Mimi ja Bono ovat Johannan, Joonaksen ja Martan koirat. Ne asuu Espanjassa. Mimi on tyttö ja Bono on poika. Mimi tykkää rapsutuksesta ja Bono leikkimisestä. Molemmat ovat aika kilttejä. Paitsi leikkiessä pitää olla varovainen, koska niillä on niin vahvat hampaat. Mimin ja Bonon lempipaikka on ruokapöydän alla. Ne odottaa, että milloin meiltä putoaa ruokaa. Uima-altaalle ne ei saa tulla, koska ne puree uimapatjoja ja yrittää pelastaa meidät. Kerran kun Bono näki kun olin uimassa, se luuli että hukun ja meni paniikkiin. Mimi ja Bono on tosi kivoja.

-Kaapo

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.

Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.

Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.

Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.

Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.

Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.

Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.

Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.

Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.

Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.

Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.

Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.

Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kun olin hakemassa Paolaa Espanjasta, kiersimme sillä asuvan siskopuoleni kanssa muutamia eläintentarvikekauppoja. Yhdessä kaupassa törmäsin tuohon törkeän järkyttävän ihanaan koiranpetiin. Tuntui kuitenkin järjettömältä raahata se mukaan Suomeen, etenkin kun matkalaukku oli jo valmiiksi ääriään myöten täynnä. Oikeastaan lopulta niin täynnä, että jouduin lainaamaan isältäni isomman laukun… Mutta ihanan kamala koiranpeti jäi siis kauppaan.

Mikä ihana yllätys olikaan, kun Suomessa käymässä olevat isän vaimoni ja isäni toivatkin pedin mukanaan! Siskopuoleni on laittanut sen heille matkaan. Väripläjäys näyttää mielestäni oikeasti aika hauskalta täällä kaiken valkoisen ja pastellisen joukossa. Vai mitä sanotte? Jouduin oikeasti vakuutella kaikkille, että kyllä, oikeasti tykkään tuosta pedistä 😀 Ja Paokin otti sen heti omakseen.

Ja huh, aikamoiset Black Friday meiningit ovat lopullisesti rantautuneet myös Suomeen. Minäkin meinaan seuraavaksi naputella muutaman joululahjan pukinkonttiin. Vinkkinä vielä, että TÄÄLTÄ löytyy kätevästi listattuna monen monen verkkokaupan alennukset.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tuntuu että monen mielestä koiran omistamisessa raskaita on se jatkuva ulkoilutus, säässä kuin säässä. Toki aamulla on välillä vähän vaikea saada silmiä auki, mutta yllättävän hyvin olen sängystä aamuvarhaisellakin päässyt ylös. Oikeastaan noi aamulenkit ovat ihan parhaita siitä, että siinä väkisinkin viimeistään herää. Jos vain olen kotona, vien koiraa 2-3 tunnin välein ulos. Paitsi öisin. Kaikenlaisia kelejä on jo tähän kahdeksaan viikkoon mahtunut, mutta kertaakaan ei ole haitannut. Ei auringonpaiste, pakkasaamut eikä rankkasade.

Vaikka saatan vaikuttaa vähän kaupinkilaistollolta, luonto on aina ollut ja on kokoajan enemmän ja enemmän tärkeä. Oli se sitten talon ympäri kävely tai muutaman tunnin samoilu metsässä, tekee se hyvää toki myös fyysisesti mutta erityisesti omalle pääkopalle. Mikään ei saa stressitasoa laskemaan niin hyvin, kun ajatusten tyhjentäminen keskellä luontoa. Ja koiran kanssa on parasta, sillä se tulee tehtyä päivittäin. Useamman kerran.

Poikien kanssa ei arkena päästä kauheasti ulkoilemaan, kun eskari -ja päiväkotien päättyessä pitää ensin tehdä ruokaa, syödä ja sitten onkin jo ihan pilkkopimeetä. Parasta ovatkin viikonloppuiset päiväulkoilut. On ihana seurata vierestä, miten onnessaan pojat ja Pao leikkivät keskenään. Vaikka koiranpennun ottaminen oli alkuun todella rankkaa, on se tuonut mukanaan myös ihan älyttömästi hyvää. Juuri nämä, ihan arkisilta tuntuvat, kävelylenkit muuttuvaa luontoa tutkien ovat varmasti kivoja muistoja, jotka lapset muistavat aikusenakin. Sellaisia ihan tavallisia, kivoja ja turvallisia juttuja, joita jatkaa sitten vanhempana oman perheen kanssa.

