Tänään on viimeinen virallinen päiväni kotiäitinä, oltuani ensin täysien äitiys -ja vanhempainvapaiden jälkeen hoitovapaalla vielä kaksi kuukautta.

Jotkut perheet päätyvät tässä vaiheessa jo laittamaan vuoden ikäisen vauvan päivähoitoon, meillä hoitovapaata kuitenkin jatkaa vielä isä, joka jää siis vauvan kanssa kotiin.

Ja kotiin jään minä itsekin, sillä teen töitä täältä käsin, mutta jatkossa päivästä on varattu minun yhtäjaksoiseen työskentelyyni ainakin kuusi tuntia. Ihanaa! Mieheni on ollut nytkin pitkän kesälomansa ansiosta jo kotona, joten tavallaan tuntuu, ettei paljoakaan ei muutu ja toisaalta muuttuu todella paljon.

Vakavan raskauspahoinvoinnin vuoksi olen päässyt keskittymään täysillä tähän tapaan työntekoon viimeksi joskus loppuvuodesta 2017. Sen jälkeen sitten syntyi vauva ja homma vaikeni entisestään. Intoa puhkuen odotan jo uudenlaista arkea.

Samalla taloudellinen tilanne jännittää, sillä tuloistamme tippuu nyt kokonaan toisen aikuisen palkka pois. Kaupallisten yhteistöiden määrä blogissa ei kuitenkaan kasva siitä mitä se on tähänkään saakka ollut, vaan ajatukseni on laajentaa somen parissa vietettyjä vuosia ammattimaisessa mielessä muulla tavoin.

Raha ei siis ole tässä ensimmäisenä mielessä, vaan kaikista eniten odotan sitä, että minulla on taas enemmän aikaa tämän minulle rakkaan blogini parissa.

Vauvavuoden aikana on tuntunut ajoittain hyvinkin raskaalta, kun aikaa blogin tekemiseen ei ole ollut samalla tavalla. On harmittanut julkaista hätäpäissään vauvan päiväuniaikaan hutaistuja postauksia kännykkäkuvilla siivitettynä, kun oikeasti olisin halunnut hioa tekstiä paljon kauemmin. Monet jutut ovat jääneet kokonaan julkaisematta, kun niiden kasaamisen ei ole löytynyt oikeaa hetkeä.

Minulla on ollut paljon annettavaa tänne, mutta sitäkin vähemmän aikaa ja jaksamista. Postausluonnoksissa odottaakin todella paljon juttuja liittyen vanhemmuuteen, vauvajuttuihin, kotiin ja kaikkeen sellaiseen mikä teille mukana pysyneille lukijoille on tuttua aiemmilta vuosilta. Erityisesti sellaiset pidemmät ja asiapitoisemmat julkaisut ovat tässä vauvavuoden aikana jääneet – mikä toki on toivottavasti aivan ymmärrettävääkin.

Meille on tässä vaiheessa tärkeintä, että vauva saa vielä olla kotona tutussa ympäristössä omien vanhempien kanssa. Hän (emmekä me) ei missään nimessä olisi vielä valmis hoitoon. Myös siksi lykkään edelleen omia opiskelujani, sillä ihan kaikkea emme voi kerralla saada.

Ennen raskaaksi tuloani, meille molemmille oli jo ihan selvää, että isä haluaa myös hoitaa oman osansa lasta kotona. Toiveena hänellä olisi olla kotona sinne kolmeen ikävuoteen saakka, mutta nyt alustavasti tämä järjestely pyörii meillä vuoden.

Ja vaikka tämä järjestely virallisesti alkaakin huomenna, en ihan vielä pääse aamusta kotitoimistolleni, sillä mieheni lähtee loppuviikoksi viettämään laatuaikaa vanhemman poikansa kanssa ennen koulujen alkuja.

Ei ehkä kuulosta ihan lupaavimmalta alulta hommalle, ja se tässä kotona työskentelyssä onkin juuri se vaikein homma. Vapaus tehdä miten itse haluaa ja omien aikataulujen mukaan on myös yllättävän haastavaa. Yritetään kuitenkin saada sitten alusta alkaen jonkinlainen rutiini tähän hommaan.

