En edes tiedä kuinka monta kertaa olen elämäni aikana muuttanut. En pidä muuttamisesta yhtään, mutta yleensä vuoden-parin asumisen jälkeen alan haikailla jotain uutta. Ties kuinka monta kertaa olen tässäkin asuessa katsellut uusia asuntoja. Mutta nyt jokin on toisin. Nimittäin aina näiden katseluiden jälkeen päädyn siihen, että en halua muuttaa tästä mihinkään.

Tänäänkin tulin kotiin niin, että keittiöön unohtunut roskis haisi heti eteiseen saakka, lattialla oli kilo hiekkaa ja kaikki muukin ihan sekaisin. Keskeneräinen olohuoneen sisustus ärsyttää. Verhottomuus ärsyttää. Hyllyn taakse piiloon laitettu ruma lamppu ärsyttää. Mutta silti joka kerta tuntuu ihanalta tulla kotiin.

Vaikka vastassa olisi minkälainen sotku tai jälleen kerran hajonneiden pattereiden takia jääkylmä asunto, ikinä ei ole tuntunut epämiellyttävältä tulla tänne. Tämä koti on rakas ja turvallinen. Vaikka kova-ääninen naapuri kailottaisi yhdeltä yöllä rapussa ja vaikka vanhassa talossa asiat ovat välillä vähän rempallaan, en voisi tällä hetkellä kuvitella (realistisesti) parempaa paikkaa asua.

Rakastan kodissamme isoja, korkeita ja valoisia huoneita. Sitä että tämä on juuri sopiva meille. Rakastan sitä, että säilytystilaa on tarpeeksi ja sitä että meillä on kaksi vaatehuonetta. Sitä että yli kahden vuoden asumisen jälkeen täällä on edelleen hyvin minimalistista. Rakastan sitä kuinka auringonlaskun aikaan ohikulkevien junien ikkunoista heijastuu senillemme tanssivia valoläikkiä. Sitä että pihalla törmää aina naapureihin. Ja etenkin sitä, että naapurit ovat tutut ja turvalliset. Rakastan aamuaurinkoa sinisessä rapussamme ja kylppärin korkealla olevaa ikkunaa. Sitä miten lattia on keittiössä ihan vinossa ja kuinka se narisee kynnyksen kohdalta.

Kun on jatkuvasti aina miettinyt, että mitäs sitten seuraavaksi? On todella helpottavaa, kun ei tarvitse miettiäkkään niin. Asua vaan tässä. Voihan se olla, että vuoden päästä asumme jo muualla tai sitten vielä kymmenenkin vuoden päästä tässä. Sitä ei voi tietää, eikä tarvitsekaan, tärkeintä on se, että joka kerta kotiin tullessaan voi huokaista helpotuksesta. Ihana hima, ihana olla täällä.

Vähän krapula, kiva ja hassu tunne vatsanpohjassa, hymy herkässä, kauhea ikävä lapsia, kiire brunssille.

Ei todellakaan sillä, että olisi jo koti-ikävä, mutta jäin vain fiilistelemään näitä kuvia. Kuvia, jotka otin sen jälkeen kun Saara oli käynyt meillä. Ai kuka Saara? No meidän siivooja!

Olen vuosikaudet haaveillut säännöllisestä kotisiivouksesta. Olen kuitenkin ajatellut siivouspalvelun olevan sekä liian kallista että jotenkin rahvasta. Ihan kun minulla ei olisi oikeutta hankkia siivoojaa, koska hyvin voin tehdä sen itsekin. Tai no hyvin ja hyvin, tietätte mitä tarkoitan.

Syksyllä opiskeluiden alkaessa aikaa siivoamiselle jäi luonnollisesti entistä vähemmän. Perinteeksi muodostunut perjantain suursiivous jäi, kun koulua olikin silloin kahdeksan tuntia. Siivoilin siis aina kun ehdin, mutta mitään rutiinia ei hommassa ollut ja sen totisesti huomasi.

Aivan kun hiljaiseen rukoukseeni olisi vastattu, sain nimittäin yhteydenoton Freskalta että tahtoisinko testasta heidän palveluuan. Eli kotisiivousta. Eihän sellaisesta tarjouksesta voi kieltäytä, vaikka aloinkin heti murehtimaan, että minunhan pitää sitten siivota ennen kun siivoaja tulee.

Saara on nyt käynyt meillä neljän viikon välein, eli kerran kuukaudessa. Aluksi se kuulosti mielestäni kovin harvalta väliltä. Olinhan haaveillut joka viikkoisesta siivouksesta. Ensimmäinen kuukausi kuitenkin meni hujauksessa, eikä sinä aikana tarvinnut juurikaan kun imuroida pahimpia villakoiria sekä pyyhkiä välillä kylppärin ja keittiön pintoja. Näköjään kun ammattilainen tekee kunnollisen jynssäyksen kerran kuukaudessa, riittää välissä vain pieni ylläpito.

Ja mitä siihen ennen siivoojan tuloon liittyvään siivoukseen tulee… Kyllä se niin vaan on, että paras on kerätä ne miljoonat pikkulegot ja vaatekasat ja liput ja lappuset ja kaikki muut krääsät itse paikalleen. Ei mitään lempihommaani, mutta on se sen perjantaisen kotiintulon arvoista, kun joka puolella on vaan niin putipuhdasta. Edelleenkin ihmettelen, että miten ne hanat saa niin kiiltäviksi!?

