TYTTÖJÄ, POIKIA, LAPSIA

24/07/2019

Pyykkienkin kuivumaan ripustelu voi välillä olla syvällistä puuhaa. Kirjavat lastenvaatteet nimittäin kirvoittivat miettimään lasten sukupuoliin ja oletuksiin liittyviä asioita.

Olen pukenut kaikki lapseni lähestulkoon aina hyvin sukupuolineutraalisti, ja vaikka jokusen kerran he ovat myös omasta mielestäni saattaneet näyttää selvästi vastakkaiselta sukupuolelta, pääosin heidät voi tunnistaa syntymässä määriteltyä sukupuoltaan vastaaviksi.

Vaikka suurinosa lapsista kokee olevansa joko tyttöjä tai poikia, on lokerointi sukupuolen mukaan silti vähän yksinkertaista. Enkä tarkoita tässä tyttöjen/poikien lelut/vaatteet/värit, vaan ihan vain sitä kun lasta kutsutaan jommaksi kummaksi tai etenkin jos joku tuntematon haluaa tietää, että kumpi se lapsi on. Etenkin kun nykyään on hyvin selvää, että sukupuolet eivät ole rajoittuneet vain näihin kahteen tai että lapsen identiteetti voi olla ulkonäöstä riippumatta silti päinvastainen.

Sukupuolineutrauliudesta sekä sukupuolisenitiivisestä kasvatuksesta on puhuttu ainakin niin kauan kun itselläni on ollut lapsia, ja voin sanoa olen täysillä sen kannattaja. Toki jotain ylilyöntejäkin on aina, oli aihe mikä tahansa, mutta noin yleisesti liputan kyllä näiden puolesta.

Silti olen välillä juurikin se tyyppi, joka saattaa kutsua leikkipuistossa sinisen autopaidan sokaisemana jotakin lasta pojaksi. Tällaiset omassa päässä olevat stereotypiat, tällaisissa tilanteissa saavat itseni tuntemaan syyllisyyttä ja tyhmyyttä. Onneksi etenkään pienemmät lapset eivät näistä useinkaan pahastu, vaikka kyseessä oliskin väärä veikkaus. Mutta jotkut voivat olla herkkiä asian suhteen, varsinkin jos se oma tunne omasta sukupuolesta ei ole varma. Siksi yritänkin aina muistaa sanoa vaikka vain lapsi, vaikka hän kuinka selvästi näyttäisi omaan silmääni tytöltä tai pojalta.

Omia poikiani luultiin pienempinä todella usein tytöiksi. Ei oikeastaan ollut edes väliä mitä heillä oli päällään – tai ehkä juuri siksi etten korostanut sitä ”poikamaisuutta” millään perinteisillä jutuilla. Molemmilla on ollut myös vaihtelevasti välillä aika pitkät hiuksetkin. Tyttöksi kutsumista tapahtui meille tuntemattomien ihmisten toimesta viikoittain.

Lasten ollessa ihan pieniä he eivät tietenkään itse ymmärtäneet sitä ja minä saatoin joskus korjata, joskus en. En muista itse koskaan pahastuneeni, jos jollakulla meni veikkaus väärin, mutta erään kerran muistan, kun ajauduin ratikassa melkein tappeluun asian vuoksi. Vauvan sukupuola kysynyt vanhempi rouva kun alkoi väittämään minulle kiven kovaa, lähes agressiivisesti, ettei lapseni voinut olla poika – ei missään nimessä. Ihan selvä tyttö! Kuulemma oli niin kauniskasvoinen.

Tytöksi kutsuminen jatkui pitkään lasten kasvaessa, jossain vaiheessa molemmat pojat alkoivat itse korjaamaan vääriä oletuksia. Onneksi hei eivät kuitenkaan näyttäneen pahastuvan näistä tilanteista. Oltuaan ensimmäisellä luokalla, vanhempi lapsi halusi kuitenkin leikata hiuksensa, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut enää näyttää muiden silmissä tytöltä.

