Taisinkin ehkä jo aiemmassa postauksessa kertoa että Kaapo oppi Thaimaan matkallamme uimaan.
Itseasiassa jo heti ekana päivänä.

Kun Kaapon kanssa aloimme, hänen ollessa 3 kuukauden ikäinen, käymään vauvauinnissa, uumoilin että tästä pojasta tulee varmasti aikamoinen vesipeto. Vauvauinnissa käytiin reilu vuosi, mutta sitten alkoivat korvatulehduskierteet ja kun minäkin aloin odottamaan Elvistä oli vain helpoin lopettaa harrastus. Vaikka se olikin ollut tosi kivaa, kaikki me tykkäsimme.

Meni heti ennen kun pääsimme taas kunnolla testailemaan uimista. Menimme uimahalliin. Ja se ei ollut kovin kivaa. Kaapo ei halunnut syvälle, vedessä oli kyllä kiva läträtä ja leikkiä, kunhan vesi ylettyi alle polven. Tosi pitkään jatkui näin, oli kyse sitten uimahallista, rannasta tai maauimalasta niin vedessä oli kyllä kiva leikkiä, mutta yhtään syvmpään altaaseen oli ihan turha yrittää. Siitä seurasi vaan kauhea itku ja huuto.

Viime vuoden kevällä sitten Espanjan lomallamme pikkuhiljaa syvään altaaseen kellukuiden ja aikuisen kanssa meneminen ei ollut enää niin pelottavaa. Mutta tässä asiassa edettiin todella hitaasti, edellisellä lomalla vuotta aiemmin pojat läträsivät puhallettavassa lasten altaassa uima-altaan vieressä… Kotosuomessa jatkoimme sitten kahlailua lastenaltaissa ja pikkuhiljaa kellukeitakin vähennettiin. Kesällä kylpylässä Kaapo jopa uskalsi ottaa kellukkeet hetkeksi pois (roikkuen aikuisen kaulassa). Itse ajattelin vähän että ihan sama koko uintiasiasta, mutta äitini aina hanakasti yritti Kaapoa saada uimaan. Hän myös osti perinteiset selkään tulevat kellukkeet, joiden avulla oikea uima-asentokin paremmin löytyy.

Loppukesästä lähdimme taas kuukaudeksi Espanjaan. Siellä lähinnä asuttiin altaassa, mutta pojat kellukeidensa kanssa. Enää kukaan ei pelännyt vettä tai uimista ja se oli ihanaa. Sillä mikäkin tykkään polskia tai altaan reunalla makoilla.

Kesän ja Thaimaan matkan välissä kävimme ehkä korkeintaan kaksi kertaa uimahallissa. Lasten altaassa Kaapolla ylettyi jalatkin pohjaan ja polskuttelu siellä nyt muutenkin on sellaista leikkimistä vain. Edelleen ne kellukeet tiukasti selässä, sen kummemmin stressaamatta. Mitä nyt mietin että pitäisikö keväällä katsella jotain uimakouluja.

Thaimaassa sitten perille päästyämme suuntasimme toki heti altaalle. Hetken siellä oltuamme äitini otti Kaapolta kellukkeet pois. Ensin oli pientä vastustelua, sitä tuttua huutoa ja itkua. Mutta hei, hän uikin samointein pari metriä. Sitten kolme metriä. Neljä. Seuraavana päivänä kymmenen. Sitten kaksikymmentä, altaan päästä päähän. Sen jälkeen en edes tiedä paljonko. Aikamoista. Niin se vain esikoiseni oppi uimaan. Tuosta noin vaan. Hän hyppeli pommeja veteen, nousi pinnalle, ui ja sitten vesiliukumäkeen…

Elvishän sitten innoistui tästä myös niin että halusi kokoajan harjoitella myös. Hän heitti kellukkeet pois, sanoi että harjoittelen vähän ja hyppäili kielloista huolimatta altaan pohjaan. Silmät punaisia hän varmaan vietti enemmän aikaa siellä veden alla kun pinnalla. Mutta kiva että tykkäsi.

Tässä myös huomaa lasten luonne-erot, Kaapo tosiaan tarvitsee aikaa ja hänelle pitää antaa tilaa tehdä asiat omaan tahtiinsa maltillisesti kannustaen. Elvis sitten taas heittäytyy ihan täysillä heti kun vaan saa isoveljeltä siihen esimerkin. Pienet uimamaisterini <3

Oletteko te muuten vieneet lapsianne uimakouluun, minkä ikäisinä? Vai miten teillä ollaan uimaan harjoiteltu? Muistanko oikein omasta lapsuudesta että eskarissa ja ekalla luokalla ainakin käytiin porukalla uimakoulussa? Onkohan tällaista enää?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain teiltä tosi ihania kommentteja koskien edellistä asunnonpohdintaani. Ihan mahtavaa keskustelua ja näkökulmia teillä on aiheeseen asunto vai sijainti. Kuten ehkä postauksesta saattoi hieman paistaa läpi, kyseinen asunto teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka se väärällä aleueella olikin. Vaikka yritin kovasti itselleni vaakuutella etten voisi sinne muuttaa, osa minusta kuitenkin teki heti myönteisen päätöksen kun asunnon oven ensimmäistä kertaa avasin. Vaikka kaikki oli hyrskyn myrskyn, se tuntui vaan niin meidän omalta.

Etsin siis pitkään sopivaa kolmiota tietystä kaupunginosasta, ja nyt on niin että muutamme isoon kaksioon kuitenkin ihan toiseen. Edelleen ajatus vähän hirvittää, lähinnä että millainen kulttuurishokki se tulee olemaan. Vai tuleeko sittenkään. Ajattelen asian kuitenkin myös kohtalon oikkuna. Jos pojat eivät olisi saaneet sieltä päin päiväkotipaikkaa, en ikinä olisi edes katsonut asuntoja siltä alueelta. Ehkä tämä tuo vielä jotain hyvää tullessaan, siihen on pakko luottaa. Tämän kuului nyt mennä näin.

