Minulta on muutamaan kertaa toivottu postausta siitä, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta, eli saada vauva kun isommat lapset ovat jo – no, isoja? Kun on jo päästy kuluttavien yöheräilyiden yli, lapset ovat omatoimisia ja itsellä on taas oma elämä. Miltä tuntuu kun se kaikki taas viedään? Ja ennenkaikkea, kannattaako siihen kakkavaipparumbaan ylipäätään ryhtyä enää uudestaan?

Lapsen saaminen on aina jännittävä ja jopa pelottava ajatus, halusi sitä kuinka paljon tahansa. Oli lapsia entuudestaan tai ei. Sanon itse aina, että täysin oikeaa ja täydellistä aikaa tai hetkeä lapsen saamiselle tulee tuskin koskaan. Koska se jännittää, sitä myös helposti löytää omasta elämäntilanteestaan aina jotain syitä, jotka ovat lapsen saamista vastaan. Edelleenkin, vaikka kuinka paljon lasta haluaisikin.

Olen myös sitä mieltä, että mitä vanhempana lapsen saa, sitä vaikeampaa se on. Silloin on jo niin selvät sävelet omasta elämästä ja on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin, että muutos on pelottavan suuri. Toki sitten taas nuorempana tuntuu, että koko maailma odottaa, pitäisi elää ja kokea, eikä silloin halua sitoutua liiaksi. Ja sitähän se vanhemmuus juuri on, sitoutumista. Oman kokemuksen mukaan kuitenkin, sitten kun se (pelottava) päätös on tehty ja lapsi on siinä, ei sitä muuta haluakaan kun sitoutua siihen, ihan täysillä.

Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapseni välissä on yhdeksän vuotta. Miehelläni, jolla myös on etuudestaan lapsi, ikäero on huimat 14 vuotta. Olen itse saanut lapseni ollessani 23, 25 ja 32 vuotias. Jokaista lasta olen halunnut jo etukäteen ihan järjettömän paljon, mutta viimeisimmän kohdalla olen pelännyt ja epäröinyt eniten.

Pelkäsin juuri eniten siksi, että tiesin millaista vauvan saaminen on. Miten se muuttaa kaiken, parisuhteen, ysstävyyssuhteet, perhedynamiikan, minut – kaiken. Samalla myös tiesin, miten paljon kaikkea ihanaa siitä seuraa, joten päätimme olla rohkeita.

Millaista se sitten on käytönnössä ollut? No, tottakai univelka tuntuu paljon kuormittavammalta kun kymmenen vuotta sitten. Kahden lapsen jälkeen luulisi, että kolmannen kanssa sitä on paljon itsevarmempi – mutta samat epävarmuuden tuntemukset ne puskivat tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt sitä pystyy paremmin ja varmemmalla otteella tekemään monet ratkaisut juuri niinkuin itse tuntuu parhaalta, eikä noudattaa orjallisesti vaikkapa neuvolan välillä vanhanaikaisia ohjeita.

Kerroinkin aiemmin kesällä yhdessä postauksessa, että ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis, joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehti muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämäni oli juuri sellaista.

Sitten viiden vuoden jälkeen kaikki muuttui yhtäkkiä ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Enää ei ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä onkin nyt kolme ja joka toinen viikko kuusi.

Että jo vauvaa ennen meillä muuttui muutenkin kaikki ja sitten vielä ”vähän” lisää. Muutos meni mielestäni kaikkien kohdalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka välillä onkin absurdia ajatella, että reilu kaksi vuotta sitten elin vielä ihan täysin eri elämää.

Tottakai arki ja elämä olisi helpompaa ja seesteisempää jos perheessä olisi lapsina vain omatoimiset koululaiset ja joka toinen viikko vain kaksi aikuista. Kuitenkaan mikään seesteisyys maailmassa ei voisi korvata sitä isoveljien onnea ja ylpeyttä, kun he saavat nähdä pikkusiskonsa kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Mitkään pitkään nukutut viikonloppuaamut eivät korvaisi sitä rakkauden määrää, mitä uusi perheenjäsen saa ja antaa.

