Pakko kertoa hauskasta jutusta joka sattui eilen Habitare 2016 messuilla. Olimme bestikseni Peetan kanssa kiertäneet ja kuvanneet messuja useamman tunnin ja juuri lähdössä kotiin. Molempien oli tarkoitus kirjoittaa heti blogiin tämän vuoden messuista. Siitä kuinka ne olivat parhaat messut muutamaan vuoteen. Kuinka inspiroituneita olimme voimakkaista ja tummanpuhuvista väreistä, erilaisista materiaaleista ja suuresta määrästä huonekasveja.

Piti kertoa siitä, kuinka Suomalainen design ja Suomalaiset loistivat upeilla tuotteillaan ja stailauksillaan. Siitä kuinka Aalto-yliopiston muotoilun laitoksen opiskelijoiden työryhmä voitti Habitaren-suunnittelukilpailun upealla SYLI teoksellaan. Siitä miten loistavia tuotteita oltiin koottu Toimittajien tusinaan. Siitä kuinka messujen kuratointi oli vaikuttanut messujen yleisilmeeseen ja siitä miten suuri ero oli näytteilleasettajien uudelleen sijoittelulla oli.

Mutta sitten jotain hassua tapahtui. Juuri kun olimme lähdössä pysähdyimme nuoria Hollantaisia suunnittelijoita edustavan Puik Artin kohdalle. Puikin perustajajäseninä häärii hauska parivaljakko, kaksi ikäistämme miestä. Juttu alkoi heti luistaa ja seuraavaksi olimmekin yhdessä matkalla bileisiin. Yhteisenä kiinnostuksen kohteinamme oli raikkaan muotoilun lisäksi sarkastinen huumori, ilmaiset drinkit, tanssiminen ja liian myöhään valvominen. Extempore-illat vaan ovat niitä parhaita.

En voi luvata samanlaista sattumien summaa jos Habitareen menette, mutta voin luvata että jos sisutustus tai muotoilu tai taiteet yhtään kiinnostaa, tulette pitämään tämän vuoden messuista. Suosittelen myös SYLIssä lokoilemista messujen päätteeksi.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Minun oli tarkoitus tulla eilen normaalisti koulusta kotiin ja päivittää blogia. Olisi ollut yksi kiva kirja-arvonta. Sen sijaan tapahtuikin jotain kauheaa. Jotain mitä olen aina pelännyt.

Kyse ei kuitenkaan onneksi ole mistään liian vakavasta. Kukaan ei ole hengenvaarassa tai vastaavaa. On minulla pahempiakin pelkoja, mutta kyllä, tämä on yksi niiden joukossa.

En aluksi ajatellut edes kertoa tästä. Aihe on kiusallinen ja nolo. Hävetti kertoa tästä kavereillekkin. Miksi? Sitä jäin miettimään itsekin. Jos asia on niin yleinen kun sanotaan, miksi kukaan ei ikinä puhu tästä? Jospas minä nyt aloittaisin: Meillä on täitä.

Täit. Joka syksy päiväkodin seinällä oli lappu: Täitä liikenteessä. Joka kerta sain yhtä hirveät vilunväreet ja syyhytyskohtauksen sen lukiessa. Rukoilin mielessäni joltain korkeammilta voimilta, ettei meille tulisi niitä. Eikä meille tullut. Kunnes sitten eräänä syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistoi ja Vilmaan kilahti viesti. Voi helvetti. Tänä vuonna ne tulivat ennen varoituksia.

Kaikki tapahtui sellaisella äidin automaatiolla. Tiedättekö mitä tarkoitan? Toimin kuin robootti, johon oltiin syötetty tiedot miten tällaisessa tilanteessa toimia. Äkkiä apteekkiin, sieltä kaikki mahdolliset tökötit ja kammat. Kotona hatut ja takit pusseihin ja pakastimeen. Kaikki vaatteet pois päältä. Lapsi kerrallaan kampaukseen, shampoopesuun, kampaukseen. Itse siinä välissä. Pehmoleluja pakkaseen ja loput pusseihin. Woltista pizzaa. Hiuksien kampausta. Sänkyjen petausta ja pyykkien ripustamista. Koskaan en ole hartaammin toivonut, että olisi helmikuu ja ennätyspakkaset.

