Ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehtii muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämä on juuri tällaista.

Sitten kaikki muuttui ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä on nyt kolme ja ja joka toinen viikko kuusi.

Kaikki tämä on hyvää ja ihanaa, mutta ihan uudenlaista ja erilaista mihin kukaan meistä oli vuosien aikana tottunut. Ja vaikka noiden vuosien aikana opin rakastamaan yksin oloa – tarvitsemaan sitä, en ole jäänyt haikailemaan entistä elämääni. Paitsi no, vanhaa kotiamme kaipaan säännöllisin väliajoin, mutta materiaa on turha haikalla. Etenkään kun emme voisi siellä muutenkaan asua, sillä nykyisin koko talo on tyjennetty home-ongelmien vuoksi. Siksi muutama kuva tähän siitä.

Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on välillä saada jakamatonta huomiota rakkaimmaltamme ja niin mekin olemme yrittäneet edes silloin tällöin suoda sitä lapsillemme. Se ei viime kuukausina ole ollut helppoa, sillä vuorokaudessa ei vain tunnu olevan tarpeeksi aikaa (mihinkään). Lisäksi on myös tosi kivaa viettää aikaa yhdessä ja edelleenkin vahvistaa ”joukkuehenkeämme”.

Nyt kuitenkin sattui sellainen ihan todella jännältä tuntuva juttu, jossa sain ensin monta tuntia omaa aikaa yksin(suurin osa tästä kylläkin kului junalla matkustaessa), sitten yhden yön ihan vain kolmisteen poikien kanssa ja kaiken kukkuraksi vielä kolme päivää kahdestaan nuoremman poikani kanssa. Siis mitä ihmettä!?

Tämä on ollut samalla niin ihanaa, mutta niin outoa. Kolmisteen olo tuntui yhtä luontevalta kun muutamakin vuosi sitten, mutta samaan aikaan se oli kuin joku leikki. En osaa sitä tunnetta oikein sen paremmin kuvailla.

Samoin eilen illalla, valvoessani puoleen yöhön saakka, takaraivossa jyskytti kokoajan hirveä tunne, syylisyys siitä, että teen jotain väärin. Normaalistihan nukkumaan on pakko mennä ajoissa, kun vauva herättää pari kertaa yössä ja herää aamulla aikaisin. Nyt unohdin kokoajan sen, että saisin tulevana yönä nukkua häiriöittä ja niin myöhään kun haluan.

Tunnistan tuon jännän syyllisyyden tunteen myös aiemmilta kerroilta, kun olen vaikka jäänyt muutamaksi päiväksi yksin kotiin muun perheen ollessa poissa. Itsestäni tuntuu, että silloin pitäisi maksimoida kaikki ajankäyttö, olla todella tehokas – nukkua varastoon, mutta samaan aikaan siivota ja hoitaa kaikki muut tekemättä jääneet asiat keittiön kaappien järjestelystä seinän naulanreikien paikkaamiseen ja sen vanhan tuolin kunnostamiseen. Usein sitä tulee kuitenkin tehtyä jotain ihan muuta, kuten valvottua yömyöhään jotain sarjaa jumittaen. Kun kerrankin voi. Ja siitä seuraa syyllisyys.

Yksinolo ei enää tarkoitakaan minulle aikaa itseni itseni kanssa, vaan juurikin sen asialistan hoitamista, mitä on vaikea suorittaa lasten pyöriessä lahkeissa. Se on ihan typerää, sillä se olen vain minä itse joka olen luonut itselleni sellaiset paineet. Kun mieheni kehoittaa minun nauttivan yksinolostani tai ajasta poikieni kanssa, hän tosiaan tarkoittaa sitä, eikä todellaan odota vaatekaapin olevan järjestyksessä hänen palattuaan takaisin kotiin. Se on vain minun päässäni.

Mutta kuten sanottu, koko asia on vain päässäni. En valvonut viime yönä koska siivosin vihdoin keittiön lattiasta kattoon (joka on ollut asialisatallani jo ihan liian kauan), vaan koska googlailin kaikkea tärkeää, mitä en ikinä muuten ehdi. Paineet oli myös alkaa touhuta kaikkea heti aamusta lapsen kanssa – vedetään nyt ihan täysillä tämä kahden keskinen aika. Ajatuksena oli astua ensimmäisten joukossa sisään Linnanmäen porteista heti sen avattua, käyttää koko päivä tehokkaasti. Mutta lapsi päätti toisin ja halusikin syödä maapahkinävoita ja mennä sitten vielä aamupäikkäreille.