Monet sanovat, että lapset kannattaa ”hankkia” kaikki samaan syssyyn, samoilla univeloilla. Ja onhan se käytännöllisempääkin, kun kaikki vauvantarvikkeetkin löytyvät jo valmiiksi kotoa ja omat hormonit ovat valmiiksi vielä sekaisin. Monet myös sanovat, että siinä se kaksi menee samassa kun yksi ja niin edelleen. Tässä kohtaa olen kyllä vahvasti eri mieltä.

Koen kyllä, että lasten saaminen pienellä ikäerolla oli ainakin henkisesti helpompaa itselleni, kun nyt vähän isommalla ikäerolla. Sitä kun ehti saamaan oman elämän takaisin ja yhtäkkiä sitä onkin taas ihan kiinni ja toisen armoilla pikkuvauvapyörityksessä. Mutta jopa sen oman vapauden menetys ei ole tuntunut niin vaikealta, kun se, ettei parisuhteelle ole jäänyt jurikaan aikaa. Se on ollut itselleni varmaan vaikein juttu tällä kertaa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun on saanut olla rauhassa vauvan kanssa isompien ollessa koulussa – vähän kun saisi uudestaa esikoisen. Ja miten sitten taas isommat sisarukset ovat voineet alusta saakka myös osallistua vauvanhoitoon. Nykyään vauvan voi jättää heidän hoitonnsa vaikkapa suihkun ajaksi tai lähettää pojat kauppaan pitkän kauppalistan kanssa. Paljon siis myös hyvää, vaikka aikamoista sirkusta tuntuu monet päivät olevankin.

Lisäksi, nyt kun omakohtasesti on saanut kokea sen kaikkien toitottaman ”aika menee niin nopeasti, nauti nyt kun ovat vielä pieniä”-mantran, sitä myös tietää, että kohta tuo vauva on jo iso koululainen ja menee omia menojaan. Sitten meilläkin on taas aikaa tehdä enemmän omia aikuisten juttujamme. Tätä aikaa tulee vielä useat kerrat ikävä.

Eli vastaus kysymykseen, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta: Hullulta, pelottavalta, mutta aivan ihanalta.

Jos ei nyt jo naurattais niin varmaan itkisin. Vaikka siis, enhän mä edes itkenyt herättyäni eilen aamulla neljän yöherätyksen ja kuuden tunnin katkonaisten unien jälkeen, en kun lasi hajosi miljoonaksi sirpaleeksi keittiöön, en kun lapsen pyöräilykypärää ei löytynyt ja kaikki huusivat eteisessä toisilleen, en kun mun luottomekko olikin likaisena pyykkikorissa, en kun ruokakaupassa ei mahtunut kulkemaan rattaiden kanssa kuormien välissä, en kun läppäri kaatui ja kirjoittamani blogiteksti hävisi, en kun meidän eteisen kaappi tippui itsestään seinästä (luojan kiitos kukaan ei jäänyt alle), en kun kaapin päällä ollut lempikukkamaljakkoni hajosi tuhannen p***n päreiksi, en kun eteinen lainehti vedestä ja lasinsiruista, en kun imurin letku meni poikki kesken lasin imuroinnin, en kun meni lasia jalkaan, en kun yritin hoitaa tämän kaiken huutava vauva kainalossa (olen koko vklopun yksin lasten kanssa), en kun vauva löi kännykällä minulta silmäkulman mustaksi, en kun menimme ostamaan jäätelöä ja kauppa oli suljettu sairaustapauksen vuoksi, en kun vauva hajotti aurinkolasini, en kun löysin itseltäni harmaan hiuksen, en kun heitin vitutuksissani avaimet pudonneen kaapin päälle niin että siihen tuli kauheat jäljet, en kun kaappi jäi täyteen likaisia sormenjälkiä (mutta saatiin takaisin seinään!), en kun siitä lähti maalit sormenjälkiä hinkatessani, enkä kun huomasin että vauvan loput erikoiskorvikkeet ovat kellarissa ja kellarin avain mieheni mukana mökillä tiistaihin saakka eikä apteekista saa ostettua korvattuna lisää, en kun tiskikoneaine oli loppu, en edes vaikka mulla oli pms.