Nauru ei ollut kovin herkässä, mutta yritin pysyä postitiivisena ja hoin koko illan ääneen ”onneksi teidän hiukset juuri leikattiin, onneksi tämä sattui nyt viikonloppua vasten”. Poikien hiuksia kampaillessa kerroin samalla myös dokumentaarista tarinaa täistä ja hänen päivästään lapsen päässä. Ainakin lapsia nauratti.

Koko täi-episodi pysäytti kaiken ja muutti koko viikonlopun suunnitelmat. Ei se nyt ihan maailmanlopulta tuntunut, mutta jotain sinnepäin. Joillekkin tällainen voi olla ihan yhtä tuttu-juttu kun vaikka joka vuotinen oksennustauti. Mutta kun itselläni tai lapsilla ei ole ikinä täitä ollut, on siitä tullut vuosi vuodelta pelottavampi juttu.

Tänä aamuna heräsin levollisin mielin. Huomasin että edellispäivän toimenpiteet olivat auttaneet. Ehkä tästä selvittäisiinkin hengissä? Ehkä minun ei tarvitsekkaan viedä kaikkia mattoja pesulaan tai pestä petivaatteita enää kolmatta kertaa. Täit ovat kiusallinen vaiva, ja niitä voi tulla kenelle tahansa. Eihän se kivaa ole ja teen jatkossa kaikkeni ettei niitä enää tule. Mutta nyt ainakin tiedän, että tästäKIN selvitään.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sukat pyörii jo jaloissa, ranneke on ranteessa, glitteriluomiväri odottaa lavuaarin reunalla, skumppaon kylmässä ja vyölaukku on valmiina lähtöön eteisen naulakossa. Flow 2016 alkaa än yy tee nyt! Multa on pyydetty pitkään ja paljon musajuttuja ja soittolistoja. Kaikki omat soittarini ovat salaisia, mutta Flown kunniaksi tein nyt yhden julkisen listan. Tuossa siis oma soittolista, ainakin osasta, suosikeistani. Odotukset tälle vuodelle ovat kovat, ei edes anneta sateen lannistaa. Moi Flow, täältä tullaan!

En osannut liittää soittolistaani hienosti tähän, mutta sitä pääsee kuuntelemaan TÄSTÄ. Palailen varmaan vasta maanantaina blogin pariin, menoa pääsee kuitenkin seuraamaan tuttuun tapaan snäpin kautta (minttummm).

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tuntuu että monen mielestä koiran omistamisessa raskaita on se jatkuva ulkoilutus, säässä kuin säässä. Toki aamulla on välillä vähän vaikea saada silmiä auki, mutta yllättävän hyvin olen sängystä aamuvarhaisellakin päässyt ylös. Oikeastaan noi aamulenkit ovat ihan parhaita siitä, että siinä väkisinkin viimeistään herää. Jos vain olen kotona, vien koiraa 2-3 tunnin välein ulos. Paitsi öisin. Kaikenlaisia kelejä on jo tähän kahdeksaan viikkoon mahtunut, mutta kertaakaan ei ole haitannut. Ei auringonpaiste, pakkasaamut eikä rankkasade.

Vaikka saatan vaikuttaa vähän kaupinkilaistollolta, luonto on aina ollut ja on kokoajan enemmän ja enemmän tärkeä. Oli se sitten talon ympäri kävely tai muutaman tunnin samoilu metsässä, tekee se hyvää toki myös fyysisesti mutta erityisesti omalle pääkopalle. Mikään ei saa stressitasoa laskemaan niin hyvin, kun ajatusten tyhjentäminen keskellä luontoa. Ja koiran kanssa on parasta, sillä se tulee tehtyä päivittäin. Useamman kerran.

Poikien kanssa ei arkena päästä kauheasti ulkoilemaan, kun eskari -ja päiväkotien päättyessä pitää ensin tehdä ruokaa, syödä ja sitten onkin jo ihan pilkkopimeetä. Parasta ovatkin viikonloppuiset päiväulkoilut. On ihana seurata vierestä, miten onnessaan pojat ja Pao leikkivät keskenään. Vaikka koiranpennun ottaminen oli alkuun todella rankkaa, on se tuonut mukanaan myös ihan älyttömästi hyvää. Juuri nämä, ihan arkisilta tuntuvat, kävelylenkit muuttuvaa luontoa tutkien ovat varmasti kivoja muistoja, jotka lapset muistavat aikusenakin. Sellaisia ihan tavallisia, kivoja ja turvallisia juttuja, joita jatkaa sitten vanhempana oman perheen kanssa.

