Kerroinkin aiemmin, että otin loppukesästä vanhan työpisteeni pois olkkarissa ja aloin suunnitella uutta keittiöön. Homma oli todella pitkään vain ajatuksen tasolla, mutta muutama viikko sitten saapui Lundialta haaveilemani hylly.

Meillä on tosi iso keittiö ja kun siellä tulee muutenkin hääräiltyä paljon, ajattelin että keittiö voisi olla myös kiva paikka työpisteelle. Halusin kuitenkin pitää sen tosi simppelinä ja koska keittiöstä löytyy jo valmiiksi vanhaa Lundia Classicia, ajattelin että miksei sinne siis sopisi sitä vielä vähän lisää! Tykkään muutenkin Lundian monikäyttöisistä ja ajattomista kalusteista. Hyllyjä saa helposti siirrettyä, poistettua tai lisättyä ja niitä voi jatkaa ja muokata loputtomiin. Haluan myös tukea suomalaista käsityötä.

Suunnittelin uuden työpisteen Lundian nettisivuilta löytyvällä suunnitteluohjelmalla. Tein itseassa useamman erilaisen kokonaisuuden, lähinnä mielenkiinnon vuoksi. Olihan se nyt hauska kokeilla miltä erilaiset ovet ja laatikot näyttäisivät tuossa. Mutta lopulta sitten tosiaan päädyin tuohon hyvin yksinkertaisteen hyllykköön, jollainen minulla olikin ollut mielessä alusta saakka.

Kotiinkuljetuksen lisäksi olisi ollut mahdollista tilata tuotteen kasaus, mutta tiesin jo etukäteen miten helppoa se on itsekin tehdä, joten kasasin sen itsekseni. Meni ehkä kymmenen minuuttia. Oli ihan superihanaa kun tilauksen mukana oli myös lappu, jossa kerrottiin Matin pakanneeni tilaukseni, käsin allekirjoitettuna.

Olen tykännyt tosi paljon uudesta työpisteestäni. Sen sijoittaminen keittiöön oli myös hyvä ja toimiva päätös. Työpoiste siis koostuu kahdesta tikkaasta, muutamasta hyllystä sekä pöytälevystä. Aluksi siinä oli vielä yksi hylly lisää, mutta siirsinkin sen eilen tuohon astiakkaappiin. Tosi kätevää kun hyllyjä voi vaihdella ja siirrellä tarpeen mukaan hyllyköstä toiseen. Tai vaikka joskus yhdistää molemmat jos siltä tuntuu.

Tuossa minä siis istun ja tätä blogia kirjoittelen. Mitäs tykkäätte?

Hylly saatu bloginäkyvyyttä vastaan

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MUN TORSTAI 13.08.2015

7.30 Herätys. Herätyskello oli jäljessä ja olkkarissa yön yli latauksessa ollut puhelimen kello herättää ensin. Noustessani huomaan, että sängyssäni on poikittain kaksi ihmistä liikaa. Olen aika väsynyt, sillä olen valvonut edellisyönä liian myöhään googlaillessani koiranpentuja.

7.45 Lapset syövät aamupalaksi muroja ja minä käyn suihkussa. Kaikilla leppoisa ja hyväntuulinen fiilis.

8.34 Ulkona kodista. Koska pojat jatkavat päiväkotipäivän jälkeen isälleen ja illalla on myös ekat tanssitunnit, lastaan laatikkopyörän täyteen mm. vaihtovaatteilla ja rattaat. Ehdimme jo lähteä pihasta, kun huomaan puhelimeni kadonneen. Myös Kaapo haluaa ottaa lelun mukaan eskariin. Riennän takaisin kotiin etsimään näitä. Puhelinta ei löydy. Palaan pyörälle ja puhelin löytyy rattaiden kuomusta.

8.48 Pääsemme vihdoin lähtemään. Ensin Elvis päiväkotiin. Siellä on yllättäen vanha tuttu sijainen, josta tykkkäämme kaikki kovasti. Hän sanoo että näytän freesiltä (en ole) ja tulen hyvin iloiseksi. Eskarimatkalla törmäämme Kaapon bestikseen. Eskarissa Kaapo painuu heti koristelemaan tehtävävihkonsa kantta.

9.15 Olen takaisin kotona. Teen aamupalaa, syön ja kirjoitan edellisiltana aloittamani meikki-postauksen loppuun. Kuvittelen olevani valmis tunnissa, mutta… Meikkaan ja suoristan hiukset. Mekkoni on ryppyinen ja pistän sen pesukoneen silitysohjalmalle. Tämän ajan olisin voinut käyyttää järkevästi, mutta löydän itseni fecebookista.

