NYT OLEN VAAN

19/07/2019

Ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehtii muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämä on juuri tällaista.

Sitten kaikki muuttui ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä on nyt kolme ja ja joka toinen viikko kuusi.

Kaikki tämä on hyvää ja ihanaa, mutta ihan uudenlaista ja erilaista mihin kukaan meistä oli vuosien aikana tottunut. Ja vaikka noiden vuosien aikana opin rakastamaan yksin oloa – tarvitsemaan sitä, en ole jäänyt haikailemaan entistä elämääni. Paitsi no, vanhaa kotiamme kaipaan säännöllisin väliajoin, mutta materiaa on turha haikalla. Etenkään kun emme voisi siellä muutenkaan asua, sillä nykyisin koko talo on tyjennetty home-ongelmien vuoksi. Siksi muutama kuva tähän siitä.

Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on välillä saada jakamatonta huomiota rakkaimmaltamme ja niin mekin olemme yrittäneet edes silloin tällöin suoda sitä lapsillemme. Se ei viime kuukausina ole ollut helppoa, sillä vuorokaudessa ei vain tunnu olevan tarpeeksi aikaa (mihinkään). Lisäksi on myös tosi kivaa viettää aikaa yhdessä ja edelleenkin vahvistaa ”joukkuehenkeämme”.

Nyt kuitenkin sattui sellainen ihan todella jännältä tuntuva juttu, jossa sain ensin monta tuntia omaa aikaa yksin(suurin osa tästä kylläkin kului junalla matkustaessa), sitten yhden yön ihan vain kolmisteen poikien kanssa ja kaiken kukkuraksi vielä kolme päivää kahdestaan nuoremman poikani kanssa. Siis mitä ihmettä!?

Tämä on ollut samalla niin ihanaa, mutta niin outoa. Kolmisteen olo tuntui yhtä luontevalta kun muutamakin vuosi sitten, mutta samaan aikaan se oli kuin joku leikki. En osaa sitä tunnetta oikein sen paremmin kuvailla.

Samoin eilen illalla, valvoessani puoleen yöhön saakka, takaraivossa jyskytti kokoajan hirveä tunne, syylisyys siitä, että teen jotain väärin. Normaalistihan nukkumaan on pakko mennä ajoissa, kun vauva herättää pari kertaa yössä ja herää aamulla aikaisin. Nyt unohdin kokoajan sen, että saisin tulevana yönä nukkua häiriöittä ja niin myöhään kun haluan.

Tunnistan tuon jännän syyllisyyden tunteen myös aiemmilta kerroilta, kun olen vaikka jäänyt muutamaksi päiväksi yksin kotiin muun perheen ollessa poissa. Itsestäni tuntuu, että silloin pitäisi maksimoida kaikki ajankäyttö, olla todella tehokas – nukkua varastoon, mutta samaan aikaan siivota ja hoitaa kaikki muut tekemättä jääneet asiat keittiön kaappien järjestelystä seinän naulanreikien paikkaamiseen ja sen vanhan tuolin kunnostamiseen. Usein sitä tulee kuitenkin tehtyä jotain ihan muuta, kuten valvottua yömyöhään jotain sarjaa jumittaen. Kun kerrankin voi. Ja siitä seuraa syyllisyys.

Yksinolo ei enää tarkoitakaan minulle aikaa itseni itseni kanssa, vaan juurikin sen asialistan hoitamista, mitä on vaikea suorittaa lasten pyöriessä lahkeissa. Se on ihan typerää, sillä se olen vain minä itse joka olen luonut itselleni sellaiset paineet. Kun mieheni kehoittaa minun nauttivan yksinolostani tai ajasta poikieni kanssa, hän tosiaan tarkoittaa sitä, eikä todellaan odota vaatekaapin olevan järjestyksessä hänen palattuaan takaisin kotiin. Se on vain minun päässäni.

Mutta kuten sanottu, koko asia on vain päässäni. En valvonut viime yönä koska siivosin vihdoin keittiön lattiasta kattoon (joka on ollut asialisatallani jo ihan liian kauan), vaan koska googlailin kaikkea tärkeää, mitä en ikinä muuten ehdi. Paineet oli myös alkaa touhuta kaikkea heti aamusta lapsen kanssa – vedetään nyt ihan täysillä tämä kahden keskinen aika. Ajatuksena oli astua ensimmäisten joukossa sisään Linnanmäen porteista heti sen avattua, käyttää koko päivä tehokkaasti. Mutta lapsi päätti toisin ja halusikin syödä maapahkinävoita ja mennä sitten vielä aamupäikkäreille.

Yritän ottaa hänestä mallia ja puhallella kaikki syyllisyydentunnot sekä ”mun pitää” -ajatukset pois päästäni. Olla vaan.


One Response to “NYT OLEN VAAN”

  1. Avatar Miuliu sanoo:

    Ihana sinä, tuttuja tunteita

Kommentoi