Samoin itse yritän pyhittää sen päivittäisen työskentelyajan ihan vain sille. Ei mitään pyykinpesuja tai liian pitkiä lounaita, eikä tässä vuoden aikana vähän liian tutuiksi tulleista päikkäreistä puhumattakaan. Kun on tehnyt aina vartin siellä, puoli tuntia täällä ja niin että joku jatkuvasti keskeyttää, tuntuu tällainen itselleni ihan luksukselta. Toki pitää sitten katsoa aina tilanteen mukaan, vannomatta paras.

Aika monella muullakin tuntuu alkavan uudenlainen arki tässä kuun vaihteessa. Ensi viikolla alkaa koulut, mutta jo tällä viikolla monet päiväkodit ovat avanneet ovensa. Osa on aloittanut päiväkotiuransa ja osa vanha konkari päässyt taas tuttujen kavereiden pariin. Syksy symbolisoikin usealle eräänlaista uuden alkua – enemmänkin kun vuodenvaihde.

Minkälaisia syyssuunnitelmia teillä on? Alkaako monella muullakin uudenlainen arki päivähoitoineen, eskareineen, kouluineen vai tuntuuko ylipäätään loman jälkeinen töihinpaluu uudelta alulta? Jotkut onnekaat ne vasta aloittelevat kesälomiaan.

Pyykkienkin kuivumaan ripustelu voi välillä olla syvällistä puuhaa. Kirjavat lastenvaatteet nimittäin kirvoittivat miettimään lasten sukupuoliin ja oletuksiin liittyviä asioita.

Olen pukenut kaikki lapseni lähestulkoon aina hyvin sukupuolineutraalisti, ja vaikka jokusen kerran he ovat myös omasta mielestäni saattaneet näyttää selvästi vastakkaiselta sukupuolelta, pääosin heidät voi tunnistaa syntymässä määriteltyä sukupuoltaan vastaaviksi.

Vaikka suurinosa lapsista kokee olevansa joko tyttöjä tai poikia, on lokerointi sukupuolen mukaan silti vähän yksinkertaista. Enkä tarkoita tässä tyttöjen/poikien lelut/vaatteet/värit, vaan ihan vain sitä kun lasta kutsutaan jommaksi kummaksi tai etenkin jos joku tuntematon haluaa tietää, että kumpi se lapsi on. Etenkin kun nykyään on hyvin selvää, että sukupuolet eivät ole rajoittuneet vain näihin kahteen tai että lapsen identiteetti voi olla ulkonäöstä riippumatta silti päinvastainen.

Sukupuolineutrauliudesta sekä sukupuolisenitiivisestä kasvatuksesta on puhuttu ainakin niin kauan kun itselläni on ollut lapsia, ja voin sanoa olen täysillä sen kannattaja. Toki jotain ylilyöntejäkin on aina, oli aihe mikä tahansa, mutta noin yleisesti liputan kyllä näiden puolesta.

Silti olen välillä juurikin se tyyppi, joka saattaa kutsua leikkipuistossa sinisen autopaidan sokaisemana jotakin lasta pojaksi. Tällaiset omassa päässä olevat stereotypiat, tällaisissa tilanteissa saavat itseni tuntemaan syyllisyyttä ja tyhmyyttä. Onneksi etenkään pienemmät lapset eivät näistä useinkaan pahastu, vaikka kyseessä oliskin väärä veikkaus. Mutta jotkut voivat olla herkkiä asian suhteen, varsinkin jos se oma tunne omasta sukupuolesta ei ole varma. Siksi yritänkin aina muistaa sanoa vaikka vain lapsi, vaikka hän kuinka selvästi näyttäisi omaan silmääni tytöltä tai pojalta.

Omia poikiani luultiin pienempinä todella usein tytöiksi. Ei oikeastaan ollut edes väliä mitä heillä oli päällään – tai ehkä juuri siksi etten korostanut sitä ”poikamaisuutta” millään perinteisillä jutuilla. Molemmilla on ollut myös vaihtelevasti välillä aika pitkät hiuksetkin. Tyttöksi kutsumista tapahtui meille tuntemattomien ihmisten toimesta viikoittain.