11.10 Vihdoin valmis!

11.13 Hyppään kolmosen ratikkaan jolla ajelen Karhupuistolle. Puhun matkan äitini kanssa puhelimessa. Käyn Kalliossa Sandrossa, sillä he olivat veloittaneet korttiani viikonloppuna brunssilla vahingossa tuplasti. Hyvityksesi saisin lounasta, mutten tällä kertaa ehdi jäämään.

11.35 Kävelen Hakaniemeen ja ysin spora tulee juuri sopivasti. Jään Kaisaniemessä ja käyn Beamhillissä. Löydän kivan paidan ja hameen, mutten osta niitä. Jatkan matkaa Torikortteleille päin. Nään vanhan Tinder-matchini (johon olen viime viikkona törmännyt kummallisen paljon), hätäännyn ja esitän etten huomaa häntä.

11.55 Nään kaverini Cessin ja Tonyn. Käydään Basson Pop Upissa vaihtamassa Flow rannekkeet. Saadaan myös jäätelöä, jotka syödään ulkona ihanassa auringossa. Alkaa tulla vähän Flow-fiilis. Jatketaan matkaa Aleksille jossa eroamme ja minä lähden etsimään jotain vaattetta viikonlopulle. Matkalla törmään aurinkoiseen Idaan!

12.25 – 14.45 Monki, h&m, Lindex, COS, Stockmann, Gina Tricot, Stadium – huh!

14.45 Istuskelen Manskun ja Kalevankadun risteyksessä kaveriani Kaisua odotellen.

15.05 Safkaa skideille kirjan julkkarit. Saan ruokaa ja pidän melkein kokoajan toisen Hannan ihanaa vauvaa sylissä. Ja nään toki paljon muitakin tuttuja.

16.45 Hyvästelen Hannan ja kumppanit. Hanna usuttaa minut hyppäämään Teresa Välimäen kanssa kimppataksiin ja huruttelimmekin sillä Kaapelille IKEAn uuden kuvaston julkistamisdinnerille.

17.02 Hurjasti tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Ja hyvää ruokaa ja kivoja Ikea-uutuuksia. Ihme tapahtuu ja kieltäydyin viinistä moneen otteeseen. Pitää nimittäin säästellä kuntoa viikonlopulle…

19.40 Alan olemaan ihan loppu ja tekemään lähtöä kotiin. Osa jatkaa vielä Marimekon bileisiin. Törmään Ullikseen ja kävelemme yhtä matkaa kasin pysäkille.

19.59 Vaihdan sporaa Töölöntorilla, melkein kotona! Puhelimesta loppuu akku.

20.10 Kotona. Saan vihdoin riisuttua jalasta puoli numeroa liian pienet kengät. Pitää myydä ne.

20.15 Laitan puhelimen lataukseen ja keräilen itseäni hetken sohvalla. Sitten pieni sometauko.

20.30 Suunnittelen pyykkien viikkaamista ja kuvaan niitä. Laitan toisen koneellisen pyykkiä pyörimään.

20.40 Sovittelen ostoksiani ja mietin viikonlopun vaatteita. Soitan Stadiumiin ja varaan sieltä huomiseksi sandaalit.

21.10 Ääniviestellen kavereideni Cessin, Peetan ja Pajun kanssa tulevasta viikonlopusta. Mihin etkoille mennään, kuka pistää mitäkin päälle huomenna ja miksi Monkiin ei ollut vielä tullut myyntiin kreisiä diskohametta jonka näin nettikaupassa.

21.20 Siirrän kuvat koneelle ja valitsen niistä tähän postaukseen käytettävät kuvat. Muokkaan kuvia, samalla chättäilen samojen kavereiden kanssa. Peeta kirjoittaa CVtä ja jahtaa sääskeä, Cessi yrittää miettiä mitä piti muistaa ja Paju on väsynyt. Naapuri grillaa vielä pihalla ja mietin inhoanko vai tykkäänkö sisälle kantautuvan sytytysnesteen tuoksusta.

22.30 Alan kirjoittamaan postausta. Välillä jään roikkumaan faceen tai ryhmächattiin. Löydän itseni googlailevan milloin koiranpentuja, milloin jonkun kiinnostavan jäbän wikipediaa.

23.40 Tajuan että kello on ihan sairaan paljon.

0.12 Tämä postaus on valmis.

0.13 Muistan ne pyykit.

0.14 Istun edelleen sohvalla ja mietin niitä pyykkejä.

0.15 Viikkaan pyykit, mutten laita niitä paikoilleen.

0.18 Ripustan märät pyykit koneesta kuivumaan

0.24 Muokkaan vielä vähän postausta, lisään linkit ja säädän kuvien paikkoja. Toki samalla edelleen chataten. Poistan vahingossa kaikki kuvat ja aloitan alusta.

