Oi, siis mitä, onko tosiaan lokakuuta kulunut jo yli viikko! Palataampa muistoissa hetkeksi vielä yhden lempparikuuni, eli syyskuun pariin ja perinteiseen kuukauslistaukseen:

– esikoinen täytti 11 vuotta
– minä täytin 34 vuotta
– kävin ennätykselliset kaksi kertaa ystävien kanssa ulkona illalla syömässä ja vähän humputtelemassa
– nukuin kaksi yötä luxus-hotellissa
– otin kysniin bio sculpture -lakkauksen
– elin kaksi päivää ilman toimivaa puhelinliittymää
– päätin boikotoida erästä pizzeriaa, mutta päädyin sinne kuitenkin uudestaan heti parin viikon päästä
– pojat saivat vihdoin uuden, isomman kerrossängyn
– kaduin uutta kerrossänkyvalintaa
– nukuin huonosti, kaipasin rauhaa sekä omaa tilaa ja haaveilin erakoitumisesta
– päätettiin mitä tehdään jouluna
– kävin koronatestissä
– ostin kilokaupalla omenoita ja satsumia
– olin alustaavtemallina
– toimin gigitaalisena cupidona
– kävin ostamassa viikonlopun ruoat pahimpaan perjantai-ruuhkaan, eikä kortti toiminut kassalla
– tein hiuksilleni luonnonmukaisen koti-keratiinikäsittelyn ja ne alkoivat haisemaan ihan hirveiltä
– kävin lasten kanssa metsässä etsimässä syksyn vikoja puolukoita ja sieniä (ei löytynyt yhtäkään tuttua sientä)
– sain eritysen paljon kivoja viestejä instagramissa ja kävin siellä paljon kiinnostavia keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa
– kävin kampaajalla sitten helmi/maaliskuun
– ostin maiharit
– pähkäilin liukuovimateriaalien kanssa ihan naurettavan paljon
– mietin paljon kouluun palaamista
– käytin maskia, pesin käsiä ja pidin väliä ihmisiin
– perustelin kuuden kuukauden sali -ja uimahallitauon koronalla (ja se on totuus!)

Satuin eilen lounaalle parin kaverin kanssa, jolla yhdellä oli mukanaan kaksikuinen esikoisvauva. Naureskeltiin sitä, miten minä, jonka pitäisi jo kolmen oman lapsen kokemuksella olla konkari näissä hommissa, olinkin meistä se, jota jännitti eniten pitää tuota pikkuista sylissä. Olin myös se, jonka sylissä vauva alkoi itkemään.

Kun vauva muutaman parkaisun jälkeen ei rauhoittunut, alkoivat hikirkarpalot nousta otsalleni – huomasin nimittäin ajattelevani, että mitähän MUUT viereisissä pöydissä lounastavat ihmiset ajattelivat tästä. Vauvalla oli tukala olla ja minä ajattelin näitä (vaikkakin vain nopean häivähdyksen ajan) muita aikuisia, vitsi miten pöljä ajatusmalli!

Samaan aikaan se kertoo siitä, miten syvälle ovat iskostuneet ne vihaiset katseet, joita olen vuosien mittaan saanut ihan vain siksi että lapsi on mukana. Vaatii muutenkin paljon rohkeutta vaatii lähteä vauvan tai pienten lasten kanssa ihmisten ilmoille, etenkin ravintolaan. Suomessa on vallinnut pitkään tapa, jossa lapset saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua. Mikä on hullua, koska lapsista ääntä lähtee – kuten aikuisistakin.

Olen vähintään muutaman kerran tässä vuosien mittaan myös kirjoittanut tästä samasta aiheesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kanssa saa ja pitää käydä eri paikoissa, kuten ravintolassa. Muualla kun kotiympäristössä tarvittavia taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä ja käytösmalleja on vaikea opettaa muuten kun niissä itse tilanteissa harjoittelemalla. Sitä paitsi, monesta meistä ulkona syöminen on kivaa ja sitä haluaa tehdä rakkaiden ihmisten, kuten oman perheensä kanssa.

Sanoisin kyllä myös, että vuosien mittaan on asiassa tapahtunut positiivista kehitystä. Toki omat lapset ovat jo isoja ja he alkavat olla konkareita monessa, tietävät miten ravintolassa käyttäydytään, kuinka kahvilassa tilataan tai vaikkapa miten julkissa matkustetaan toiset ihmiset huomioiden – joten kaikki tämä on heidän kanssaan helppoa ja stressitöntä. Lisäksi kivoja ja rentoja (mutta hyviä) ruokapaikkoja ja kahviloita on vuosien mittaan tullut myös paljon lisää. Ihmisten asenteet lapsia ja lasten kanssa liikkuvia ihmisiä kohtaan ovat mielestäni parantuneet. Sanoisin että ylipäätään ravintolakulttuuri vuonna 2020 on paljon parempi kun kymmenen vuotta takaperin ja siinä samassa lapsiystävällisessä kulttuurissa on otettu harppaus.

