NYT OLEN VAAN

19/07/2019

Ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehtii muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämä on juuri tällaista.

Sitten kaikki muuttui ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä on nyt kolme ja ja joka toinen viikko kuusi.

Kaikki tämä on hyvää ja ihanaa, mutta ihan uudenlaista ja erilaista mihin kukaan meistä oli vuosien aikana tottunut. Ja vaikka noiden vuosien aikana opin rakastamaan yksin oloa – tarvitsemaan sitä, en ole jäänyt haikailemaan entistä elämääni. Paitsi no, vanhaa kotiamme kaipaan säännöllisin väliajoin, mutta materiaa on turha haikalla. Etenkään kun emme voisi siellä muutenkaan asua, sillä nykyisin koko talo on tyjennetty home-ongelmien vuoksi. Siksi muutama kuva tähän siitä.

Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on välillä saada jakamatonta huomiota rakkaimmaltamme ja niin mekin olemme yrittäneet edes silloin tällöin suoda sitä lapsillemme. Se ei viime kuukausina ole ollut helppoa, sillä vuorokaudessa ei vain tunnu olevan tarpeeksi aikaa (mihinkään). Lisäksi on myös tosi kivaa viettää aikaa yhdessä ja edelleenkin vahvistaa ”joukkuehenkeämme”.

Nyt kuitenkin sattui sellainen ihan todella jännältä tuntuva juttu, jossa sain ensin monta tuntia omaa aikaa yksin(suurin osa tästä kylläkin kului junalla matkustaessa), sitten yhden yön ihan vain kolmisteen poikien kanssa ja kaiken kukkuraksi vielä kolme päivää kahdestaan nuoremman poikani kanssa. Siis mitä ihmettä!?

Tämä on ollut samalla niin ihanaa, mutta niin outoa. Kolmisteen olo tuntui yhtä luontevalta kun muutamakin vuosi sitten, mutta samaan aikaan se oli kuin joku leikki. En osaa sitä tunnetta oikein sen paremmin kuvailla.

Samoin eilen illalla, valvoessani puoleen yöhön saakka, takaraivossa jyskytti kokoajan hirveä tunne, syylisyys siitä, että teen jotain väärin. Normaalistihan nukkumaan on pakko mennä ajoissa, kun vauva herättää pari kertaa yössä ja herää aamulla aikaisin. Nyt unohdin kokoajan sen, että saisin tulevana yönä nukkua häiriöittä ja niin myöhään kun haluan.

Tunnistan tuon jännän syyllisyyden tunteen myös aiemmilta kerroilta, kun olen vaikka jäänyt muutamaksi päiväksi yksin kotiin muun perheen ollessa poissa. Itsestäni tuntuu, että silloin pitäisi maksimoida kaikki ajankäyttö, olla todella tehokas – nukkua varastoon, mutta samaan aikaan siivota ja hoitaa kaikki muut tekemättä jääneet asiat keittiön kaappien järjestelystä seinän naulanreikien paikkaamiseen ja sen vanhan tuolin kunnostamiseen. Usein sitä tulee kuitenkin tehtyä jotain ihan muuta, kuten valvottua yömyöhään jotain sarjaa jumittaen. Kun kerrankin voi. Ja siitä seuraa syyllisyys.

Yksinolo ei enää tarkoitakaan minulle aikaa itseni itseni kanssa, vaan juurikin sen asialistan hoitamista, mitä on vaikea suorittaa lasten pyöriessä lahkeissa. Se on ihan typerää, sillä se olen vain minä itse joka olen luonut itselleni sellaiset paineet. Kun mieheni kehoittaa minun nauttivan yksinolostani tai ajasta poikieni kanssa, hän tosiaan tarkoittaa sitä, eikä todellaan odota vaatekaapin olevan järjestyksessä hänen palattuaan takaisin kotiin. Se on vain minun päässäni.

Mutta kuten sanottu, koko asia on vain päässäni. En valvonut viime yönä koska siivosin vihdoin keittiön lattiasta kattoon (joka on ollut asialisatallani jo ihan liian kauan), vaan koska googlailin kaikkea tärkeää, mitä en ikinä muuten ehdi. Paineet oli myös alkaa touhuta kaikkea heti aamusta lapsen kanssa – vedetään nyt ihan täysillä tämä kahden keskinen aika. Ajatuksena oli astua ensimmäisten joukossa sisään Linnanmäen porteista heti sen avattua, käyttää koko päivä tehokkaasti. Mutta lapsi päätti toisin ja halusikin syödä maapahkinävoita ja mennä sitten vielä aamupäikkäreille.

Yritän ottaa hänestä mallia ja puhallella kaikki syyllisyydentunnot sekä ”mun pitää” -ajatukset pois päästäni. Olla vaan.


IHAN YKSIN

1/03/2019

Vauvavuosi on ollut paikoitellen aika rankka ihan vain univajeen ja pätkissä nukuttujen öiden takia. Tämän kuuden kuukauden aikana on todella käynyt selväksi miten tärkeää uni on. Se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Saatiin yhdessä vaiheessa mielestäni tilannetta jo vähän tasattua, mutta salakavalasti se univelkataakka taas kasvoi ja huomasimme pian olevamme molemmat taas ihan äärettömän väsyneitä. Nukumme aina välillä eri huoneissa, mutta siltikään se ei ihan riitä kattamaan niitä kaikkia tsiljoonia yöherätyksiä.