0.47 Postaus on valmis ja mulla on nälkä. Syön nektariinin.

0.59 Hammaspesu ja meikit pois

1.04 NUKKUMAAN (pyörin sängyssä tunnin ennen kun nukahdan, ei olisi pitänyt juoda sitä kahvia dinnerillä!)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aiemmassa kysymyspostauksessa, jossa siis annoin luvan kysellä minulta mitä vaan, sain kysymyksen joka pisti miettimään. Tai ainakin kysymys pyöri päässäni monta päivää. Voi olla, että tähän saattoi vaikuttaa myös samaan aikaan vauvapalstalla kaverini vinkkaama ketju, jossa minua syytettiin lapsipornon levittääjäksi… Noh, ne jutut jätän ihan omaan arvoonsa, mutta ehdottomasti tämä sai minut miettimään etenkin blogin jatkoa ja linjaa tulevaisuudessa. Ja se kysymys meni näin:

Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi olet päätynyt kertomaan itsestäsi ja lapsistasi niin paljon blogissa. Kasvot, nimet, kotiosoite, päiväkoti, reissut, jnejne – kaikki on julkista. Monet asiantuntijat niin viestinnän kuin lasten kehityksen ja turvallisuuden aloilta varoittelevat koko elämän tuomisesta nettiin. Mitä ajattelet tästä? Varmaankin olet pohtinut asiaa paljon – miten olet päätynyt näinkin avoimelle linjalle?

Kun blogin 4,5 vuotta sitten aloitin, oli alun perin selvää että kirjoittaisin sitä julkisesti ja sen verran avoimesti kun se hyvältä tuntuu. Joku sanoi joskus, että mieti voisitko kirjoittaa saman Hesarin etusivulle, ja tätä perjaatetta olenkin noudattanut. Luin itse aloittamiseni aikaan hyvin vähän blogeja, tai oikeastaan en ollenkaan. Mutta niistä mihin olin joskus törmännyt, huomasin sellaisen, että tykkäsin eniten niistä blogeista jossa kirjoittaja kirjoittaa itsestään ja perheestään omalla nimellään ja naamallaan. Ja kun blogeja aloin seuraamaan, tämä tunne vahvistui entisestään.

Kerron aina sen verran kun tuntuu. Koska postaan lähinnä postitiivisia asioita, siinä karsiutuu jo iso osa elämääni pois. Vaikka olen hyvin avoin ja rehellinen blogissani, on tämä oikeasti vain pintaraapaisu elämääni. Moni pitkään blogiani lukenut saattaa kokea että tuntisi minut, ja se on varmasti aivan totta – mutta minussa on paljon muutakin. Kuten myös lapsissani.

Kaapo on ollut vuoden ikäinen, kun blogin aloitin. Elvis elänyt koko ikänsä sen kanssa. Nyt kun pojat ovat isompia, he ymmärtävät myös jo melko hyvin, että mitä tämä bloggaaminen on. Välillä he saattavt pyytää että Äiti, ota musta kuva ja laita se koko maailmalle – tai toisinpäin. Lapset saavat siis vaikuttaa siihen mitä kuvia heistä postaan ja mitä kirjoitan. Blogin alkuajoista saakka olen myös miettinyt, etten postaisi heistä mitään ”noloja” juttuja tai kuvia. Mutta tässä kohta jakaa varmasti myös mielipiteitä. Minusta nimittäin räkänokkaiset tai potta -ja vaippakuvat ovat noloja, samoin kun neuvola postaukset jossa kerrotaan että Pekan kivekset olivat nyt laskeutuneet. Sitten taas postaus joissa saattaa vilahtaa paljasta lapsen peppua mökkirannassa tai jossa kerrotaan lapsen luonteesta ja tulevaisuuden haaveista eivät ole yhtään noloja – vaikka minulle on sanottu että on, haitallisia jopa.

Usein nämä kritisoijat perustelevat paheksuntaan sillä, että lasta saatetaan kiusata sitten koulussa. Itse näen tässä suurimpana ongelmana kuitenkin sen itse kiusaamisen, joka on meidän vanhempien vastuulla kitkeä pois ja näyttää hyvää esimerkkiä. Ketään ei saa kiustata, oli sitten ärrävika, vääränlaiset kengät tai blogijulkkis. Muistan, että lapsena mekin katselimme kavereiden kanssa toistemme vauva-albumeita, toimme niitä jopa kouluun. Ei me toisiamme kiusattu ikinä niistä, päinvastoin! Maailma on muuttunut, ja some on suurena osana sitä. Nykyään kymmenvuotiaillakin on enemmän instagram seuraajia kun minulla, joten mitä sitten? Enemmän minusta tuntuu että me aikuiset emme ihan vielä ymmärrä kuinka luonnollista tämä kaikki on lapsillemme, ja loppujen lopuksi me olemme niitä, jotka kiusaamme toisiamme noloista selfieistä tai liian tiheästä facebook päivittämisestä.