Tänään on ollut huomattavasti parempi päivä

Tämän viikon arkikuva kuvaa kaikkea muuta kun arkea. Takana on nimittäin yksi loppukesän kokokohdsta, Flow festivaali. Tänä vuonna ei kuitenkaan vedetty tuttuun tapaan täyttä kolmea päivää, vain pelkkä lauantai. Silti festarifiilis oli mitä parhain koko viikonlopun – ja oikeastaan jo koko sitä edeltävän viikon.

Mikä teki viikonlopusta ihan erityisen, oli se, että saimme juhlia festarieta mieheni kanssa. Olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona sitten vauvan. Ja se oli ihanaa.

Voisin kertoa festarieden maagisesta tunnelmasta, keikoista, ihoteipillä paikatusta rintaliivien katkenneesta kaarituesta ja kaikesta siitä, mutta vaikka kuinka ihana Flow onkaan, tärkeintä ja mieleenpainuvilta oli yhdessäolo. Niin yhdessä kavereiden kun mieheni kanssa.

Paras hetki oli kuitenkin kotiinpaluu. Kun pyöräilimme kahdestaan hikisinä ja onnellisina halki yöllisen Helsingin. Ilmassa tuoksui samaan aikaan loppuppukesä ja pian koittava syksy.

Kaikki tuntui ihan siltä kun ennenvanhaan. Siltä kun usein pyöräilimme aamun sarastessa juhlista kotiin. Tosin tällä kertaa noin viisi tuntia aiemmin kun yleensä tuolloin.

Melkein hullua, miten joku niin pieni juttu voikin tuntua niin tärkeältä. Samalla se oli hyvä muistutus siitä, että vaikka aika perheen ja lasten kanssa on ihanaa, on tosi tärkeää ottaa aikaa myös kahdestaan. Ihan vain vaikka yöllisen pyöräilyn verran.

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.

Tänään on viimeinen virallinen päiväni kotiäitinä, oltuani ensin täysien äitiys -ja vanhempainvapaiden jälkeen hoitovapaalla vielä kaksi kuukautta.

Jotkut perheet päätyvät tässä vaiheessa jo laittamaan vuoden ikäisen vauvan päivähoitoon, meillä hoitovapaata kuitenkin jatkaa vielä isä, joka jää siis vauvan kanssa kotiin.

Ja kotiin jään minä itsekin, sillä teen töitä täältä käsin, mutta jatkossa päivästä on varattu minun yhtäjaksoiseen työskentelyyni ainakin kuusi tuntia. Ihanaa! Mieheni on ollut nytkin pitkän kesälomansa ansiosta jo kotona, joten tavallaan tuntuu, ettei paljoakaan ei muutu ja toisaalta muuttuu todella paljon.

Vakavan raskauspahoinvoinnin vuoksi olen päässyt keskittymään täysillä tähän tapaan työntekoon viimeksi joskus loppuvuodesta 2017. Sen jälkeen sitten syntyi vauva ja homma vaikeni entisestään. Intoa puhkuen odotan jo uudenlaista arkea.

Samalla taloudellinen tilanne jännittää, sillä tuloistamme tippuu nyt kokonaan toisen aikuisen palkka pois. Kaupallisten yhteistöiden määrä blogissa ei kuitenkaan kasva siitä mitä se on tähänkään saakka ollut, vaan ajatukseni on laajentaa somen parissa vietettyjä vuosia ammattimaisessa mielessä muulla tavoin.

