Indiedaysin ja Sokoksen yhteistyökampanjan myötä ajattelin jakaa teille omat suosikkini Kutsu Kauneuteen-viikon aletuotteista!  Tästä päivästä eteenpäin Kutsu Kauneuteen -tarjouspäivät tarjoavat huikeita etuja niin Sokoksella, Emotionilla kuin verkkokaupassakin 13.3. saakka. Kokosin tähän postaukseen muutamia tuotteita kolmen eri kategorian alta.

Huomisen tiistain tarjouksessa on aivan ihana Yves Saint Laurentin Rouge Volupté Shine huulipuna 15 uutuusvärissä. Granaattiomenamehua sisältävä puna kosteuttaa samalla huulia ja tuoksuu aivan mielettömän ihanalta. Kuvissa minulla on sävy 20 Coral In Passion, mutta aion huomenna kipaista hakemaan vielä toisen, ehkä jonkun tummanlilan sävyn. Villisti veikkaan että olen löytänyt uuden lempipunani. Vähän luksista arjen keskelle! 

Ihonhoidon luottotuotteista pitää ehdottomasti mainita aiemminkin hehkuttamani Lumenen kiinteyttävä pikakaunistaja. Nimensä mukaan voide napakoittaa ihon heti ja korostaa mm kaulan piirteitä.  Pikakaunistajan päälle suosittelen Clinique Moisture Surge Extended Thirst Relief – kosteusvoidetta, jota saa nyt pienemmässä 30ml purkissa. Kevyt ja miellyttävä geelivoide kosteuttaa ihoa pitkään. Ohuet juonteet, ihon karheus ja kireyden tunne häviävät. Iho tuntuu kimmoisalta, eläväiseltä, hyvinvoivalta. Jo ensimmäisen levityskerran jälkeen iho tuntuu ja näyttää miellyttävämmältä ja terveemmältä. Kaverini sanoi poskeni tuntuvan vauvanpepulta! Kaikki Cliniquen tuotteet ovat  alessa torstaina, aiemminkin suosittelemani kasvosaippua koko viikon.

Meikin hintabongauksista ja suosikeista oli myös vaikea valita vain yhtä tai kahta. Ihan superhyvä tarjous löytyy ainakin Cliniquen Lash Power Mascara pakkauksesta. Pakkaus sisältää mustan Lash Power -maskaran, joka lähtee 39C asteisella vedellä, kosteuttavan Take The Day Off -meikinpoistoaineen sekä voidemaisen mustan Cream Shaper for Eyes -silmänrajauskynän. Hyvä tarjous on myös suosikistani Lumenen Touch of Radiance Valokynästä sekä Gel Effect kynsilakoista, joista on nyt myös uusia keväisiä sävyjä.

Kutsu Kauneuteen -kuvastosta näkee kätevästi, minä päivänä mikäkin merkki tarjoaa valittuja tuotteitaan alennettuun hintaan, ja minkä etutuotteen kyseiseltä merkiltä siihen päälle voi vielä saada tietyllä summalla ostaessaan!

Mitä tuotetta sinä tahtoisit testata tarjoustuotteiden joukosta? Vastaamalla kommenttiboksiin voit voittaa 50 euron lahjakortin Sokokselle! Kommentoi 11.3. mennessä niin olet mukana arvonnassa! Kaikki tarjoustuotteet löytyvät Sokosen verkkokaupasta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.

Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.

Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.

Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.

Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.

Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.

Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.

Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.

Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.

Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.

Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.

Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.

Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pizza himottaa, farkut ahdistaa ja olen tällä viikolla siirtänyt salille menoa jo kolme kertaa. Jotain on tehtävä. Tai vähän jo teinkin, mutta silti motivaatio on edelleen vähän hukassa. Olen ollut syksystä saakka kasvis -ja ajoittain täysin vegaanisellakin ruokavaliolla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin välttämättä syönyt kokoaikaa mitenkään superterveellisesti. Kaikkea epäterveellistä herkkua kun saa vegaanisenakin. Suurin ongelmani ehkä kuitenkin on kasvisruoan useasti korkea hiilaripitoiuus ja siitä seuraava hiilareiden ja sokerin himo. En tiedä vaikuttaako muillakin hiilareiden syöminen niin, että niitä pitää vaan saada lisää ja lisää? Minulla ainakin. Ja munkkia päälle.

Päivässä tulee onneksi käveltyä aina yhteensä ainakin muutama tunti, mutta muuten liikuntakin on jostain syystä ihan unohtunut. Tuntuu että keho kaipaisi kunnon hikirääkkiä, mutta kun ei muuten joko huvita tai sitten ei ole siitä kuuluisaa aikaa. Sitten siitä tulee kaiken kukkuraksi vielä huono-omatunto kun ei ehdi tai jaksa. Pari päivää sitten latasin puhelimeen sitten appin nimeltään 7 min workout. Kyllähän ihmisellä  pitäisi ainakin seitsemän minuuttia päivässä olla aikaa jotain lihaskuntoa vähän tehdä. Huono-omatuntokin hälveni kun parina päivänä on sattunut kainaloissa sellaisiin lihaksiin, mitä en edes tiennyt olevan olemassa.

Tuntui kuitenkin siltä, että tarvitsisin vieläkin lisää motivaatiota. Ajattelin selailla vanhoja postauksiani. Muistelin että siellä oli jotain sporttijuttuja, onnistumisia ja elämäntapamuutokseen liittyviä kirjoituksia. Muutaman postauksen jälkeen olin sanaton. Jotenkin ylpeä itsestäni. Miten se ala-asteelta saakka jojo-laihduttanut Minttu voikin kirjoittaa noin viisaasti. Yhdessäkään ruokavalioon, minäkuvaan, painonhallintaan tai hyvinvointiin liittyvässä postauksessa pääpointti ei ollut kaloreiden laskeminen, itsensä piiskaaminen tai muutkaan kepuliskonstit. Kaikista paistoi läpi itsensä hyväksyminen, rakastaminen ja armollisuus.