Kysyjä myös kysyi, että miksi nimemme, kotiosoiteemme, päiväkoti, reissut, jnejne ovat julksia. Ensinnäkin tästä litaniasta vain nimemme ja reissumme ovat julkisia. Toimelias salapoliisi ehkä saisi selville talon jossa asumme, ja sillä tiedolla ei vielä paljoa mitään tekisi. Ja miksi sitten kerron blogissa reissustamme? No, ensinnäkin kuukauden matkaa Espanjaan olisi vähän vaikea salailla, mutta ennenkaikkea koska haluan kertoa niistä. En minä kuitenkaan hölmö ole, kotonamme on matkojemma ajan aina talovahti. Omalla nimellä kirjottamisen jo aika hyvin avasin tuossa postauksen alussa. Blogin alkuvaiheessa en kuitenkaan paljastanut sukunimeäni. Mutta kun blogi kasvoi ja minusta tehtiin mm haastetteluja lehtiin tai myin kuviani eteenpäin, halusin ilmoittaa senkin. En myöskään näe mitään haittaa nimeni kertomisessa. Kyllähän suurin osa muukin julkisessa ammatissa työskentevä tekee siitä juurikin omalla, koko nimellään. Näin ollen myös saan minulle tai pojille kuuluvat krediit töistämme tai vaikkapa lehtijutuista. Lisäksi oikeusturvamme on myös parempi, vaikkapa mahdollisissa kunnianloukkausasioissa. Itseasiassa minusta tuntuisi tosi oudolta kirjoittaa nimimerkillä tai blogia varten keksityllä nimellä. Se ei tuntuisi aidolta.

Se, että muutama ihminen on esittänyt, että lasten elämästä julkisesti kertominen tai heidän ”nettiminänsä” rakentaminen olisi haitallista, ei vielä ihan vakuuta minua siitä, että olisin nyt tekemässä jotain haitallista ja kauheaa. Me vanhemmat taidamme olla vain enemmän hysteerisiä asiasta, nuorille tämä on arkipäivää. Kun lapseni menee kouluun, suurimman osan luokkalaisten syntymästä ja ensiaskeleista ollaan kerrottu aikoinaan somessa, ei se ole mikään juttu. Kyllä näillä lapsilla on ihan yhtä suuri mahdollisuus sitten rakentaa se oma netti-identitteettinsä kun sen aika tulee. Vahvasti uskon, että lapseni saavat tästä blogijulkisuudesta ihan yhtä paljon traumoja kun minä sain aikoinani siitä, kun äitini puki minut lapsena porkkanahousuihin kun lähdimme kaupungille (rakastan muuten nykyään niitä housuja!).

Etenkin tästä lasten someroolista voisin pauhata vaikka kuinka pitkään. Tiedän silti, että aina on joku joka on eri mieltä kanssani. Joten tämän perustelu saa omalta osaltani, ainakin nyt, riittää. Teen siis jatkossakin niin, mikä hyvältä tuntuu. Blogini elää jatkuvasti ja muokkautuu siinä missä mekin ihmisinä. En siis millään nää avoimesti kirjoittamista huonona asiana. Itseasiassa bloggaaminen on ollut yksi parasta asoista mihin olen ikinä ryhtynyt. Rehellisesti kirjoittaminen omalla naamallaan on opettanut paljon myös itsestäni, saanut pohtimaan ja kyseenalaistamaan asioita. Voisi sanoa, että olen löytänyt todellisen minäni kirjoittamisen ansiosta. Eli aika hieno juttu.

Kiitos vielä Ellille kysymyksestä, mielenkiintoinen aihe! Ja miten jutut kuvat sitten liittyvät aiheeseen? No just täydellisesti, aitoja räpsyjä sieltä täältä. Niin ja hei, uusi somekanava elemämme seuraamiseeseen – nimittäin Snapchat. Löydyn sieltä minttummm nimellä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olin jo päättänyt antaa karman hoitaa hommansa tässä asiassa ja pitää suuni kiinni. Mutta koska entinen bloggarikolleegani Ence Boo kirjoitti kokemuksistaan, tuli fiilis etten minäkään voi lakaista tätä asiaa maton alle. Vaikka pahimmasta ajasta alkaa olla jo vuosi, muistuu se aika, hämmennyksen, häkellyksen ja surun tunne mieleen – miten joku voi käyttäytyä ja toimia näin? Puhun siis entisestä blogiportaalistani, Bella-blogeista ja siihen liittyneestä draamasta.