Kohta kymmenen vuoden aikana tämä tuntemattomien ihmisten kysely lapsen sukupuolesta ei ole muuttunut. Itse näen tämän olevan usein kuitenkin ihan viaton keskustelunaloitus, etenkin vanhemmilta ihmisiltä jotka hakevat kontaktia ja jutusteluseuraa. Se on hassu, epärelevantti kysymys, joka saattaa joskus turhauttaa, mutta ei ärsytä tai loukkaa itseäni. Voin kuitenkin hyvin uskoa sen aiheuttavan ikäviä tuntemuksia silloin, jos vaikka kyseisessä perheessä joku kokee sukupuoliristiriitaa.

Espanjassa ollessamme taas lähes jokainen paikallinen luuli tytärtämme pojaksi. Ymmärrän että lähes kaljusta vauvasta on vaikea sanoa, mutta jopa vaaleanpunaisissa rattaissa istuessaan, mekkoon puettuna hän oli monen mielestä poika. Syy tähän selvisi kyllä myös lopulta – hänellä kun ei ollut korvakoruja!

Ajoittaisten yksinkertaisten oletuksieni lisäksi toinen juttu, joka voi ulkopuolisten silmin sotia omaa sukupuolineutrauliuttani vastaan on se, että kun puhun vanhemmista lapsistani monikossa, kutsun heitä useinmiten pojiksi.

Joskus mietin, että onko tämä tapa tullut jostain alitajunnastani, jolla sittenkin haluan ulkopuolisille viestittää, että nämä pitkät hiukset hulmuten keskenään painivat veijarit ovat poikia. Mutta en usko. Luulen että se on enemmän tapa jonka olen oppinut muualta, veljiäni kutsutaan samalla tavalla, yhtenä joukkona pojiksi.

En kuitenkaan sano ikinä lapsilleni, että ”reipas poika tai hyvä tyttö” Kutsun poikiani monikossa ”pojiksi” silloin kun puhun heille tai heistä samanaikaisesti. En tarkoita sitä loikeroidakseni heitä, vaan ihan vain siksi että näin sanominen on jollain tapaa yksinkertaista, tehokasta ja helppoa. Kaapo ja Elvis = pojat.

Näin itse kolmen äitinä ja muutenkin paljon eri ikäisten lasten kanssa aikaa viettäneenä ja töitä tehden olen huomannut selvästi, että toki sukupuolissa on jotain eroja, vaikkapa erilaisissa tilanteissa käyttytymisen suhteen, mutta ennenkaikkea kaikissa sukupuolissa on hyvin paljon erilaisia ja luonteisia ihmisiä ja aina on joku, joku joka myös rikkoo nämä ”normit”. Kaikki ovat keskenään erilaisia, sukupuolesta riippumatta.

Nimittäin ennenkaikkea lapset, kuten aikuisetkin, ovat yksilöitä. Ja niin heitä tulisi kohdella, eikä asettaa mitään odotuksia tai rajoituksia oletetun sukupuolen peusteella. Itse uskon että lapsista saa heidän parhaan pontetiaalinsa irti vaikkapa koulumaailassa kohtelemalla heitä mahdollisimman sukupuolineutraalisti ja antaa näin heidän olla juuri omia itsejään, yksilöitä. Ei vain tyttöjä tai poikia vaan lapsia.


8 Responses to “TYTTÖJÄ, POIKIA, LAPSIA”

  1. Avatar Suvi Maarit sanoo:

    Ihania kuvia ja hyviä näkökantoja 😊 Annetaan lasten olla yksilöitä ja löytää itse omat juttunsa ja kiinnostuksen kohteensa (arjensuklaasuukkoja.blogi.net)

  2. Ihana postaus ja täynnä asiaa <3

  3. Avatar Vivi sanoo:

    Mielenkiintoinen postaus! Asun itse Ranskassa ja minulla on kolmikuinen vauva. Täällä itsestäänselvästi ensimmäinen kysymys vauvaa koskien on aina onko kyseessä tyttö vai poika – mutta se on osittain myös siksi jotta hänestä puhuttaessa voisi jatkossa käyttää oikeaa pronominia. Silti se joskus ärsyttää, varsinkin kun täällä tuntuu olevan välillä vielä tiukemmassa käsitys siitä mitä tytöt ja pojat voivat tai eivät voi tehdä.