Yritän ottaa hänestä mallia ja puhallella kaikki syyllisyydentunnot sekä ”mun pitää” -ajatukset pois päästäni. Olla vaan.

Viime viikon arkikuva unohtui melkein kokonaan, eikä ihme, viime viikko oli JUST SELLAINEN viikko.

Nimittäin:

– Aikaistetut karatetreenit
– Ensimmäinen harmaa kulmakarva löydetty
– Synttärikortin tekoa
– Ekaluokkalaisen uhmaa
– Kaapon luokkajuhlat ja teatterikerhon leffan ensi-ilta
– Viemiset luokkajuhlien nyyttäripöytään
– Sosialisointi puolituntemattomien ihmisten kanssa
– Uuden ripsivärin, kuivashampoon, kulmavärin, hiuspannan ja mekon ostaminen
– Lounastreffit bestiksen kanssa
– Elviksen kanssa kauppalistan teko ja kaupassa käynti
– Lompakon unohtaminen kotiin ja sen huomaaminen kaupan kassalla
– Oman polven napsahtaminen ja yhden illan liikuntakyvyttömyys
– Fyssarilta polvituen hankkiminen
– Tunnollisen kolmasluokkalaisen myöhästyminen kahdesta ratikasta ja siitä syntynyt poru
– Vauvan hakeminen pois takasta 87832623087389328729829 kertaa
– Pikainen kampaaja lähikampaamossa ja sen jälkeinen pettynyt hiusten itse uudelleenmuotoilu
– Myy ekaa kertaa hoidossa (yön yli!)
– Poikien pakkaaminen ja lähettäminen viikonlopuksi ”maalle” (unohdin kumisaappaat)
– Blogikuvaukset nälkäisenä ja väsyneenä
– Tyhmä riita ja sen sopiminen
– Synttäribileet
– Puoli päivää sängyssä, pizzaa ja kaksi jaksoa GOT:ia
– Pienessä krapulassa kaatosateessa kaupassa käynti huutavan vauvan kanssa
– Äitienpäivä

Raskausaikana päätin, että tälle tulevalle vauvalle ei hankita mitään riemunkirjavia ja rumia leluja. Muutama simppeli puinen lelu ja pehmo saa riittää. Tähän väliin räkänaurua.

Muistin poikien lapsuudesta sen, että pikkuhiljaa sitä värikästä roinaa vaan alkoi kerääntymään lelukorien pohjalle. Lelukorit olivat pohjattomia, toinen toistaan värikkäämpiä, raidallisempia, vilkkuvampia ja rapisevampia sammioita. Lasten mielestä parhaat lelut kun olivatkin se jostain ilmaiseksi väkisin mukaan tungettu ja hirveää meteliä pitävä (ehkä juuri siksi) puna-viher-kelta-turkoosi-pinkki muovihärpäke, limenvihreät rikkinäiset uimalasit sekä vanha kaukosädin.

Mitään näistä ei kuitenkaan saanut tai edes kannattanut heittää pois, sillä lapset rakastivat levittää ne ympäriinsä ja pitää itsensä tyytyväisinä ja paikoillaan niiden äärellä.

Kolmannen lapsen kanssa kuitenkin päätin, että nyt teen toisin. Ensinnäkään lapsi ei edes kovin montaa lelua tarvitse ja hän kyllä tyytyy niihin mitä on. Kolmen-neljän kuukauden ikäisenä vauva alkoi kiinnostumaan kunnolla leluistaan. Aluksi hänelle tosiaan riitti se omasta mielestäni kaunis kokoharmaa desigpehmoleijona imeskeltäväksi, mutta jossain vaiheessa innostus omiin leluihin alkoi hiipumaan. Yhtäkkiä lelukorista löytyi isän vanha nahkavyö, jotain punaista narua, vihreä soppakauha ja sinisiä muovisia tuttipullon korkkeja.

Olinpa jossain vaiheessa äitiyttä väsymykseni kanssa siinä pisteessä, että ostin ihan omatoimisesti muutaman muovisen, soivan ja vilkkuvan lelun. Kellarista käytiin hakemassa poikien vanhoja VÄRIKKÄITÄ junia ja kirjoja. Sitä räikeää leikkimattoa kaarineen meille ei sentään tullut, vaikka myönnän, että muutamana heikkona hetkenä sellaistakin mietin.

