Elämä on liian lyhyt siihen, ettei joka päivää eläisi täysillä. Ihan liian lyhyt, että ei pysähtyisi extempore pyörereissulla vaikkapa juoksemaan skeittirampille. Liian lyhyt ettei pistäisi itseään likoon ja hyppäisi välillä tuntemattomaan tai lähtisi mukaan jännittäviin juttuihin.

Alkuvuodesta osallistuin Rajala Ambassador kisaan, jossa etsitään uutta valokuvauksen lähettilästä. Kisa on tähän mennessä vienyt minut mm Tavastian bäkkärille Roope Salmisen kanssa, Amsterdamin seksimuseoon, yöksi suolle karhujen keskelle ja tällä viikolla Turun saaristoon wakesurfaamaan. Luvassa on vielä ainakin yksi tai kaksi osakilpailua. Saas nähdä mitä meille seuraavaksi keksitään!

Jokaisen kilpailun ajaksi olemme saaneet myös eri kamerat käyttöön. Uuteen kameraan opettelu on ollut samalla mielenkiintoista mutta myös turhauttavaa. Onneksi joka kerta kun uusi kamera on alkanut ärsyttämään, olen kuitenkin oivaltanut miten hieno tilaisuus tämä onkaan.

Tällä kertaa saimme käyttöömme Sonyn A6300 kamerat. Osaan aina todella huonosti kertoa teknisitä ominaisuuksista. Minulle kun tärkeintä on kuvaamisesta tuleva fiilis ja tietysti se, että saako kameralla hyviä kuvia vai ei. Välillä näitä kameroita testaillessa kivojen kuvien saaminen on ollut työn ja tuskan takana, eikä se ole itselleni yhtään sitä mitä valokuvauksella haen. Tämän Sonyn kanssa alku on ollut esimerkiksi viime kertaa pehmeämpi, enkä ainakaan vielä ole ihan täysin tuskastunut tähän. Ajattelinkin nyt vain jatkaa kuvailuja, tällä kertaa kun kamera onkin taas sen kokoinen, että sitä jaksaa raahata menoissakin mukana. Alkufiilis uudesta kalustosta on siis ihan hyvä + !

Elämä, ja etenkin kesä, on myös liian lyhyt siihen, ettei nyt lähdettäisi pihalle vesi-ilmapallojen kanssa. Muistakaa hullutella ja elää täysillä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Suurin osa teistä varmaan muistaa, mutta hain siis loppuvuodesta mukaan Rajalan järjestämään kisaan, jossa etsitään ensimmäistä Rajala Ambassadoria. Eli persoonallista luovan sisällön tuottajaa, joka innostaa ihmisiä valokuvaamaan mitä erilaisimmissa olosuhteissa ja tilanteissa. Satojen hakijoiden joukosta valittiin kuuden hengen todella erilainen tiimi, joita kaikkia kuitenkin yhdistää intohimo valokuvaukseen.

The Ambassador 2016 valitaan vuoden päätteeksi, kunhan meitä ensin tarpeeksi testaillaan 😀 Me lähettiläät ottamme toisistamme mittaa erilaisissa osakilpailuhaasteissa, joista suoriutumista arvioi Rajalan valitsema tuomaristo sekä yleisö. Luvassa on eksklusiivista materiaalia luontokuvauksesta extreme-urheiluun ja yhteiskunnallisten ilmiöiden kuvaamiseen. Viimeisimpänä tehtävänämme oli kuvata Roope Salminen & Koirat keikkaa Tavastialla ja seuraavaksi lähdemme suorittamaan, vielä toistaiseksi salaista, tehtävää Amsterdamiin!

Tämä on tosi kivaa ja toki myös jännää, sillä kukaan meistä ei tiedä mitä tuleman pitää. Emme edes tiedä missä yövymme, vain että lentokentällä pitää olla tiettyyn aikaan. Minusta tällainen yllätys on hauska myös siinä mielessä, ettei ihan kauheasti voi jännittääkkään, kun ei voi tietää yhtään mitä tuleman pitää. Avoimin ja iloisin mieliin matkaan siis vaan!