    Viime viikonloppuna oli myös mielenkiintoinen tilanne: olin töissä ja tällä välin mieheni oli (miespuolisen) ystävänsä kanssa vaunuilemassa tyttömme kanssa. Puistossa tuntematon nainen alkoi jutella heidän kanssaan ja luuli vauvaa pojaksi, sillä hänellä oli päällään sinistä – olkoonkin että sinisessä haalarissa oli röyhelöhihat. Sitten hän hämmästyneenä totesi jotenkin niin että ”no teillä on varmaan eri käsitykset näistä asioista omien kokemustenne kautta”. Mieheni tuijotti naista kunnes tajusi hänen luulevan että he olivat samaa miespari ja halusivat siksi pukea tyttärensä eri tavalla! Mielestäni tässä pikku tarinassa yhdistyy niin monta oletusta sekä lasten että aikuisten pukeutumisesta sukupuolelleen tai suuntaumukselleen ominaisesti, vaikka toisaalta onkin positiivista että madame näki myös sen vaihtoehdon että vauvalla on kaksi isää.

    Välillä on niin monimutkaisia nää jutut että vaikea edes pukea sanoiksi. Mutta hieno postaus aiheesta!

    • Minttu MAMI GO GO Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Tuosta monissa kielissä käytettävästä pronomiinista mietinkin myös kirjoittamista, mutta tekstistä tuli niin pitkä! Sillä on kyllä varamasti myös osansa, ainakin muualla päin maailmaa sukupuolen kyselylle. Toisaalta esim ruotsissa viime vuosina käytössä yleistynyt sukupuolineutraali hen-pronomini voisi ehkä vakiintua muuallakin?
      Mutta joo, välillä monimutakista monella tapaa! :-)

  4. Avatar Nana sanoo:

    Tuo Espanja-tilanne on tuttu! Sama kävi meille monen monta kertaa Espanjassa lapsemme ollessa vauva; ihan sama mitkä hörhelöt ja pitsit oli päällä, aina luultiin pojaksi. Kerran sitten eräs ihmettelijä bussissa kysyi miten voi olla tyttö, kun ei ole korviksia. Tämän jälkeen sanoin aina, että juu tyttö on vaikka ei korviksia olekaan :D
    Hauskaa sinänsä miettiä mitkä kaikki vaikuttaa lapsen omaan mielenkiinnon kohteeseen ym. Meillä tyttö on aina leikkinyt autoilla ja nukeilla, työkaluilla ja poneilla, on puettu kaikenlaisiin vaatteisiin, mutta nyt 4 vuotiaana KOKO ELÄMÄ on yhtä prinsessaa ja kimallusta, päälle ei kelpaa kuin mekot jne. Vaikka kotona tähän ei todellakaan ole kannustettu..

  5. Minttu MAMI GO GO Minttu MAMI GO GO sanoo:

    Joo, aika hassu juttu! Vielä kun ne korvikset ovat kuitenkin niin pieni ja huomaamaton juttu!

    Lapsen mielenkiinnon kohteisiin vaikuttaa varmasti tosi moni asia ja toki siihen voi vanhempana vaikuttaa tarjoamalla vaikkapa tietynlaisia leluja, mutta paljon tulee myös omasta persoonasta. Ja toki ne myös vaihtuvat. Jos lapsi innostuu tosi paljon pinkistä glitteristä yms, niin en näe kuitenkaan tarpeelliseksi tuputtaa jotain traktoreita jos ne eivät kiinnosta :-) Mutta tämä on jo taas ihan oma aiheensa :D

Kommentoi