Ja mikäs siinä, lapset pitävät väreistä, kontrasteista, äänistä ja valoista. Varmaan juuri siksi niin moni lapsille suunnattu lelu mukailee näitä mieltymyksiä. Itse en kuitenkaan koe, että lapset tarvitsevat hirveää virikkeiden tulvaa myös kaikista leluistaan ja että neutraalit värit myös leluissa kun muuallakin kotona ovat ok. Lapsi ei kärsi, jää paitsi tai kehity väärin jos ympärillä ei ole jatkuva räiske ja värien ilotulitus.

Enkä sano ettei värejä saisi olla, tottakai saa ja meilläkin on. Tykkään väreistä, mutta myös niiden harmoniasta. Monissa lasten leluissa minua ehkä juuri häritseekin se, että niissä on ihan liikaa kaikkea kun vähemmälläkin pärjäisi.

Välillä tuntuu, että lapsi menee ihan ylivilliksi jos lelussa on liikaa härpäkkeitä, värejä ja toimintoja. Monia tällaisia leluja markkinoidaan kehittävinä, mutta itseni on vaikea nähdä että mitä osaa aivoissa kehittää viisivärinen, helisevä ja rapiseva naurava ampiainen, jonka pyllystä tulee muoviputki jossa pyörii kymmenittäin erivärisiä helmiä. Voisiko kehittävämpää kuitenkin olla vaikkapa oman mielikuvituksen käyttäminen puisten rakennuspalikoiden parissa tai kiipeily keinuvan tasapainolaudan päällä?

Kuten sanottu, epämääräisen (mutta ah niin tärkeän) sälän lisäksi Myyn pienestä lelukorista löytyy sopivassa suhteessa niitä omaa silmää miellyttäviä leluja, sekä sitten niitä vilkkuvia rumiluksia, joilla saa takan rappauksista tai isän harvinaisesta lp:levystä liian kiinnostuneen vauvan huomion muualle. Silti, vaikka vauva on vasta alle yhdeksän kuukautta, haaveilen jo nyt hävittäväni 80% tämän hetkisistä leluistaan.

Ja vaikka vauva vasta pieni onkin, on muutamasta lelusta tullut jo ihan selvästi suosikit, jotka hän etsii ja kaivaa vaikka korin pohjalta saakka. Ehdoton lemppari on Brion simpukkapuhelin. Se on värikäs, mutta onneksi puinen, hahah. Toisaalta, tällä hetkellä Myy tykkää eniten tavaroiden viskomisesta sekä pudottelusta, ja tähän leikkiin soveltuu oikeastaan mikä vain esine.

Myös seisominen, kiipeäminen ja kävelytreeni kiinnostaa kovasti ja siihen hommaan isoveljien vanhat toiminnalliset bOblesit ovat olleet ihan parhaat. Saatiin hiljattain myös noita uusia, vähän hillitympiä uutuusvärejä blogilahjuksena lisää. Omaan silmääni ne ovat paljon kivempia kun nuo räikeän raidalliset, vaikka muu perhe saattaa pitääkin valitsemiani uusia värejä jopa vähän tylsinä. Joka tapauksessa bOblesit ovat meillä kokoajan esillä, sillä vauvan lisäksi myös koko muukin perhe käyttää ja leikkii niillä päivittäin. Krokotiili bObles sopii myös aivan täydellisesti takkamme eteen vauvaportiksi, jossa se tulee todennäköisesesti täyttämään virkaansa seuraavat pari vuotta.

Rakkaudesta tavaroiden jatkuvaan karsimiseen sekä minimalistiseen tyyliin – ja ihan vain sen vuoksi, ettei Myyllä ole omaa huonetta missä leluja säilyttää, todella toivon, että hän tykkää postissa pian saapuvasta saarnipuusta valmistetusta päärynänmuotoisesta palikkatornista. Sillä joku rumilus saa lähteä sen alta. Sori!

Mitkä ovat teidän pienten suosikkeleluja ja löytyyö niiden joukosta sellaisia, jotka itse mielummin pistäisit jo kiertoon? Entä lelukopan ulkopuolelta, mikä esine on paras? Kenties avaimet, kenkälusikka tai jokin hyvin kielletty asia kuten vessaharja?