Kisaan kuuluu myös se, että saamme eri tehtäviin meille osoitetun kuvauskaluston. Viimeksi kuvasimme Panasocin kameralla, johon minun oli aluksi vaikea tottua. Mutta ahkeran kuvaamisen jälkeen alkoi homma senkin kanssa sujua. Jolloin tietysti kalusto meni taas vaihtoon. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä tulevaan haasteeseen saimme testiin Olympuksen OM-D E-M II kamerat. Itsehän olen aivan fiiliksissä tästä, olenhan Olympus-tyttö henkeen ja vereen. Vaikka toki tämän uuden kameran käyttö vaatii myös harjoittelua ja tässäkin monet napit ovat eri paikassa, kun omassa kamerassani. Alkukokemukset kamerasta ovat hyvät ja tämä kädessä olo tuntuu ihan prolta.

Amsterdamin reissu on nyt tulevana viikonloppuna ja sen tiimoilta kaipailisinkin teiltä vähän vinkkejä! Koska en tiedä mitä tuleman pitää tai kuinka paljon vapaa-aikaa on, haluan käyttää koko ajan tosi tehokkaasti hyödyksi. Olisi siis mahtava kuulla ne ihan must kohteet, etenkin valokuvaamisen kannalta. Missä kannattaa käydä kuvailemassa, mitkä ovat kiinnostavimmat kahvilat ja ravintolat, kauneimmat nähtävyydet ja paras tunnelma? Niin ja lauantai-ilta myös mielessä, eli mikä on tämän hetken paras klubi? Nyt kaikki insidetiedot kun perus turistivinkitkin kehiin, kiitos!

ps. Sunnuntaihin saakka voi vielä käydä äänestämässä suosikkiaan Inspiration Blog Awardseissa!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

On jännä, miten sitä vaan vuodesta toiseen löytää itsensä aina välillä ihan kummallisista tilanteista. Sellaisista joihin ihan itse on itsensä saanut ja joka kertaa sitä ihmettelee, että mihin mä taaaas olen oikein ryhtynyt. Joka kerta sitä lupaa itselleen, ettei enää saata itseään sellaisiin tilanteisiin. Siis missä kädet tärisevät, sydän hakkaa ja tekisi vain mieli ottaa jalat alle. Paitsi että sitten tulee taas se uusi kerta. Kuten esimerkiksi muutama viikko sitten. Parastahan näissä kuitenkin on se, että kun pahimman jännityksen yli kun pääsee, sitä tajuaakin että hei tämähän oli aika mahtava juttu.

Rajala haki alkutalvesta erilaisia osallistuja uuteen valokuvakisaansa. Hakijoilta odotettiin sosiaalisuutta sekä persoonallista otetta omaan tekemiseen. Ja se oma tekeminen sai sitten olla jotakin sisällöntuottamiseen, valokuvaukseen tai vaikkapa videoiden tekemiseen liittyvää. Hakijoista koottaisiin kuuden hengen tiimi, jotka saisivat personoidun kuvauskaluston ja vuoden mittaan erilaisia tehtäviä. Yhdestä näistä vaittaisiin sitten ihka ensimmäinen Rajala Ambassador. Kilpailun tavoitteena on nostaa luovien sisältöjen arvoa ja kiriä niitä uudelle tasolle. Yksi Ambassadorin tärkeimmistä tavoitteista on innostaa suurta yleisöä valokuvaamaan mitä erilaisimmissa olosuhteissa ja tilanteissa.