Lasten ollessa ihan pieniä he eivät tietenkään itse ymmärtäneet sitä ja minä saatoin joskus korjata, joskus en. En muista itse koskaan pahastuneeni, jos jollakulla meni veikkaus väärin, mutta erään kerran muistan, kun ajauduin ratikassa melkein tappeluun asian vuoksi. Vauvan sukupuola kysynyt vanhempi rouva kun alkoi väittämään minulle kiven kovaa, lähes agressiivisesti, ettei lapseni voinut olla poika – ei missään nimessä. Ihan selvä tyttö! Kuulemma oli niin kauniskasvoinen.

Tytöksi kutsuminen jatkui pitkään lasten kasvaessa, jossain vaiheessa molemmat pojat alkoivat itse korjaamaan vääriä oletuksia. Onneksi hei eivät kuitenkaan näyttäneen pahastuvan näistä tilanteista. Oltuaan ensimmäisellä luokalla, vanhempi lapsi halusi kuitenkin leikata hiuksensa, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut enää näyttää muiden silmissä tytöltä.

Kohta kymmenen vuoden aikana tämä tuntemattomien ihmisten kysely lapsen sukupuolesta ei ole muuttunut. Itse näen tämän olevan usein kuitenkin ihan viaton keskustelunaloitus, etenkin vanhemmilta ihmisiltä jotka hakevat kontaktia ja jutusteluseuraa. Se on hassu, epärelevantti kysymys, joka saattaa joskus turhauttaa, mutta ei ärsytä tai loukkaa itseäni. Voin kuitenkin hyvin uskoa sen aiheuttavan ikäviä tuntemuksia silloin, jos vaikka kyseisessä perheessä joku kokee sukupuoliristiriitaa.

Espanjassa ollessamme taas lähes jokainen paikallinen luuli tytärtämme pojaksi. Ymmärrän että lähes kaljusta vauvasta on vaikea sanoa, mutta jopa vaaleanpunaisissa rattaissa istuessaan, mekkoon puettuna hän oli monen mielestä poika. Syy tähän selvisi kyllä myös lopulta – hänellä kun ei ollut korvakoruja!

Ajoittaisten yksinkertaisten oletuksieni lisäksi toinen juttu, joka voi ulkopuolisten silmin sotia omaa sukupuolineutrauliuttani vastaan on se, että kun puhun vanhemmista lapsistani monikossa, kutsun heitä useinmiten pojiksi.

Joskus mietin, että onko tämä tapa tullut jostain alitajunnastani, jolla sittenkin haluan ulkopuolisille viestittää, että nämä pitkät hiukset hulmuten keskenään painivat veijarit ovat poikia. Mutta en usko. Luulen että se on enemmän tapa jonka olen oppinut muualta, veljiäni kutsutaan samalla tavalla, yhtenä joukkona pojiksi.

En kuitenkaan sano ikinä lapsilleni, että ”reipas poika tai hyvä tyttö” Kutsun poikiani monikossa ”pojiksi” silloin kun puhun heille tai heistä samanaikaisesti. En tarkoita sitä loikeroidakseni heitä, vaan ihan vain siksi että näin sanominen on jollain tapaa yksinkertaista, tehokasta ja helppoa. Kaapo ja Elvis = pojat.

Näin itse kolmen äitinä ja muutenkin paljon eri ikäisten lasten kanssa aikaa viettäneenä ja töitä tehden olen huomannut selvästi, että toki sukupuolissa on jotain eroja, vaikkapa erilaisissa tilanteissa käyttytymisen suhteen, mutta ennenkaikkea kaikissa sukupuolissa on hyvin paljon erilaisia ja luonteisia ihmisiä ja aina on joku, joku joka myös rikkoo nämä ”normit”. Kaikki ovat keskenään erilaisia, sukupuolesta riippumatta.