Vaikka luonto ei tällähetkellä ole kauneimmillaan, löytyy sieltä vaikka mitä mielenkiintoista. Jäisiä lehtiä, takiaisia, matoja, keppejä ja hyviä kiipeilypaikkoja. Tuo kolmikko jakaisi nuohota noita Alppipuiston kallioita varmaan loputtomasti. Ihan parasta.

Kaapon Warrior Beanie ja Elviksen Timberjack Beanie saatiin kotimaiselta VAI-KØ Clothingilta. Tutustuin tähän ihanan merkkiin itseasiassa ystävän kautta, joka vinkkasi kivoista koiran pannoista -ja remmeistä. Myös Paolan kukkainen kaulapanta sekä musta vakosamettinen hihna ovat sieltä. VAI-KØn tuotteet valmistetaan Suomessa ja jokaisesta myydystä tuotteesta menee aina 5% Kambodžalaisten lasten koulutuksen tukemiseen. 

Mites muut koiran omistajat, tykkäättekö ulkoilla säällä kuin säällä? Käyttekö mieluiten lenkillä vai koirapuistoissa vai sekä että?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aina kun pysähdyn miettimään, että mitä mulle kuuluu, havahdun siihen miten kauhean nopeasti aika kuluu. Eletään jo marraskuuta ja vuosi alkaa lähentyä loppuaan. Juurihan se vaihtui! Loppuvuoden odotetuin tapahtuma, Joulu, piristää mieltä. Vaikka olenkin jouluihminen, olen kuitenkin vastustanut aina joulun hehkuttamista ennen joulukuuta. Eilen kuitenkin löysin itseni jo hypistelemässä jouluvaloja ja uusia piparkakkumuotteja. Tulossa on ensimmäinen joulu, jonka vietämme kotona. Aina muuten olemme olleet joku reissussa tai vuokranneet mökin tai olleet mummolassa. Tänä vuonna en halua lähteä minnekkään. Ellei sitten uusi Thaimaan-matka yhtäkkiä putkahtaisi sähköpostiin… 😀

Rakkausrintamalla on tapahtunut sekavia asioita. Tinderiä on poisteltu ja ladattu taas takaisin. Yli vuoden kestänyt odotus erästä suhdetta kohtaan on myös päättynyt. Juuri kun olin aikeissa kertoa että täällä minä vielä odotan ja rakastan häntä, sain tietää että hänellä on jo uusi. Olisihan se ollut kiva kuulla se häneltä itseltään, mutta voinpahan sanoa tähän väliin taas sen mitä aina sanon. Vitun jätkät. Pareja itkuja lukuunottamatta olen ottanut jutun ihan hyvin. On tosin aika surullista, että koska pettymyksiä on ollut tässä niin paljon, etteivät ne enää edes oikein tunnu miltään. Vielä vuosi sitten olisin varmasti itkenyt peiton alla ainakin kaksi viikkoa putkeen tätä. Mutta ehkä minäkin pääsen nyt vihdoin jatkamaan tästä sitten omaa elämääni.

Olen muuten myös keksinyt rakkauden teorian. Tai sen on varmasti kekisnyt joku muu jo oikeasti aiemminkin, onhan aiheesta tehty Ashton Kutcherin tähdittämä leffakin, mutta kuitenkin. Uskon nyt vahvasti siihen, että rakkaus elämääni ei tupsahda hakemalla mistään Tindereistä ja ala heti inohimoisena loppuelämän rakkaustarinana, vaan joku hassu päivä vastaan astelee joku vanha tuttu. Joku johon olen törmäillyt vuosien mittaan, mutta silloin aika ei ole ollut vain oikea. Teoriaani tukee monen monta tapausta, niin ystävien kun omastakin elämästäni.