Kun minua aikanaan, silloin puoli vuotta toimineeseen, Bellaan pyydettiin bloggaamaan olin onnessani ja hyvin otettu. Sain uusia kavereita ja meillä oli tosi hyvä henki ja porukka, ainakin meillä uusilla. Silloin en edes osannut ihmetellä miksi Bellan yksi taustajoukoissa työskennellyt ihminen yhtäkkiä ilman mitään ilmotusta ja selityksiä katosi. Myöhemmin, toimintaa paremmin nähneenä, ei sekään jaksanut yllättää. Sain myös kuulla että vanhempien bloggaajien kanssa oli ollut jotain ongelmia, heidän syytänsä kuulemma kaikki kun eivät tulleet toimeen. Myöhemmin tietysti tajusin tämänkin menneen juuri toisinpäin. Jokatapauksessa, nautin bloggaamisenta ja meidän blogimme kasvoivat ja kehittyivät, monella bloggaaminen kävi entistä ammattimaisemmaksi.

Samalla tietysti Bella-blogit portaali kasvoi ja tuli tunnetummaksi. Yksi alkuperäisistä bloggaajista hyppäsi mainosmyyjän saappaisiin. Silloin kaikki muuttui. Tunnelma lässähti kuin pannukakku. Se mitä olimme kirjallisesti sekä suullisesti yhteistöistä sopineet muutettiin kertaheitolla yhdellä ilmoituksella. Koska pienellä portaalilla ei nuo kuukausikorvaukset olleet kovin suuria, sain, ainakin itse, suurimman osan tuloistani juurikin noilla omilla yhteistöilläni. Bellan puolesta niitä ei juurikaan vuoden aikana ollut tullut. Siltä istumalta saimme siis sanoa heipat pitkäaikaisille ja meille tärkeille yhteistyökumppaneillemme. Ymmärään kyllä pontin tässä, että kun kampanjat tulevat yritysmyynnin kautta, ovat ne ovat myös laajempia kokonaisuuksia ja niistä saa myös kunnollisen rahakorvauksen. Tämä pidemmällä tähtäimellä ajaa kaikkien bloggareiden etua, kun kaikki yritykset tajuavat ettei näkyvyyttä voi ostaa vain muutamalla tuotteella. No, ei tästä se enempää. Mutta Bellan puolesta jutussa mentiin valitettavasti tässä mönkään kaikiessa missä nyt vain voi mennä. Asiasta ei tiedotettu asiallisesti vaan hyvin tylyllä sähköpostilla. Tämän jälkeen noin puolisen vuotta kaikki yhteydenpito yritysmyyntiin olikin enemmän tai vähemmän hyvin agressiivista minua kohtaan. Minua ja bloggaajaystävääni Riikkaa muunmuassa haukuttiin julkisesti tämän mainosmyyjän facebookissa ahneiksi ja itsekkäiksi materialistipaskoiksi. Siis henkilön jonka kavereita oltiin aiemmin oltu. Bellan toimitusjohtaja ei puuttunut tähän, pyynnöistämme huolimatta. Oikeastaan Riikka sai myös häneltä hyvin kylmää kohtelua, minä lepyttelyä. Riikka irtisanoutui, minä halusin antaa näille ihmisille vielä mahdollisuuden. Minulle tarjottiin korotusta palkkaan ja jopa roolia uudessa tv-sarjassa jota Bellan omistama Bastella media alkaisi tuottamaan. No, eipä kuulunut kumpaakaan. Tajusin aika pian että tämä oli vain yritys pitää minut remmissä, olinhan yksi Bellan luetuimpia blogeja. Mutta kun eihän hommat valitettavasti noin mene. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yhtäkä ainuttakaan anteeksipyyntöä ei saatu, vaikka olin jo tässä vaiheessa saanut jo vaikka kuinka kuraa niskaan. Lisäksi olin tosi pahoillani siitä, miten kaveriani oltiin kohdeltu.

Tuli kevät ja kesä ja meininki jatkui samana. Myrkyllistä kielenkäyttöä, vähättelyä, huonoa informointia, syytöksiä huonosti tehdyistä postauksista, minun haukkumistani asiakkaalle, huutamista puhelimessa, itsetunnon lyttäystä… Oli vaihe kun kädet täristen aina avasin sähköpostini, kun pelkäsin että mitä sieltä taas tulisi. Bloggaaminen, joka oli ollut minulle intohimno ja ilon aihe, oli muuttunut lähes vastenmieleiseksi näiden ihmisten takia. Ihmisten joiden kuuluisi enemminkin tsempata ja joiden kanssa meidän kuuluisi puhaltaa yhteen hiileen. En edelleenkään ymmärää miksi meitä kohdeltiin niin. Mitä järkeä oli vaikeuttaa bloggaamistamme ja kohdella meitä niin huonosti. En ymmärrä miksi toinen aikuinen kohtelee toista noin huonolla tavalla. Enkä todellakaan ymmärrä sitä, että vuosi tämän jälkeen meininki jatkuu kulissesissa samanlaisena. Ei onneksi kaikille, mutta osalle.