Lapsiystävällisen ravintolan ei tarvitse merkitä sitä, että listalta löytyy prinssinakkeja tai että lapset saavat mekastaa ja riehua, vaan että lapset ovat sinne yksinkertaisesti tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita. Asiasta ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa tai ravintolan profiloitua nimenomaan lapsiystävälliseksi – henkilökunnan asenne ja pienet (mutta silti niin suuret) jutut ratkaisevat.

Näitä pieniä juttuja voi olla vaikkapa puolikkaiden annosten onnistuminen keittiöstä tai sellainen simppeli juttu kun syöttötuoli. Me kävimme viime viikolla koko perheen kesken syömässä kivassa ja trendikkäässä ravintolasssa, jossa toivotettiin lapset tervetulleiksi tarjoamalla heille kokonaan ilmaiset annokset. Tämä oli iso ele, olkoonkin osana markkinointikampanjaa.

Etenkin pienten vauvojen ja omaa tahtoa sekä rajojaan kokeilevien (normaali ja hyvin suotava sekä tarpeellinen kehitysvaihe!) lasten kanssa tilanteet, joissa on muita aikuisia ihmisiä läsnä ja joissa vaaditaan tietynlaista olemista, voivat olla hyvin jännittäviä tai stressaavia vanhemmille. Sillä on ihan järjettömän iso merkitys hymyilläänkö vieruspöydästä tsemppaavasti vai pyöritelläänkö silmiä, kun taapero saa meltdownin tai vauva ilmoittelee itkulla tarpeistaan.

Kotona päivät pitkät lapsen kanssa olevalle vanhemmalle on tosi tärkeää saada edes välillä elettyä sitä normaalia, osittain vanhaa elämäänsä, jossa käydään ihmisten ilmoilla ja tavataan ystäviä ja ottaa halutessaan lapset näihin tilanteisiin mukaan – usein siihen ei muuten olisi edes mahdollisuutta. Vähän lisää armollisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärrystä itseään ja kanssaihmisiä kohtaan, niin ehkä tulevaisuudessa vanhemmilla olisi edes yksi stressin aihe vähemmän, myös meillä jotka vain haluavat nuuskutella kaverin ihanaa vauvaa.

(ps. kukaan ei katsonut pahasti lounaalla, vaan ihastellen ja ehkä vähän huvittuneena omaa paniikkiani)

Ihana Sara kirjoitti eilen postauksen, jossa arjen vähän huonommat kuulumiset on käännetty hyviksi.
Juuri tällaista arjen positiivisuutta tarvitsemme ehdottomasti kaikki enemmän jokaiseen päiväämme!
Sara haastoi myös muut tekemään samaa, joten täältä pesee:

Kotona on kokoajan kauhea sotku /
Kadonnut lempihuulipuna ei ollutkaan tippunut laukusta, vaan löytyi eteisen säläkasasta

Ilmassa oli kireyttä ja menimme nukkumaan vähän huonoilla fiiliksillä /
Aamulla halittiin erityisen pitkään

Kotimme moni ovi kolisee ja narisee ärsyttävästi /
Korvatulpat päässä nukkuessa en herää juuri mihinkään ääniin

Töitä on aika paljon ja joka päivä, tunnit eivät riitä ja aina jää jotain hommia seuraavalle päivälle /
Mielenkiintoisia ja kivoja töitä on riittänyt, mikä on näin yrittäjälle tosi hyvä

En löytänyt millään myyjää elektroniikkaliikkeessä /
Säästin 100 euroa kun en tehnyt hutiloitua ostopäätöstä

Tein itselleni lisää kiirettä menemällä kesken työpäivän keskustaan lounaalle /
Tekipä hyvää nähdä ystävää ja unohtaa hetkeksi kaikki muu

Hajotin mutteripannun /
Uudella pressopannulla on tosi kätevä keittää kahvia

Kirjoitin someen vähän kinkkisestä asiasta ja osa käsitti homman vähän väärin /
Sain seuraajiltani paljon ihania ja komppaavia viestejä

En ole iltaisin jaksanut tehdä oikein mitään /
Sinuhe Egyptiläinen äänikirjana on ollut ihan mielettömän hieno kokemus

