoessa sieltä tuijottaakin takaisin ihan joku ihan muu kun se vauvankasvoinen tyttö johon olen tottunut. Pienet rypyt ja juonteet eivät haittaa, mutta kun naama olkaa oikeasti roikkumaan ei enää paljoa naurata. Stressi ja valvotut yöt varmasti vaikuttavat, mutta ihan faktahan on se että kun kakskytäviisi pamahtaa lasiin se alkaa. Vanheneminen nimittäin.

Tänään olen googlaillut kaikkea kasvojumpasta kaksoileuan rasvaimuun. Jumppa kyllä kiinnostelee, kirurgiset toimenpiteet ei. Joten päädyin ostamaan vihreää teetä sekä kiinteyttävää pikakaunistajaa. Ajan kulkua ei voi estää, mutta hitto vie, en mä vielä ole valmis tähän! Joten nyt kaikki niksit vanhentumiskellon hidastamiseen, kiitos. Eli mikä on paras kiinteyttävä voide? Ja nimenomaan sellainen naamaa nostava, ryppyjä siloittavat voiteet kun saavat kasvoni jotenkin turvoinneiksi. Mitäs muita vinkkejä, tarpeeksi unta, reilusti vettä, puhdasta ruokaa? Entäs naaman venymisen myötä, ainakin itseäni, vaivaamaan alkaneet suurentuneet ihohuokoset? Millä ne saisi kuriin koko päiväksi? Onko joku saanut apua ihoa hoitavista pillereistä?

Ja sitten niihin hiuksiin! Harmaita ei VIELÄ ole, mutta jottei tässä ihan heti mummoksi kaikki luulisi, kävin jo tuossa muutama viikko sitten luottokampaamossani vähän blondailemassa. Latvoja vaalennettiin muutamaan otteeseen ja päälle vedettiin oranssi jonka joukkoon sekoitettiin tippa pinkkiä. Eri valoissa tukka on tosi eri näköinen ja tykkään siitä kyllä kaikissa värisävyissään. Kiva piristysruiske marraskuun pimeyteen. Otsatukaahanhan pätkäsin jo aiemmin itse hetken mielijohteesta, ja myönnettäköön että se edelleen kaduttaa. Onneksi se kasvaa ja samalla ajattelin kasvatella tuota polkkaa nyt ihan pikkasen pidemmäksi. Mitäs sanotte?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.