Samoihin aikoihin toinen bloggaava ystäväni Essi päätti lopettaa bloggaamisen kokonaan. Hänen sopimustaan rikottiin mm irtisanomisajan osalta. Hänen olisi lisäksi kuulunut saada apua bloginsa siirtämisessä, mutta ei edellenkään ei ole sitä saanut. Monen vuoden bloggaaminen ja kuvat ovat nyt kadonneet bittiavaruuteen kuin tuhka tuuleen.

Olin kirjoittanut irtisanomiseni jo moneen kertaan aiemmin, mutta sitten vain tuli päivä kun en enää jaksanut. Pelkäsin millaista irtisanomisaikani tulisi olemaan, mutta lopulta ei auttanut kuin ottaa selvää. No, se ei ollut kivaa. Minut ignoorattiin täysin. En saanut yhteistöitä, postauksiani ei enää nostettu Bellan etusivulle eikä facebookiin. Kerran yksi postaukseni käytiin postamassa ja minun omaan yhteistökumppaniini otettiin yhteyttä. Toimitusjohtaja kävi vaihtamassa oman henkilökohtaisen sähköpostini salasanan, niin etten päässyt sinne. Kyllä, tässä vaiheessa sain selville että hänellä on kahden vuoden ajan ollut pääsy spostiini… Puheluihini ja viestihini ei vastattu. Sain kyllä sitten myöhemmin huutopuhelun jossa uhkailtiin lakimiehillä ja puhuttiin sopimusrikkomuksista ja muista. Täysin aiheettomasti. Voitte uskoa että monen kuukauden henkisen kiusaamisen jälkeen olin aika väsynyt. Blogimuuton jälkeen eräs päivä myös kaikki blogini kuvat olivat kadonneet. Ne oltiin poistettu Bellan serveriltä, taas sopimuksen vastaisesti, jolloin ne katosivat kokonaan. Onneksi Indiedaysin helpparilla oli kokemusta blogimuutoista tuosta osoitteesta aiemmin ja hän oli osannut koodata niistä varmenteen aiemmin ja parissa tunnissa sai ne sitten palautettua. Huh. Mutta entäs jos olisinkin siirtynyt bloggaamaan itsenäisesti? Eipä olisi kuvia enää. Tässä postauksessa vielä viimeisiä tunnelmiani Bellassa, ei kovin iloisia.

Hulluinta oli nähdä miten kaikki mureni. Kaikki kivat jutut muuttuivat täysin merkityksettömiksi kuin näistä ihmisistä paljastui tällainen puoli. Sain kuulla että muutkin näiden ihmisen kanssa aiemmin työskennelleet olivat joutuneet kokemaan samanlaisia juttuja. Jopa niin että he edelleen pelkäävät sen verran etteivät asioista tahdo ääneen puhua. ”Mä tiedän millasia salapoliiseja sieltä löytyy ja mitä mittasuhteita käytetään muiden sabotoimisessa. Siks en oo oikein julkisesti uskaltanu sanoo mihinkään mitään” eräs ihminen kertoi, ”Aina kun sinne joku uusi bloggaaja menee, tekis mieli huutaa, että älä oo niin tyhmä, se on ansa!” kertoi toinen. Löytyi selitys myös sille miksi tällä entisellä kaverillani ei ollut ketään pitkäaikaisia ystäviä. Kaikki sillat poltettu takana. Olisihan se silloin jo pitänyt nähdä tavasta millä hän puhui muista ihmisitä minulle. Mutta halusin uskoa parasta.

On käsittämätäntä miten epäamaattimaisesti kaikki hoidettiin. Tai nyt kun olen kuullut tuon uusimman Kirppislöytöjen jutun, niin että miten epäammattimaisesti juttuja edelleen hoidetaan. Sopimusasiat on sopimusasiota ja bisnes bisnestä, mutta missä on kanssaihmisen kunnioitus ja käytöstavat?

Tämä uusin kohu myös lyttää yleisesti blogiportaalit. Yhden, tai kahden, ihmisen asioiden sössiminen ei kuitenkaan saa pilata kaikkien portaaleiden mainetta. Itse, kuten monet muut, kokevat portaalissa bloggaamisen parhaimpana vaihtoehtona. Minusta on hienoa että taustalla on ammattilaistiimi jolta saa aina tarvittaessa apua tai tukea. Vaikka keskellä yötä. En ikinä pystyisi organisoimaan yhtä mittavia kamppanjoita tai oikeastaan edes elättämään itseäni tällä työllä. Vuorokaudessa ei vain riittäisi tunnit. Ja entäs sitten kaikki tekniset asiat! Tukea, apua ja vinkkejä saa helposti myös työkavereita, kanssabloggaajilta. Se on oikeasti tärkeää tietää että porukassa on muitakin, sillä tämä bloggaaminen on oikeastaan aika yksinäistä hommaa.