Puuro oli loppu eikä kukaan ollut ostanut lisää /
Tein pitkästä aikaa banaanilettuja aamupalaksi

Kirjastossa oli kamala hälinä /
Kiva tehdä hommia välillä jossain muualla kun kotona

On ollut usein vähän nuhjuinen olo, kun ei jaksa laittautua /
Muutama viikko sitten tehty kynsien geelilakkaus on tuottanut paljon iloa

Maksoin ylihintaa tori.fi-ostoksestani /
Löysin vihdoin pitkään kirppareilta etsimäni laatikoston

Matka läheiseen leikkipuistoon kesti miltei puoli tuntia /
Taapero haluaa potkupyöräillä kaikkialle ja kehittyy siinä kokojan tosi hienosti

Minulla ei ole kivaa takkia syksyksi /
Ulkona on ollut ihana lämmin sää, kesätakilla on vielä pärjäillyt

– Kolmen lapsen äiti
– Toistaiseksi uuspeerheemme kolmanneksi pisin
– Naimisissa kolmatta vuotta
– Yrittäjä
– Korkeakouluopinnot kesken (kyllä ne joskus vielä jatkuu)
– Laiska meikkaaja
– Haaveilija ja jahkailija
– Selkeys ja harmonia ympärilläni rahoittavat mieleni
– Pidän puhelimeni lähes poikkeuksetta aina äänettömällä, usein myös älä häiritse -tilassa
– Nyt kun olen ensin kaksi vuotta kasvattanut omaa hiusväriä ja vuoden elellyt sen kanssa, mietin, olisiko pian hyvä aika vetää taas ihan blondiksi
– Etsin uutta luottoripsiväriä
– En muista kenenkään muun paitsi oman puhelinnumeroni

– Vaatekaappini alkaa vuosien mustan nimeen vannomisen jälkeen näyttämään taas värikkäältä
– Pidän siivoamisesta vain kun saan tehdä sen omalla tavallani, räjäyttämällä ensin kaiken, rauhassa kun inspiraatio iskee
– Haaveilen ekaa kertaa elämässäni ihan ihan tosissani pois ihan kaupungista muuttamisesta ja kunnon isosta pihasta (viikonloppuna alkoi kyllä tehdä mieli myös muuttaa Punavuoreen)
– Minulla on 0,5 cm pidempi jalka kun 11 vuotta täyttävällä esikoisellani
– Sanoisin olevani niin kahvin kuin teenkin juoja (joskus aamuisin juon kumpaakin samaan aikaan), vaikka kahvia juon enemmän
– Yhtenä suurimmista saavutuksistani pidän sitä, että olen uskaltanut tehdä omannäköisen elämäni, tehdä asoita jotka tuntuvat minusta hyvältä, vaikka jonkin mielestä ne kuuluisi ehkä tehdä toisin

Mekko Vimma (saatu), kengät Dr Martens, korvikset Pull&Bear

– En ole omistanut sitten ala-asteen ulko/toppa/kuorihousuja, enkä tuskin tule tänäkään vuonna sellaisia omistamaa. Toisaalta tulevana talvena kiinnostaisi opetella uudestaan laskettelemaan ja silloin housut olisivat aika hyvät olla
– Juttuni kuulostavat vaarallisen usein keski-ikäisiltä
– Olen alkanut välttämään liikaa suolaa
– Paheeni on fetajuuston napsiminen suoraan paketista
– En tanssi enää aamuisin peilin edessä läheskään yhtä usein kun ennen, mutta otan sen ehdottomasti ensi vuoden tavoitteekseni

Mitä opin viime vuonna:

– Veteen pissaaminen on ällöttävyytensä lisäksi myös ihan oikeasti haitallista ympäristölle
– Ratikkapysäkillä ei luekkaan kautta vie (esim 3 kautta vie Kallio), vaan suomeksi kautta ja ruotsiksi via
– Miten pasta carbonara oikeaoppisesti tehdään (siihen pitää käyttää pastan keitinvettä!)
– Joku yksi vielä oli, mutten enää muista mikä se oli

Vanhat synttärilistat ja postaukset:

33 VUOTIAANA,
32 VUOTAANA,
31 VUOTAANA,
30,
MELKEIN KOLMEKYMPPISENÄ,
29 VUOTIAANA,
KAKSKYTKAHEKSAN (28),
SYNTTÄRITYTTÖ,
IKÄKRIISITÖN

Viimeisimpään vauvavuoteen toivat omat lisähaasteensa vauvan allergia, epäonnistunut imetys, koko perheen univaikeudet, raha-asioiden murhetiminen sekä omassa päässä tyttären saamisen laukaisemat kurjat ajatukset ja pelot. Välillä tuntui, että unen puute ja huonosti nukutut yöt tekivät minusta ihan eri ihmisen. Ja kun on väsynyt, kaikki maailman murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat aina paljon suuremmilta. Pitkään koko elämämme pyöri nukkumisessa ja syömisessä sekä niiden haasteissa, kaikki muu sai jäädä.