Vaikka luonto ei tällähetkellä ole kauneimmillaan, löytyy sieltä vaikka mitä mielenkiintoista. Jäisiä lehtiä, takiaisia, matoja, keppejä ja hyviä kiipeilypaikkoja. Tuo kolmikko jakaisi nuohota noita Alppipuiston kallioita varmaan loputtomasti. Ihan parasta.

Kaapon Warrior Beanie ja Elviksen Timberjack Beanie saatiin kotimaiselta VAI-KØ Clothingilta. Tutustuin tähän ihanan merkkiin itseasiassa ystävän kautta, joka vinkkasi kivoista koiran pannoista -ja remmeistä. Myös Paolan kukkainen kaulapanta sekä musta vakosamettinen hihna ovat sieltä. VAI-KØn tuotteet valmistetaan Suomessa ja jokaisesta myydystä tuotteesta menee aina 5% Kambodžalaisten lasten koulutuksen tukemiseen. 

Mites muut koiran omistajat, tykkäättekö ulkoilla säällä kuin säällä? Käyttekö mieluiten lenkillä vai koirapuistoissa vai sekä että?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aina kun pysähdyn miettimään, että mitä mulle kuuluu, havahdun siihen miten kauhean nopeasti aika kuluu. Eletään jo marraskuuta ja vuosi alkaa lähentyä loppuaan. Juurihan se vaihtui! Loppuvuoden odotetuin tapahtuma, Joulu, piristää mieltä. Vaikka olenkin jouluihminen, olen kuitenkin vastustanut aina joulun hehkuttamista ennen joulukuuta. Eilen kuitenkin löysin itseni jo hypistelemässä jouluvaloja ja uusia piparkakkumuotteja. Tulossa on ensimmäinen joulu, jonka vietämme kotona. Aina muuten olemme olleet joku reissussa tai vuokranneet mökin tai olleet mummolassa. Tänä vuonna en halua lähteä minnekkään. Ellei sitten uusi Thaimaan-matka yhtäkkiä putkahtaisi sähköpostiin… 😀

Rakkausrintamalla on tapahtunut sekavia asioita. Tinderiä on poisteltu ja ladattu taas takaisin. Yli vuoden kestänyt odotus erästä suhdetta kohtaan on myös päättynyt. Juuri kun olin aikeissa kertoa että täällä minä vielä odotan ja rakastan häntä, sain tietää että hänellä on jo uusi. Olisihan se ollut kiva kuulla se häneltä itseltään, mutta voinpahan sanoa tähän väliin taas sen mitä aina sanon. Vitun jätkät. Pareja itkuja lukuunottamatta olen ottanut jutun ihan hyvin. On tosin aika surullista, että koska pettymyksiä on ollut tässä niin paljon, etteivät ne enää edes oikein tunnu miltään. Vielä vuosi sitten olisin varmasti itkenyt peiton alla ainakin kaksi viikkoa putkeen tätä. Mutta ehkä minäkin pääsen nyt vihdoin jatkamaan tästä sitten omaa elämääni.

Olen muuten myös keksinyt rakkauden teorian. Tai sen on varmasti kekisnyt joku muu jo oikeasti aiemminkin, onhan aiheesta tehty Ashton Kutcherin tähdittämä leffakin, mutta kuitenkin. Uskon nyt vahvasti siihen, että rakkaus elämääni ei tupsahda hakemalla mistään Tindereistä ja ala heti inohimoisena loppuelämän rakkaustarinana, vaan joku hassu päivä vastaan astelee joku vanha tuttu. Joku johon olen törmäillyt vuosien mittaan, mutta silloin aika ei ole ollut vain oikea. Teoriaani tukee monen monta tapausta, niin ystävien kun omastakin elämästäni.