Kisa kuulosti niin hauskalta ja mielenkiintoiselta, että päätinpä sitten hakea mukaan. Puoli tuntia ennen haun päättymistä kuvasin läppärillä hyvin yksinkertaisen videon itsestäni ja liitin hakemuksen mukaan. Olin jo ehtinyt unohtamaan koko kisan, kunnes eräs aurinkoinen päivä vähän ennen joulua puhelimeni soi. Jouduin vielä tiukkaan haastatteluun puhelimitse (joka oli pikkasen noloa, sillä koko ratikka kuuli myös tämän puhelun), mutta muutaman päivän jälkeen sain sitten kuulla että pääsin mukaan! Siitä saakka onkin pitänyt sitten vain odotella, kunnes muutama viikko sitten osallistujat julkistettiin.

Ja se oli se apua, mihin mä taas olen ryhtynyt-hetki, josta alussa puhuin. Sydän kurkussa pamppaillen kävelin Rajalan Pro Shopiin tapamaan muita kisaajia sekä porukkaa Rajalalalta, kisaa markkinoivaa tahoa, lehdistöä, kouluttajia, yhteistyökumppaneiden edustajia ja ties ketä muita. Onneksi syke pian tasoittui ja kaikkien muodollisuuksien jälkeen pääsimme nopeasti itse asiaan.

Kaikki me kisaajat saimme testiin uudet Panasonicin LUMIX G kamerat sekä pikaisen opastusen niiden käyttöön. Tämän jälkeen meistä otettiin studiokuvat nettisivulle, jonka jälkeen pääsimmekin ensimmäiseen haasteeseemme. Eli kuvaamaan! Kaikki kisakuvat tulevat muuten aina tuonne Lähettiläät-sivulle, josta yleisökin pääsee niitä sitten äänestämään. Jokainen meistä kisaajista on tosi erilainen, joten on hyvin mielenkiintoista nähdä että mitä kaikkea tästä oikein tulee. Enkä malta odottaa uusia tehtäviäkään! Uutta kameraa en ole ihan hirveästi ehtinyt vielä testailemaan, mutta on blogin viime kuvat ainakin otettu sillä. Eli toimii se ainakin! Meitä on pidetty vielä vähän jännityksessä, mutta sen verran olen saanut urkittua että ainakin yksiin levyjulkkareihin keikalle mennään kuvaamaan, lisäksi tulossa on myös villieläinsafaria pohjoisessa sekä joku pikkasen pidempikin reissu kulttuuriin pariin. Niin kivaa! Ja jännää! Onneksi mä taas kerran sain itseni ryhtymään tällaiseen seikkailuun!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka rakkauselämä ei ihan täysillä kukoistakkaan, täytyy silti todeta että olen niin monella elämän osa-alueella ihan hurjan onnekas. Ihanat lapset, perhe ja ystävät ovat toki asioita joista olen päivittäin kiitollinen. Edelleen myös mietin hyvin usein, kuinka siistiä onkaan, että harrastuksesta on tullut ammatti. Se ei edelleenkään tunnu pakkopullamaiselta työltä, kuten moni muu edellinen työni. Työksi olen bloggaamista ja kaikkea siihen kuuluvaa hommaa alkanut yksinkertaisesti kuitenkin kutsumaan työn teoksi. On paljon helpompaa sanoa kavereille että minulla on töitä, kun selitellä kuvaavani vaikkapa uutta sohvaani ja sen jälkeen lähettäväni 25 ideointisähköpostia koskien uutuus jogurteista lukijatapahtumaan. Tai että minulla on illalla työkeikka, eikä että menen malliksi vaatemerkille tekemään blinejä.  Viimeaikoina näitä erinäisiä töitä on ollut paljon. Niin paljon ettei aika mitenkään riitä kaikkeen mitä haluaisin. Sitten tajuan aina, kuinka onnekas olen. Siis oikeasti, ihan superonnekas.

Maanantai-iltana tosiaan kuvailtiin Meandin naistenuutuuksia Kallion Ruplassa. Mallikeikka oli siitä hauska, ettei poseraanut tarvinnut ollenkaan. Vain seurustella ja syödä. Iloinen ja rento tunnelma välittyy toivottavasti teillekkin?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.