Toki meillä oli myös ihanaa, vaikka elo olikin ajoittain rankkaa ja vaati meiltä paljon. Ja luulisin sen olevan monessa määrin myös aivan normaalia ja tuttua monelle muullekin. Oman kokemukseni mukaan elon rankkuuteen vaikutti myös oma ikä. Olin lähes kymmenen vuotta vanhempi kun aikoinaan esikoisen saadessani. Ei sitä turhaan sanota, että nuorena jaksaa paremmin.

Nyt elämä oli ehtinyt käymään kahden itsenäisen koululaisen kanssa erittäin helpoksi ja joka toinen viikko oltiin kahdestaan vain meidän aikuisten kesken. Minulle oli kehittynyt omat tavat olla ja elää, vietin juuri oman näköistä elämääni kaikkine mukavuuksineen. Nuorempana elo oli enemmän sellaista kaiken uuden jatkuvaa kokemista ja muutosta, joten vauvan saaminen sopi siihen uuden oppimisen yhtälöön myös hyvin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin yksi suuri huoleni oli oman, itselleni jo tutuksi käyneen itseni kadottaminen.

Mutta ei vauvaa voi saada katoamatta hetkeksi itse sinne kuplaan. Nyt kuitenkin tiedän, että pitää antaa vaan mennä, kyllä sieltä sitten taas noustaan pintaan kun sen aika on. Sitä katoamista vastaan rimpuilu uuvutti ajoittain ainakin itseäni henkisesti vielä lisää.

Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on rankin, mutta ei se niin sanottu rankkuus siihen ensimmäiseen syntymäpäivään lopu. Ehei. Pieneen, kaikkialle ennättävävään ja asioita opettelevaan taaperoon on vähintään yhtä kiinni kun vastasyntyneeseenkin. Sen lisäksi, että useimmilla on vielä tässä iässä useita yöherätyksiä ja syömisiä, ei myöskään hereilläoloajasta puutuu actionia pätkääkään. Tässä kohtaa alkaa se todellinen koettelemus pitää lapsi ehjänä. Ja sitten yhtäkkiä, vähän huomaamatta kaikki muuttuu helpommaksi.

Elämä on nyt aivan erilaista kun vuosi sitten. Taaperolle on alkanut muodostumaan itsesuojeluvaisto, hän on fyysisesti ketterä, syö ja jopa pukee itse, ei ole jatkuvasti tukehtumassa johonkin, allergiat ovat helpottuneet, hän ymmärtää ja tuottaa selkeää puhetta niin että hänen kanssaan voi jutella ja jopa neuvotella asioista.

Yhteiselo on nykyään sellaista, että oikeasti vietämme aikaa yhdessä asioita tehden, sen sijaan että lasta pitäisi jatkuvasti ”hoitaa”, vahtia ja olla herkkänänä hänen tarpeilleen ja haluilleen. Lapsi osaa kertoa mitä tahtoo tai miltä tuntuu, sen sijaan että ilmaisi itseään vain itkulla.

Toivottavasti tämä ei saa vauvaeloa kuulostamaan ihan hirveältä, koska ei se sellaistakaan mielestäni ole, vaan pääosin kuitenkin ihanaa. Rakastan vauvoja ja jos talouteni ja mielenterveyteni kestäisi (voisiko palkata yö-nannyn?), tekisin  niitä varmaan vieläkin lisää.  Mutta rankkaa ja hurjan instensiivistä se silti on, ainakin verrattuna meidän normaaliin arkeen. Mutta yhtäkkiä se chilli(mpi) elo on taas täällä.

Juuri nyt tuntuu olevan kausi (ei ne erilaiset kaudet muuten mihinkään toki lopu vaikka lapsi kasvaakin) jolloin saa ikäänkuin nauttia uurastuksensa hedelmästä. Toki aina tulee uusia haasteita (hei mites toi uhma), huolia ja murheita, mutta jos miettii, että milloin se elämä alkaa pienen kanssa helpottua, milloin on taas aikaa omille ajatuksille ja kuumalle kahville niin jossain näillä main.