Viime viikolla Osku ehdotti, että mitä jos molemmat saisivat levätä pari päivää ihan kunnolla – ihan yksin, ilman mitään häiriötekijöitä. Kerrassaan houkutteleva ajatus, joka sitten pistettiinkin pian käytäntöön. Osku ja Myy lähtisivät kahdeksi yöksi muualle, minä saisin levätä, olla, hoitaa rauhassa työjuttuja, nukkua ja nauttia – ja sitten toisinpäin.

Jäin siis yksin kotiin, mielssäni kiireetön oleminen ja rentoutuminen. Suunnitlmat menivät kuitenkin hyvin pian uusiksi, kun sainkin odottamattoman vieraan – noroviruksen! Myy oli aiemmin ollut kipeänä ja luulin taudin kevyen verison vain käväiseen meillä, mutta toisin kävi. Ehdin ehkä olla puolituntia yksin kotona, kun aloin oksentamaan, ahahhaa, mikä (paska) tuuri! Eipä siinä, myös muutamaa tuntia myöhemmin tauti alkoi siellä toisessa päässä. Onneksi oli hoitoapua.

Se siitä voimien keräämisestä sitten. En nyt mene enempää yksityiskohtiin, mutta aivan kammottavan järkyttävä tauti. Ensimmäisenä yönä en pystynyt nukkumaan oikeastaan yhtään, mutta eipä pystytty siellä hoitavassakaan päässä. Siitäkin huolimatta sain sitten lopulta kuitenkin viettää yksin kotona ei vain kaksi, vaan kolme ruhtinaalista yötä. Jos siis jotain hyvää pitää keksiä sairastumisesta, niin se tavallaan osui kuitenkin juuri oikeaan aikaan, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin jotain vähän muuta.

En ole aiemmin ollut yhtä pitkään erossa vauvasta. Ikävä kyllä oli, mutta siinä kunnossa olin silti mielummin yksin. Toisessa tilanteessa en ehkä olisi pystynyt samaan erossaoloon ja olisin vaatinut Myyn aiemmin jo kotiin. Tavallaan ihan hyvää treeniä, olen nimittäin lähössä muutaman viikon päästä neljäksi yöksi (!!??!!) reissuun. Olen murehtinut matkaa pitkään juurikin tuon pitkän erossaolon vuoksi – sättinyt itseäni, että miten saatoinkaan tehdä tällaisen kamalan päätöksen ja uskoa muiden vakuutteluita siitä, että tottakai voin matkalle lähteä. Tämä kolmen yön beikki oli hyvä osoitus siitä, että ikävästä huolimatta kaikki tulee menemään hyvin ja vauva muistaa minut vielä muutamankin päivän päästä.

Oma aika on ihan hirvittävän tärkeää, heti unen jälkeen, vaikka onkin ihanaa elää myös symbioosissa puolison ja lasten kanssa. Minä ainakin tarvitsen välillä kiireetöntä aikaa ihan vain itsekseni, vaikka sitten läpi yön yrjöten ja sen jälkeen kuumeessa ja migreenissä peiton alla – myöhemmin vessaa pesten (mutta silti yksin ja rauhassa!).


MUN VIIKKO

6/05/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Vaikka lasten vuoroasumista ja yhteishuoltajuutta on takana jo yli kolme vuotta ja viikko-viikko systeemiäkin ainakin vuosi, tuntuu aina vaan vähän hassulta. Ei sillä etteikö järjestely olisi mielestämme ihan paras, mutta silti joka kerta kun se viikko ilman lapsia alkaa olo on kummallinen. Tuntuu että edessä olisi pidempikin pätkä aikaa ihan vain minulle. Vähän sellainen hölmistynyt fiilis, että mitäs nyt sitten. Suunnitelmat ovat yleensä suuret. To do lista noin kilometrin mittainen. Viikon lähestyessä loppuaan sitä aina havahtuu siihen, kuinka nopeasti aika menikin ja tehtävälistalta on suoritettu yleensä vain se kohta jossa lukee päikkärit.

Viikon erossa olon jälkeen ekat päivät lasten kanssa ovat ihan honey moonia. En yhtään häpeile kertoa että viikon ekoina päivinä olen täydellinen lehmänhermoinen äiti joka jaksaa olla kokoajan läsnä, leikkiä ja hymyillä. Loppuviikosta en aina ole enää yhtä kärsivällinen. Uskon että se on ihan normaalia. Vaikka molemmat pojat ovatkin arkena 6h päivähoidossa, on koko systeemin pyörittäminen viikon yksin putkeen loppua kohden välillä vähän väsyttävää.

Viikon aikanakin ollaan silti yhteydessä toiseen vanhempaan ja lapsiin. On se sitten viestiettyä, videotervehdyksiä tai pikaista näkemistä. Välillä saatetaan tehdä koko porukallakin jotain. Viikon aikana tulee myös ikävöityä lapsia, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tänään alkoi taas mun viikko. Viikko lasten kanssa. Edellisen viikon menojen takia poikkeuksellisesti perjantaina maanantain sijaan. Isä viikon aikana sain Vappuna videotervehdyksen ja kuvat vappupalloista, keskiviikkona kävin molempien lasten hoitopaikoissa äitienpäiväaamiaisella. Tänään, kun viikkoni alkoi, minun piti lähteä kaverin 30-v risteilylle. En raaskinutkaan. Oli jo niin ikävä lapsia. Joten tänään hain pojat aikaisin hoidosta kotiin. Rakennettiin junarataa, syötiin pestopastaa, harjoiteltiin pihalla pyörällä ajoa ja puhallettiin saippuakuplia sekä pidettiin leffailta.

Kuvan Brio-junarata saatu

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.