Koiran kanssa menee kokoajan paremmin. On tosi hyviä päiviä ja sitten vähän niitä kakkaisempia (kirjaimellisesti). Paola on todella fiksu koira, hän tietää miten minut saa heltymään, mutta tietää tasan myös mistä naruista vedellä, jotta hän minut raivon partaalle. Edelleen tuntuu pahalta se fakta, ettei hänestä voi koskaan tulla läheskään niin rakas tai tärkeä kun omat lapset. Mutta muuten puppy blues alkaa olla takanapäin. Nautin suunnattomasti jokapäiväisistä lenkeistämme. Paolla on myös jo uusi bestis, viisikuinen Taika-koira. Aika hauskaa, että ollaan tutustuttu sitä kautta, että Taika on Kaapon eskaribestiksen perheestä. Ollaankin ulkoiltu niin porukalla kun myös kaksin mammojen ja koirien kesken. Ja muutenkin koiran kautta todellakin saa uusia kavereita. Koko sinä aikana, kun ollaan tässä uudessa talossa asuttu, en ole tutustunut näin moneen naapuriin kun nyt tämän kuukauden aikana.

Lapset taas ovat olleet nyt jo yli viikon isällään. Koska isän luona on putkiremppa päällä ja evakkokoti on vähän kauempana nyt, oli tämä kätevämpää näin. Viikko on mennyt tosi nopeasti, mutta silti kaipaan jo lapsia ihan kauheasti kotiin. Sitä kuvittelee aina, että ehtii tehdä ihan kauheasti kaikenlaista kun lapset ovat poissa. Järjestää vintin, laittaa kirppiskamat myyntiin ja maalata kauan odotaneen seinän. Nämä kaikki ovat edelleen tekemättä, mutta Sons Of Anarchyssä olen tosin jo vikassa tuotantokaudessa.

Päällä on myös jonkinasteinen some-ähky. Kun muut snäppäävät koko elämänsä kaikelle kansalle, itse saatanat unohtaa puhelimen olemassaolon moneksi tunniksi. Olen huomannut myös että esimerkisi instan käyttäminen ja ylipäätään kaiken somen räplääminen on vähentynyt. Jotenkin siitä on silti vähän ahdistunut olo. Olen myös miettinyt blogin tulevaisuutta. Tuntuu että tämä junnaa nyt paikallaan, enkä tunne olevani kovinkaan inspiroiva. Mutta toisaalta, nyt on vain tällainen tasaisen arjen kausi, niin eipä sitä mitään hirveää ilotulitustakaan blogiin silloin ole antaa. Pitää vain itse koittaa olla stressaamatta, kuvailla vaan paljon (tätä likaista pimeää kotia ja harmaata luontoa) ja ottaa iististi. Niin se oma inspiraatiokin sitten taas löytyy. Hullua muuten myös se, että blogi täyttää kahden kuukauden päästä jo 5-vuotta!

Havahduin hiljattain myös siihen, että olen ollut myös reilun kuukauden täysin kasvissyöjä. Se on tapahtunut oikeastaan ihan vahingossa. Olen jo pidemmän aikaa syönyt todella kasvispainotteisesti, mutta lapsille sitten taas on niin paljon helpompaa keksiä liharuokia. Hyvin ovat pelkät kasvispöperötkin maistuneet ja kiva miten omat lapsetkin ovat jo tuon ikäisinä valveutuneita siitä. että miksi kasvissyönti on parempi. Eräs ilta ruokapöydässä tosin itkettiin, kun linssikeiton chilit olivatkin ihan supertulisia.

Eipä mulle siis tämän ihmeempää. Niin paitsi että eksyin tänä aamuna metsään! Siis miten uskomattoman huono suuntavaisto voi olla. Oltiin Paon kanssa vähän pidemmällä lenkillä keskuspuistossa ja teiden sijasta kujettiin metsäpolkuja ja rämeikköjä pitkin. Jossain vaiheessa en tullutkaan sille tielle mille luulin ja lähdinkin vahingossa kulkemaan aivan väärään suuntaan. Umpimetsää tietysti. Ketään ihmisiä ei näkynyt missään, puhelmesta oli akku lopussa ja alkoi tulla vähän creepy-olo. Pikkuhiljaa aloin kuulla että jossain kauempana on isompi tie ja lähdin suunnistamaan sinne. Olin kävellyt monta kilsaa ihan täysin väärään suuntaan. Vähän kyllä nauratti kun mietin hyppääväni ratikkaan, etten enää vain eksyisi kotimatkalla. Ensi kerralla otan kompassin mukaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.