Nimittäin ennenkaikkea lapset, kuten aikuisetkin, ovat yksilöitä. Ja niin heitä tulisi kohdella, eikä asettaa mitään odotuksia tai rajoituksia oletetun sukupuolen peusteella. Itse uskon että lapsista saa heidän parhaan pontetiaalinsa irti vaikkapa koulumaailassa kohtelemalla heitä mahdollisimman sukupuolineutraalisti ja antaa näin heidän olla juuri omia itsejään, yksilöitä. Ei vain tyttöjä tai poikia vaan lapsia.

Kerroinkin aiemmin, että sain viettää neljä päivää kaksistaan keskimmäisen lapseni kanssa. Erkin omien sanojen mukaan se oli ihan mahtavaa! Ja niin oli minustakin. Neljään päivään mahtui ainakin:

– Kaksi päivää stadikalla
– Yksi päivä Linnanmäellä
– Yksi päivä hiekkarannalla
– Vesijuoksua
– Pari jäätelöä
– Neljä kertaa vuoristoradassa (kaksi kertaa etuvaunussa)
– Käsi kädessä laitteesta toiseen juoksemista
– Yksi irronnut hammas
– Kattilallinen lohikeittoa
– Kolme samassa huoneessa nukuttua yötä
– 2,5 luettua kirjaa
– Pitkät löylyt saunassa
– Muutamat nauruhepulit
– Kiireetöntä olemista
– Maapähkinävoiöverit
– Vanhassa lähikaupassamme nostagisointia

Ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehtii muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämä on juuri tällaista.

Sitten kaikki muuttui ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä on nyt kolme ja ja joka toinen viikko kuusi.

Kaikki tämä on hyvää ja ihanaa, mutta ihan uudenlaista ja erilaista mihin kukaan meistä oli vuosien aikana tottunut. Ja vaikka noiden vuosien aikana opin rakastamaan yksin oloa – tarvitsemaan sitä, en ole jäänyt haikailemaan entistä elämääni. Paitsi no, vanhaa kotiamme kaipaan säännöllisin väliajoin, mutta materiaa on turha haikalla. Etenkään kun emme voisi siellä muutenkaan asua, sillä nykyisin koko talo on tyjennetty home-ongelmien vuoksi. Siksi muutama kuva tähän siitä.

Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on välillä saada jakamatonta huomiota rakkaimmaltamme ja niin mekin olemme yrittäneet edes silloin tällöin suoda sitä lapsillemme. Se ei viime kuukausina ole ollut helppoa, sillä vuorokaudessa ei vain tunnu olevan tarpeeksi aikaa (mihinkään). Lisäksi on myös tosi kivaa viettää aikaa yhdessä ja edelleenkin vahvistaa ”joukkuehenkeämme”.

Nyt kuitenkin sattui sellainen ihan todella jännältä tuntuva juttu, jossa sain ensin monta tuntia omaa aikaa yksin(suurin osa tästä kylläkin kului junalla matkustaessa), sitten yhden yön ihan vain kolmisteen poikien kanssa ja kaiken kukkuraksi vielä kolme päivää kahdestaan nuoremman poikani kanssa. Siis mitä ihmettä!?

Tämä on ollut samalla niin ihanaa, mutta niin outoa. Kolmisteen olo tuntui yhtä luontevalta kun muutamakin vuosi sitten, mutta samaan aikaan se oli kuin joku leikki. En osaa sitä tunnetta oikein sen paremmin kuvailla.

Samoin eilen illalla, valvoessani puoleen yöhön saakka, takaraivossa jyskytti kokoajan hirveä tunne, syylisyys siitä, että teen jotain väärin. Normaalistihan nukkumaan on pakko mennä ajoissa, kun vauva herättää pari kertaa yössä ja herää aamulla aikaisin. Nyt unohdin kokoajan sen, että saisin tulevana yönä nukkua häiriöittä ja niin myöhään kun haluan.