Tämän teksin tarkoitus ei ole mustamaalata tai haukkua ketään. Minulle ja monelle muulle bloggaajalle on vain tehty todella ikävästi, eikä mielestäni ole oikein enää vaieta tästä – koska meininki näyttää jatkuvan edelleen. Toivon että oman kokemukseni jakaminen auttaisi muita saman kokeneita tai parhaimmassa tapauksessa lopettaisi vihdoin tuon ikävän käytöksen. Tiedän monta aivan ihanaa ihmistä jotka Bellassa bloggaavat ja toivon heille vain parasta. Tämä ”kohu” ei varmastikkaan tunnu heistä kivalta ja toivon että te kaikki ymmärätte syyni kertoa tämän ettekä loukkaannu. Tiedän että monella teistä on siellä varmasti ihan hyvät oltavat! En todellakaan myöskään yllytä Bellaa boikotoimaan, bloggaajat ja muu henkilökunta kun ei ole toiminut väärin tai ole näiden kahden ihmisen käytöksestä vastuussa. Tämän teksin tarkoitus oli vihdoinkin nostaa oma painolasti harteilta ja kartoa asiat omasta kulmastani. Samoin kun puolustaa blogiportaaleita, hyvin toimiessaan en usko olevan parempaa paikkaa blogata 🙂

Tällä hetkellä koen taas bloggaamisen iloksi ja etuoikeudeksi. Uskon että kaikella on tarkoituksensa ja kaiken kurjuuden jälkeen minäkin sain jotain hyvää ja päädyin tänne Indiedaysille. Juuri nyt on tosi hyvä.

Tämä toimii myös hyvänä muistutuksena kohdella muita kun tahtoisi itseään kohdeltavan. Ja toki myös muistaa että ihmisiä me kaikki ollaan ja mokataan, mutta virheistä pitää myös oppia ja anteeksi pyytää. Peace Out! ☮♡

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Oho, havahduin juuri että blogi täytti kaksi päivää sitten neljä vuotta! SIIS NELJÄ KOKONAISTA VUOTTA! Hassua ajatella miten eräs ilta hetken mielijohteesta perustamani, meidän elämästä kertova blogi on tässä pisteessä nyt neljä vuotta myöhemmin.

Blogin perustamista edellisenä päivänä olimme kaverini kanssa puhuneet jostain mitä pitäisi taas ostaa ja hän heitti ilmaan vitsin: pitäisi varmaan alkaa bloggaamaan että saisi ilmaista hoitoainetta. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ei ilmaisen hoitoaineen saaminen vaan bloggaaminen ylipäätään. Olin jo aimmin huomannut että minulla oli kauheasti, etenkin perhe-elämään liittyvää asiaa, mutten ollut ihan varma jaksoivatko vaikkapa kaikki facebook kaverini niitä päivästä toiseen kuulla. Suunnitteilla oli myös toinen lapsi, ja ajattelin että olisi ihana kirjoitella myös siitä (vaikka lopulta paljastin asian vasta raskauden puolivälissä). En ollut lukenut yhtään blogeja entuudestaan, jonka koin aluksi ehkä huonona asiana. En oikein tiennyt miltä sen pitäisi näyttää tai mitä sinne kirjoittaa. Mutta loppupeleissä se olikin hyvä juttu, aloin tekemään sitä ihan omalla tavallani enkä saanut turhaan vaikutteita muilta.

Kun blogin perustaa, pitää osoite / blogin nimi päättää ensimmäisenä. En tietenkään ollut ehtinyt miettimään asiaa olleenkaan. Ja se tukin ihan yhtä nopeasti harkitsematta, kuten koko bloggaamisen aloittaminen. MAMI GO GO. Ehkä maailman tyhmin nimi, mutta se se on enkä ole sitä muuttamassa. Mietin silloin että mikä kuvaisi sen hetkistä elämääni. Olin yhden lapsen äitiyslomalla oleva äiti. Suhasin bugaboideni kanssa pitkin Alppilan ja keskustan kahviloita lattemuki kädessä ja tapasin muita mammakavereita (noin kärsjistetysti). Äiti menossa, mami go go. Nykyään kyllä osaan sanoa nimen jo häpeleimättä sitä kysyvälle. Onneksi tiedän että moni muukin perhebloggaaja miettii ihan samoin oman bloginsa nimestä, hehe.

Tammikuussa 2011 äitiysblogit olivat kasvava juttu ja pääsinkin hyppäämään suoraan aallonharjalle. Vaikka ensimmäisinä viikkoina en kertonut blogista oikeastaan kenellekkään, alkoivat ihmiset nopeasti löytämään sen. Kirjoittelin ihan samanlasia tavallisia asioita kun nytkin. Kuulumisia, vinkkejä laspiperhe-arkeen, mietteitä ja haaveita.