Raha ei siis ole tässä ensimmäisenä mielessä, vaan kaikista eniten odotan sitä, että minulla on taas enemmän aikaa tämän minulle rakkaan blogini parissa.

Vauvavuoden aikana on tuntunut ajoittain hyvinkin raskaalta, kun aikaa blogin tekemiseen ei ole ollut samalla tavalla. On harmittanut julkaista hätäpäissään vauvan päiväuniaikaan hutaistuja postauksia kännykkäkuvilla siivitettynä, kun oikeasti olisin halunnut hioa tekstiä paljon kauemmin. Monet jutut ovat jääneet kokonaan julkaisematta, kun niiden kasaamisen ei ole löytynyt oikeaa hetkeä.

Minulla on ollut paljon annettavaa tänne, mutta sitäkin vähemmän aikaa ja jaksamista. Postausluonnoksissa odottaakin todella paljon juttuja liittyen vanhemmuuteen, vauvajuttuihin, kotiin ja kaikkeen sellaiseen mikä teille mukana pysyneille lukijoille on tuttua aiemmilta vuosilta. Erityisesti sellaiset pidemmät ja asiapitoisemmat julkaisut ovat tässä vauvavuoden aikana jääneet – mikä toki on toivottavasti aivan ymmärrettävääkin.

Meille on tässä vaiheessa tärkeintä, että vauva saa vielä olla kotona tutussa ympäristössä omien vanhempien kanssa. Hän (emmekä me) ei missään nimessä olisi vielä valmis hoitoon. Myös siksi lykkään edelleen omia opiskelujani, sillä ihan kaikkea emme voi kerralla saada.

Ennen raskaaksi tuloani, meille molemmille oli jo ihan selvää, että isä haluaa myös hoitaa oman osansa lasta kotona. Toiveena hänellä olisi olla kotona sinne kolmeen ikävuoteen saakka, mutta nyt alustavasti tämä järjestely pyörii meillä vuoden.

Ja vaikka tämä järjestely virallisesti alkaakin huomenna, en ihan vielä pääse aamusta kotitoimistolleni, sillä mieheni lähtee loppuviikoksi viettämään laatuaikaa vanhemman poikansa kanssa ennen koulujen alkuja.

Ei ehkä kuulosta ihan lupaavimmalta alulta hommalle, ja se tässä kotona työskentelyssä onkin juuri se vaikein homma. Vapaus tehdä miten itse haluaa ja omien aikataulujen mukaan on myös yllättävän haastavaa. Yritetään kuitenkin saada sitten alusta alkaen jonkinlainen rutiini tähän hommaan.

Samoin itse yritän pyhittää sen päivittäisen työskentelyajan ihan vain sille. Ei mitään pyykinpesuja tai liian pitkiä lounaita, eikä tässä vuoden aikana vähän liian tutuiksi tulleista päikkäreistä puhumattakaan. Kun on tehnyt aina vartin siellä, puoli tuntia täällä ja niin että joku jatkuvasti keskeyttää, tuntuu tällainen itselleni ihan luksukselta. Toki pitää sitten katsoa aina tilanteen mukaan, vannomatta paras.

Aika monella muullakin tuntuu alkavan uudenlainen arki tässä kuun vaihteessa. Ensi viikolla alkaa koulut, mutta jo tällä viikolla monet päiväkodit ovat avanneet ovensa. Osa on aloittanut päiväkotiuransa ja osa vanha konkari päässyt taas tuttujen kavereiden pariin. Syksy symbolisoikin usealle eräänlaista uuden alkua – enemmänkin kun vuodenvaihde.

Minkälaisia syyssuunnitelmia teillä on? Alkaako monella muullakin uudenlainen arki päivähoitoineen, eskareineen, kouluineen vai tuntuuko ylipäätään loman jälkeinen töihinpaluu uudelta alulta? Jotkut onnekaat ne vasta aloittelevat kesälomiaan.