Tunnistan tuon jännän syyllisyyden tunteen myös aiemmilta kerroilta, kun olen vaikka jäänyt muutamaksi päiväksi yksin kotiin muun perheen ollessa poissa. Itsestäni tuntuu, että silloin pitäisi maksimoida kaikki ajankäyttö, olla todella tehokas – nukkua varastoon, mutta samaan aikaan siivota ja hoitaa kaikki muut tekemättä jääneet asiat keittiön kaappien järjestelystä seinän naulanreikien paikkaamiseen ja sen vanhan tuolin kunnostamiseen. Usein sitä tulee kuitenkin tehtyä jotain ihan muuta, kuten valvottua yömyöhään jotain sarjaa jumittaen. Kun kerrankin voi. Ja siitä seuraa syyllisyys.

Yksinolo ei enää tarkoitakaan minulle aikaa itseni itseni kanssa, vaan juurikin sen asialistan hoitamista, mitä on vaikea suorittaa lasten pyöriessä lahkeissa. Se on ihan typerää, sillä se olen vain minä itse joka olen luonut itselleni sellaiset paineet. Kun mieheni kehoittaa minun nauttivan yksinolostani tai ajasta poikieni kanssa, hän tosiaan tarkoittaa sitä, eikä todellaan odota vaatekaapin olevan järjestyksessä hänen palattuaan takaisin kotiin. Se on vain minun päässäni.

Mutta kuten sanottu, koko asia on vain päässäni. En valvonut viime yönä koska siivosin vihdoin keittiön lattiasta kattoon (joka on ollut asialisatallani jo ihan liian kauan), vaan koska googlailin kaikkea tärkeää, mitä en ikinä muuten ehdi. Paineet oli myös alkaa touhuta kaikkea heti aamusta lapsen kanssa – vedetään nyt ihan täysillä tämä kahden keskinen aika. Ajatuksena oli astua ensimmäisten joukossa sisään Linnanmäen porteista heti sen avattua, käyttää koko päivä tehokkaasti. Mutta lapsi päätti toisin ja halusikin syödä maapahkinävoita ja mennä sitten vielä aamupäikkäreille.

Yritän ottaa hänestä mallia ja puhallella kaikki syyllisyydentunnot sekä ”mun pitää” -ajatukset pois päästäni. Olla vaan.

Niin se kai on, että ennenvanhaan vauvatkin olivat pienempiä kun nykyään, tai sitten 50-60 luvulla ei osattu ihan ajatella vielä niin kovin lapsiturvallisesti. Nimittäin meidän retro pinnasänky kävi jo liian pieneksi!

Myy tuli yksi ilta sängystään pois, pää edellä laidan yli, joten mietin aluksi ostavani hänelle häkin. Lopulta kuitenkin päädyimme vaihtamaan pinnasängyn vain isompaan, sellaiseen jossa pohja on matalammalla ja laita korkeammalla. Toisin sanoen nykystandarit täyttävän sängyn.

Olin vähän yllättynyt, miten paljon tuosta vanhasta sängystä näin pian luopuminen harmittikaan. Vaikka se nitisi, kolisi ja vauva paukutteli ihan liian aikaisin aamulla aina noita puupalloja, tykkäsin siitä jotenkin ihan tosi paljon. Itse nukuin samanlaisessa ollessani vauva. Ehkä juuri siksi siihen oli latautunut niin paljon tunteita.

Uusi pinnasänky löytyi käyettynä kaverilta. Se on niin nykyaikainen ettei edes käsi mahdu kunnolla pinnojen välistä. Se taas merkitsee sitä, että ehkä meidän on tosiaan aika lopettaa vauvan yösyötöt.

Sainkin tosi paljon viestejä ja kommentteja aiempaan unikouluun liittyvään postaukseeni. Aihe selvästi puhututtaa, on monelle ajankohtainen tai muuten vaan asia johon liittyy vahvoja muistoja ja kokemuksia. Niitä oli todella kiinnostava lukea. Ja vaikka osalla metodit vähän erosivat toisistaan, toistui niissä mielestäni sama lempeys. Sellainen mitä itsekin ajattelin toteuttaa.

Sitten ja joskus kun voimat sen aloittamiseen riittävät. Viikon päästä lähdetään melkein koko kesäkuuksi Espanjaan, järkeilen itselleni, että turha ennen reissua on mitään uusia rutiineita ja juttuja alkaa opetella, kun siellä on taas ihan uudet unikuviot.