Vaikka kuvat olivat pitkään huono-laatuisia pokkari ja kännykkäkuvia, ovat ne austa saakka olleet yksi blogini pääjuttu. Muutama vuosi sitten tein vielä kollaasejakin, mutta nykyään haluan käyttää vain itse ottamiani kuvia. On ollut hienoa huomata miten sitä on kehittynyt kuvaajana, ihan vaan niitä miljoonittain räpsimällä. Osa alkuajan kuvista on blogimuuttojen myötä kadonneet jonnekkin internetavaruuteen, tekstit ovat onneksi tallella. Kirjoittaminen sujuu välillä kuin itsestään, välillä tekisi taas mieli postata pelkkiä kuvia. Ja niin olen tehnytkin, blogannut aina fiiliksen mukaan. Sen takia se on varmasti tänäkin päivänä mieluista.

Neljän vuoden aikana olen kasvanut ehdottomasti ihmisenä ihan valtavasti. Toki ihan vuosienkin varrella, mutta uskon että myös blogilla on ollut osuutta asiaan. Vaikka en koe olleeni aiemminkaan mitenkään epävarma, on bloggaaminen kuitenkin tuonut itsevarmuutta vielä lisää. Se että olen huomannut että ihan oikeasti voin olla oma itseni ja minusta pidetään juuri tällaisenaan on ollut todella hienoa. Vuorovaikutus teidän lukijoiden kanssa on ollut ihan mahtavaa, mitä enemmän olen antanut itsestäni olen myös teiltä saanut. Beautiful body haaste oli tästä hieno esimerkki <3

Yksi parhaista jutuista bloggaamisessa onkin ollut se, että se on toiminut koko neljä vuotta jonkinlaisena päiväkirjana. Vaikka se monesti onkin vain pintaraapaisu elämästäni, on vanhoja juttuja ihana selata ja muistella mitä kaikkea sitä onkaan tultu tehtyä. Myöskään vauvakirjojen arskartelulla ei ole niin kova paniikki, sillä kaikki löytyy sieltä. Blogi on ollut myös kauempana asuville sukulaisille ja ystäville kiva tapa pysyä vähän kärryillä siitä että mitä meidän elämässä tapahtuu.

Bloggaaminen on myös tuonut elämääni mitä upeampia ihmisiä. Olen saanut kymmeniä uusia kavereita, hyvän päivän tuttuja ja sitten kolme maailman rakkainta ystävää. Kiitollinen olen kaikista. Täysin draamatontakaan eivät nämä neljä vuotta olleet, myös muutama bloggaaja on elämästäni lähtenyt. Mutta niin voi käydä missä tahansa, kun arvot eivät kohtaa.

En olisi ikinä osannutkaan ajatella mitä kaikkea bloggaaminen voi tuoda. Saatika että siitä voisi ihan oikeasti tehdä myös työkseen. Neljä vuotta sitten muotiblogeissa tämä ehkä oli jo ennustettavissa, en tiedä, mutta että mammablogista duuniksi – mitä vielä! Toki siinä ajassa ehtii tapahtua ylipäätään yhtä jos toista, ja niin myös blogirintamalla. Portaalibloggaaminen on yleistynyt ja jossain vaiheessa uusia portaaleja tuli kun sieniä sateella. Sitten trendinä oli taas blogata itsenäisesti. Kuka tietää mitä seuraavaksi. Tai mitä blogeille ylipäätään tulevaisuudessa tapahtuu? Moni bloggaaja on ainakin huomannut kommentoinnin rajun vähentymisen viimeaikoina. Samaan aikaan instagram jatkaa kasvamistaan. Jännä nähdä että mitä blogaaminen on vaikkapa vuonna 2019.

Osa teistä lukijoista on ollut mukana alkuajoista saakka, osa kiinnostunut tästä vasta hiljattain, osa tullut ja mennyt ja jotkut pudonneet kelkasta kokonaan. Suuri kiitos teille kaikille. Ilman teitä tätä blogia tuskin olisi enää olemassa. Sillä vaikka tätä teen omasta halustani ja niin kun hyvältä tuntuu, teen tätä myös teille. Ilman ihania kommenttejanne, tykkäyksiänne ja kaupungilla moikkaamaan tulevia ihmisiä tuskin kiinnostusta olisi ollut jatkaa. Palautetta on ihana ja hyvä saada jatkuvasti, niinhän se on kaikessa.

Onnea siis nelivuotias blogini, ihan huippua! Olisi tosi kiva kuulla mitkä jutut ovat tässä vuosien aikana jäänet mieleenne, onko lempipostauksia tai kuvia? Entäs onko tulevaisuudelle mitään toiveita tai miten te keotte blogien muuttumisen ja miltä tulevaisuus mielestänne vaikuttaa?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.