Koiran kanssa menee kokoajan paremmin. On tosi hyviä päiviä ja sitten vähän niitä kakkaisempia (kirjaimellisesti). Paola on todella fiksu koira, hän tietää miten minut saa heltymään, mutta tietää tasan myös mistä naruista vedellä, jotta hän minut raivon partaalle. Edelleen tuntuu pahalta se fakta, ettei hänestä voi koskaan tulla läheskään niin rakas tai tärkeä kun omat lapset. Mutta muuten puppy blues alkaa olla takanapäin. Nautin suunnattomasti jokapäiväisistä lenkeistämme. Paolla on myös jo uusi bestis, viisikuinen Taika-koira. Aika hauskaa, että ollaan tutustuttu sitä kautta, että Taika on Kaapon eskaribestiksen perheestä. Ollaankin ulkoiltu niin porukalla kun myös kaksin mammojen ja koirien kesken. Ja muutenkin koiran kautta todellakin saa uusia kavereita. Koko sinä aikana, kun ollaan tässä uudessa talossa asuttu, en ole tutustunut näin moneen naapuriin kun nyt tämän kuukauden aikana.

Lapset taas ovat olleet nyt jo yli viikon isällään. Koska isän luona on putkiremppa päällä ja evakkokoti on vähän kauempana nyt, oli tämä kätevämpää näin. Viikko on mennyt tosi nopeasti, mutta silti kaipaan jo lapsia ihan kauheasti kotiin. Sitä kuvittelee aina, että ehtii tehdä ihan kauheasti kaikenlaista kun lapset ovat poissa. Järjestää vintin, laittaa kirppiskamat myyntiin ja maalata kauan odotaneen seinän. Nämä kaikki ovat edelleen tekemättä, mutta Sons Of Anarchyssä olen tosin jo vikassa tuotantokaudessa.

Päällä on myös jonkinasteinen some-ähky. Kun muut snäppäävät koko elämänsä kaikelle kansalle, itse saatanat unohtaa puhelimen olemassaolon moneksi tunniksi. Olen huomannut myös että esimerkisi instan käyttäminen ja ylipäätään kaiken somen räplääminen on vähentynyt. Jotenkin siitä on silti vähän ahdistunut olo. Olen myös miettinyt blogin tulevaisuutta. Tuntuu että tämä junnaa nyt paikallaan, enkä tunne olevani kovinkaan inspiroiva. Mutta toisaalta, nyt on vain tällainen tasaisen arjen kausi, niin eipä sitä mitään hirveää ilotulitustakaan blogiin silloin ole antaa. Pitää vain itse koittaa olla stressaamatta, kuvailla vaan paljon (tätä likaista pimeää kotia ja harmaata luontoa) ja ottaa iististi. Niin se oma inspiraatiokin sitten taas löytyy. Hullua muuten myös se, että blogi täyttää kahden kuukauden päästä jo 5-vuotta!

Havahduin hiljattain myös siihen, että olen ollut myös reilun kuukauden täysin kasvissyöjä. Se on tapahtunut oikeastaan ihan vahingossa. Olen jo pidemmän aikaa syönyt todella kasvispainotteisesti, mutta lapsille sitten taas on niin paljon helpompaa keksiä liharuokia. Hyvin ovat pelkät kasvispöperötkin maistuneet ja kiva miten omat lapsetkin ovat jo tuon ikäisinä valveutuneita siitä. että miksi kasvissyönti on parempi. Eräs ilta ruokapöydässä tosin itkettiin, kun linssikeiton chilit olivatkin ihan supertulisia.

Eipä mulle siis tämän ihmeempää. Niin paitsi että eksyin tänä aamuna metsään! Siis miten uskomattoman huono suuntavaisto voi olla. Oltiin Paon kanssa vähän pidemmällä lenkillä keskuspuistossa ja teiden sijasta kujettiin metsäpolkuja ja rämeikköjä pitkin. Jossain vaiheessa en tullutkaan sille tielle mille luulin ja lähdinkin vahingossa kulkemaan aivan väärään suuntaan. Umpimetsää tietysti. Ketään ihmisiä ei näkynyt missään, puhelmesta oli akku lopussa ja alkoi tulla vähän creepy-olo. Pikkuhiljaa aloin kuulla että jossain kauempana on isompi tie ja lähdin suunnistamaan sinne. Olin kävellyt monta kilsaa ihan täysin väärään suuntaan. Vähän kyllä nauratti kun mietin hyppääväni ratikkaan, etten enää vain eksyisi kotimatkalla. Ensi kerralla otan kompassin mukaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.