 

Äiti on

K: Hauska ja kiva koska on kiltti
E: Iloinen ja hyvä tekemään ruokaa
M: Bäbäbäbää

Äiti sanoo aina minulle

K: Hyvää yötä ja kauniita unia
E: Hyvää koulupäivää
M: Prööt

Äidin tekee onnelliseksi

K: Me
E: Olla rannalla meidän kanssa
M: Tätätätätä

Äiti saa minut nauramaan

K: Tekemällä jotain hassua, kuten sanoo että varo sun naama repee rullaportaissa!
E: Kun se heiluttaa pyllyä katolla
M: Pruut

Äiti oli lapsena

K: Ainakin saanut kerran jälki-istuntoa
E: Vähän tuhma kun se piilotti herkkusieniä mitä ei halunnut syödä ruokapöydän alle
M: Wäwäwäwä

Äidin lempipuuhaa on

K: Olla meidän kaa
E: Nukkuminen
M: Örörörör ääää ööö iii

Kun äiti on yksin hän

K: Varmaan tekee töitä
E: Kattoo kännykkää
M: ????

Äiti on tosi hyvä

K: Tekee ruokaa
E: Kuvaamisessa
M: Tättä

Äiti ei ole hyvä

K: Ei vieläkään pääsiäismunien piilottamisessa
E: Minecraftin pelaamisessa
M: Wäääääää!

Äiti tekee työkseen

K: Bloggaa kai
E: Kuvaa videoita ja ihmisiä
M: Päpäpäppä

Äidin lempiruoka on

K: Joku pasta tai nuudelit
E: Risotto
M: töttöttööt

Äiti ja minä tehdään yhdessä

K: Pelataan vaikka huojuvaa tornia
E: Katotaan elokuvia, käydään Espanjassa ja museoissa
M: Po po po

Minussa ja äidissä on samaa

K: Silmät
E: Tykätään molemmat herkutella
M: Mamamamamamam

Minussa ja äidissä on erona

K: Se on naispuolinen
E: Äidillä on kaikki hampaat rautahampaita ja mulla vaan kuus
M: Häätsiuh!

Äidin lempipaikka on

K: Koti
E: Koti
M: Tättäää

Lomalla äiti haluaa

K: Ostaa meille jäätelöä ja katsoa nähtävyyksiä
E: Ottaa aurinkoa
M: Bäpöh

Siitä tiedän, että äiti rakastaa minua 

K: Koska se aina sanoo niin
E: Koska se loi mut
M: ****

♡

Lue myös vanhat haastattelut Äiti on ja Minä lasten silmin

– Vietettiin koko perheen aktiiviviikonloppu hotellissa
– kiipesin puuhun (tikkaita pitkin ja turvavaljaissa)
– kävin uimalassa
– heräsin monena yönä päänsärkyyn
– Olin huolissani ja dignasoin itselleni ainakin 5 eri sairautta
– Otin käyttöön kevätkengät
– Astuin koirankakkaan
– Oli muutama ihanan lämmin päivä
– Pyöräilin ekaa kertaa sitten Myyn syntymän
– Käytin ekaa kertaa synttärilahjaksi saamaani airbagkypärää
– Kävin lasten kanssa Kiasmassa
– Vauva sairasti ensimmäisen korvatulehduksensa
– Mummi täytti 80-vuotta
– Otin veljeni kasvit hoitoon
– Itkin Munkkivuoren ostarilla kun MIKÄÄN ei onnistunut sillä reissulla
– Olin Myyn kanssa ekaa kertaa keinumassa ja hiekkaalaatikolla
– Sain kahvilasta yllärinä kaksi pullaa yhden sijaan ja söin ne molemmat viltillä auringossa nauttien
– Hyppäsin trampoliinilta vaahtomuovimereen enkä meinannut päästä pois
– Vietin yhden viikonlopun kaksitaan Myyn kanssa
– Vietin yhden viikonlopun yksin kotona
– Kävin spassa ja hieronnassa
– Makasin melkein yhden kokonaisen päivän sängyssä lukien
– Meidän pihan kirskkipuu alkoi kukkimaan
– Juoksin poliisihevosten perään vain kivan instavideon toivossa niin pitkän matkan (ja ylämäen!) että vastaa pisti vielä pitkään sen jälkeen – tuli muuten hieno video!