Istuin siinä koneella, uunissa muhi kaalilaatikko ja olin juuri lähdössä kävelylenkille hakemaan pojat eskarista ja päiväkodista. Näinhän on juuri hyvä. Joo-o, toki olisin voinut syödä illalliseksi vain porkkanan ja juosta päiväkodille kolmen kilon painot nikoissa. Mutta en minä ole sellainen. En tykkää sellaisesta. Miksi sitten tekisin niin?

Se oli paras motivaatio mitä olisin voinut saada. Muistutus siitä että minä olen oikein hyvä tällaisena. Että liikun, vaikka sitten ”vain” lenkkeillen, koska se tekee hyvän olon. En siksi että yrittäisin mahtua kauneusihanteeseen. Sama juttu ruuan kanssa. Arvostan itseäni, joten haluan siksi syödä hyvin ja puhtaasti. Jos sen seurauksena mahdun paremmin farkkuihini, on se vaan plussaa. Mutta jos huomenna viikonlopun alkamisen kunniaksi syönkin pizzaa ja sen kanssa lasin viiniä, on sekin ihan ok. Koska jokainen on sen aina välillä ansainnut ja elämästä pitää nauttia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pakko jakaa muutama ihana kuva tämän päivän sushilounaalta. Kuten on jo huomattu, Japanilaiset rakastavat Suomea ja suomalaista muotoilua. Kuten myös Finlaysonia. Toissavuonna Filnayson aloitti lisenssoinnin Japanissa ja nyt lisenssivalmistajia on siellä jo seitsemäntoista. Japanilaiset Finlayson-tuotteet tulevat nyt myös ensimmäistä kertaa Suomeen. Kawamanun valmistamissa tuotteissa perinteikäät Japanilaiset käsityömenetelmät yhdistyvät suomalaisille tuttuihin kuoseihin. Osa myyntiin tulevista tuotteista on muunmuassa värjätty käsin vanhalla chusen-menetelmällä.

Omaan makuuni suurin osa Finlaysonin, kuten oikeastaan melkein kaikkien muidenkin, kuosit ovat vähän liian räikeitä ja graafisia, mutta ovathan nuo herranjestas söpöjä. Kaikesta värikkyydestä huolimatta lounaalla, lanseeraustapahtumassa, oli hyvin harmoninen ja rauhallinen tunnelma. Oman tunnelmansa toi toki myös tuo huikea video. Vau.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

On asioita joita tulee hehkutettua paljonkin ja on sitten niitä joita vaan unohtaa hehkuttaa. Vaikka kuinka siistejä ne olisivatkin. Blogiani vähän pidempään seuranneet eivät varmasti ole voineet välttyä näkemästä noilta HUFin lippiksiltä? Jotain mainitsin niistä toissa joulun Thaimaan reissun yhteydessä, mutta sen jälkeen on niiden ylistäminen unohtunut, vaikka onkin monesti pitänyt sitä tehdä.

HUF on amerikkalainen streetvaate/skeitti merkki, jonka tunnetuimmat tuotteet ovat sukat ja lippikset. Ostin itselleni ekan HUFin lippiksen jo useampi vuosi sitten ja meinasin pökrätä onnesta, kun tajusin heidän tekvän hattuja myös lapsille. Ongelmana oli vain se, ettei niitä löytynyt kun heidän omasta nettikaupastaan. Kerran päätin sitten kuitenkin repäistä ja törsätä omaisuuden toimituskuluihin ja tullimaksuihin ja tilata hatut myös pojille. Se oli sitten menoa.

Vuosi sitten kävi niin kivasti, että joku HUFilla eksyi instagramiini ja näki siellä kuvan pojista lippikset päässä. Hän sai jollain kummalla selvitettyä sähköpostini täältä suomenkieliseltä sivulta ja laittoi meille pienen paketin hattuja tulemaan. Olin todella onnellinen tästä materiasta, sillä en olisi ehkä enää raaskinut lisää hattuja jenkeistä saakka tilata ja toisaalta pelkäsin, että mitäs sitten jos (ja kun) jomman kumman lippis katoaisi.

Lippikset ovat herättäneet todella paljon ihastusta missä tahansa ollaankin sitten kuljettu. Näköjään siis monen muunkin mielestä ”aikuisten” vaatteet lasten koossa ovat vain ihan tosi söpöjä. Tykkään pukea lapset oman vaatemakuni mukaan, mutta harmillisen usein lastenvaatteissa on kaikenmaailman spidermanejä ja hassuja cool boy-tekstejä. HUFin lippiksiä löytyy monessa erilaisessa kuosissa ja niiden suunnittelijoina on useasti tunnettuja graafikoita tai taitelijoita. Samoin on mielestäni hauska niiden Salama McQueen kuvien sijaan pukea pojat vaikkapa kukkakuosiin. Niitä löytyy HUFilta aina. Lasten 6panel lippiksissä on kiva pehmeä lippa, helppo tarrasäätö ja sisäpuolella hien stoppaava fleecenauha. Junttia tai ei, minusta on ollut aina hauska myös samistella lasten kanssa.

Lasten hatuissa kuosit eivät näköjään vaihdu ihan niin usein kun aikuisten. Kovasti jo odottelen että mitä kivoja värejä täksi vuodeksi tulisi. Ja hartaasti toivon että joku Suomessa, tai edes Euroopassa, alkaisi jälleenmyymään myös näitä lastenkokoja.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.