Käykö teillä siivooja tai oletteko sellaisesta haaveilleet?

pssstt: Freska kertasiivouksen varaajalle -20€ koodilla: 20MAMIGO ja ensimmäisen säännöllisen siivouksen varaajalle -50% koodilla: 50MAMIGO

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meidän kaksio meni alkukesästä hyrskyn myrskyn, kun tajusin ettemme tarvitse erillistä olkkaria ja minä lähdin yhteisestä makkarista ihan omaan huoneeseeni. Huonejako on toiminnut paremmin kun hyvin näin. Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin!

Pitkään kaikki tavarat olivat missä sattuu ja huoneen yksi seinä odotti ihan liian pitkään uutta pintaansa. Mutta nyt vihdoin kesän lähestyessään loppuaan, olen vihdoin malttanut jäädä tänne kotiinkin puuhastelemaan. Seinä sai vihdoin viime perjantaina uutta ilmettä, kun ”tasoitin” lasikuitutapetin Presto tasoitteella ja telalla. Väriltään se on tuollainen vaalean harmaa ja pinnan jätin tahalteen rosoiseksi. Poikien huoneessa on myös yksi pitkä seinä samanlainen.

Paljon täällä on vielä kesken. Etsinnässä on kahvipöytä, isompi senkki vanhan tilalle. Lisäksi taulut odottavat seinälle pääsyä. Pikkuhiljaa on ollut mottoni koko tässä asunnossa asumisemme ajan. Ja kerrankin joku suunnitelma on pitänyt 😀 Mutta tällä hetkellä näyttää siis tältä, kyllä tämä tästä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikonloppuna tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme. Olisi voinut kuvitella että ensimmäisestä kodista, johon poikien kanssa muutimme eron jälkeen, olisi ollut kovin haikea lähteä. Mutta oikeasti vaikeinta oli muuttaa pois rakkaasta kaupunginosasta, Alppilasta. Vaikka emme muuttaneetkaan kun reilun kilometrin päähän, niin muuton myötä muuttui myös paljon muutakin kun pelkkä postinumero. (Tuliko edelliseen lauseeseen nyt tarpeeksi monta muuta?) Emme enää olleet Alppilalaisia. Se tuntui oudolta, koska Alppilalaisuus oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Kumpikaan pojista ei ole ikinä asunut missään muulla, joten siinäkin mielessä muutto tuntui haikealta. Taakse jäivät tutut kulmat – se söpö kettutarra siinä vesirännissä. Kaupat – ihmetteleeköhän se Alepan myyjä mihin ollaan kadottu? Kahvilat – koska tuore pulla on vaan niin hyvää. Divari – sinne pystyi mennä höpöttelemään ja hengailemaan jos kotona ei ollut tekemistä. Baari – jos netti ei toiminut, avaimet olivat jääneet kotiin sekä perinteset mustikkashotit tyttöjen kanssa. Ravintolat – pizzeria, kaksi kiinalaista, kaksi sushipaikkaa sekä Weeruska parin askeleen päässä olivat tosin vaa´an lukeman kannalta hieman haastavia naapureita. Lisäksi kaikki ystävät, naapurit, leikkipuisto ja muuten vaan tutut kasvot katukuvassa – kaikkia niitä on usein ihan kauhea ikävä.

Vanhaa kotia ei niinkään ole ikävä, vaikka kiva sekin oli. Enemmän ne on ne kaikki muistot jotka saavat haikean olon. Vaikkakin näkymä Alppilan kattojen yli oli kyllä huikea. 50 neliön kaksio tuntui ihan hyvältä silloin sinne muuttaessamme, mutta pikkuhiljaa se alkoi käymään liian ahtaaksi. Kaipasin enemmän avaraa ja yhtenäistä tilaa. Koska uutta sopivaa asuntoa ei meinannut millään löytyä ja lähestyvä putkiremppakin kolkutteli jo oven takana oli pakko laajentaa aluerajausta. Ja sitten löysinkin heti tämän nykyisen kotimme. Kaksio tämäkin, mutta melkein 30 neliötä isompi.

Vanhasta kodista mieleen on jäänyt pieni keittiö ja minipieni ruokapöytä jonka äärellä tuli usein istuttua. Samoin olkkarin seinään taiteilemani mustat pilkut, olkkarin hyllyn päällä olevan A (niinkuin Alppila) valokirjain sekä keittiön liitutauluseinä. Rapun hissi muodostui parin vuoden aikana myös todella legendaariseksi. Sillä oli jopa häshtägikin. Olisikin hauska joskus laskea, kuinka monta peiliselfietä tulikaan siellä otettua. En melkein ikinä pitänyt verhoja kiinni, eikä myöskään monikaan vastapäisessä talossa. Niinpä hekin tulivat aika tutuiksi, ja tuntui jotenkin turvalliselta kun ympärillä oli kokoajan elämää. Halusimme kovasti lemmikkiä, mutta emme voineet ottaa. Joten ruokimme joka aamu talitinttejä keittiön ikkunalaudalla. Sinne muutaessamme Elvis nukkui vielä pinnasängyssä ja minun sänkyni olkkarissa toimi päivisin sohvana. Keittiöön ei mahtunut tiskikonetta, en kertakaan pessyt parvekelaseja ja suihkun viemäri veti huonosti. Suoraan alakerrassa asui myös vanha ja aina iloinen mummo, joka ei ikinä valittanut melusta. Tosin autoin häntä säännöllisesti roskien viemisessä ja kauppakassien kanssa. Hyviä muistoja. Mitä te muistatte näistä meidän vanhoista ajoista? Onko meidän vanhasta kodista jäänyt jotain tiettyä mieleen?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.