Uuden asuinaleemme suurin puute omasta mielestäni on se, että siellä ei vaan voi kävellä alakertaan kahvilaan tai käydä teettämässä valokuvia kadun toisella puolla, kaupassa vieressä sekä poiketa kirpparilla kirjastoon mennessä, ja nähdä samalla sattumalta kymmenen tuttua. Jos haluaa nähdä ihmisiä pitää tuolta aina lähteä erikseen lähteä jonnekkin. Uudessa asuinalueessamme on kuitenkin myös paljon hyvää. Piha on täydellinen, paljon saman ikäisiä lapsia asuu naapurissa. Vieressä on todella paljon ulkoilu ja liikuntamahdollisuuksia. Samoin päiväkoti ja tuleva koulu näkyvät ikkunoista. Julkiset kulkuyhteydet joka suuntaan ovat todella hyvät ja uudessa pihassamme tuntuu olevan hyvin yhteisöllinen meno. Juuri sellainen mitä olenkin kaivannut. Tavallaan kun asuisi urbaanisti maalla, mutta kymmenessä minuutissa ratikalla onkin jo keskustassa.

Ja tietenkään asiat eivät kohdallani menneet sitten kuitenkaan näin helposti. Heti selvisi että asunnossa on jotain vikaa. Ja sehän oli vesivaurio. Sitten tuli home-epäily. Tässä vaiheessa moni olisi varmasti jo ottanut jalat alleen. Melkein minäkin. Mutta kun olin jo ehtinyt kiintyä asuntoon ja jopa hyväksymään sen sijainnin. Viikon verran selvettelin asiaa, juttelin naapureiden kanssa, entisten asukkaiden kanssa, isännöitsijän sekä remontista vastaavan urakoitsijan kanssa. Katto oli vuotanut, kosteus oli muhinut seinässä, ja kyllä vaan, se oli aivan homeessa. Mutta luotan siihen että kun kaikki korjataan ja vaihdetaan on se parempi kun ikinä ja voimme turvallisin mielin uuteen kotiin muuttaa.

Vaikka olen aina tiedostanut tämän nykyisen kotimme väliaikaiseksi, tulee tätä silti ikävä. Tämä on kuitenkin ollut kotimme kohta kahden vuoden ajan. Elvis oli pieni taapero kun tänne muutimme, söi tuttia, joi pullosta ja nukkui pinnasängyssä. Nyt mietin asioita kuten hänen tulevaa koulumatkaansa. Kahdessa vuodessa oman kotinsa alkaa tuntemaan perinpihjaisesti, miten aurinko tiettynä aikana paistaa sisään, mikä lattilauta narahtaa ja miten kulkea pilkkopimässä yöllä vessaan. Tällaiset muutokset ja muutot myös aiheuttavat aina haikeutta. Sitä alkaa miettiä kaikkia vanhoja juttuja. Kuten myös tätä edeltäväämme kotiamme, missä elimme vielä kokonaisena perheenä. Niin ne asiat vaan muuttuvat, eikä mikään tosiaankaan mene niinkun on suunniteltu.

Meillä on tässä vielä kuukausi aikaa hyvästellä vanha kotimme ennen rempan valmistumista ja muuttoa. Vaikka olen todella innoissani uudesta kodista on vaikea myös hyvästellä yksi aikakausi. Muuttaa pois kaupunginosasta johon molemmat pojat ovat syntyneet ja koko ikänsä täällä tähän saakka asuneet. Sitten taas muistutan itselleni että uusi koti on nykyisestämme 1,7 km päässä ja naurahdan omille hölmöille ajatuksilleni.

Ja koska tästä nyt vahingossa tuli sekava sepustus niin tiivistän: ME MUUTETAAN SIIHEN IHANAAN TALOON JA IHANAAN ASUNTOON JA SIELLÄ ON TOIMIVA PÖNTTÖUUNI JA SAAN VIHDOIN TISKIKONEEN AAAAAAAAH!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kun pojat olivat viime vuoden kesällä malleina Aarrekidin uuteen katalogiin (KURKKAA TÄÄLTÄ), sain jo vähän vinkkiä siitä että mitä kivaa olisi luvassa tälle keväälle. Moni kuvat nähdessään jo ehtikin ihastella mustavalkoista pöllöpaitaa, josta tulikin sitten ihana harmaa-turkoosi versio viime syksyn Owls-mallistoon. Mutta nyt tosiaan seuraavaksi olisi tuon mustan vuoro.

Sen lisäksi että tykkään älyttömästi tuosta pöllöpaidasta, tulee paras uutinen kuitenkin tässä: kevääksi ei tule uutta kuosia, vaan Aarrekidin ylivoimaisesti suosituin printti, Pia Kedon suunnittelema, Satumetsä tekee paluun! Itse olen tästä todella innoissani, sillä tämä on myös oma lempparini ja nuo kuvassa olevat, jo pieneksi käyvät, housut ovat tällä hetkellä ainut omistamamme vaatekappale tuota kyseistä kuosia. Kevään Classics-malliostoon kuuluu niin hupparia, mekkoa, paitaa, leggaria, peittoa ja pipoakin. Sen verran esimerkiksi nuo paidat kuitenkin poikkeavat vanhoista, ettei niissä ole enää pitkiä resoreita hihojen suussa. Vaan ihan tuollaiset tavalliset, kuten pöllöpaidassa.

Ihan tarkkaa päivämäärää ei malliston ilmestymiselle ole vielä annettu, mutta helmi-maaliskuun vaihteesta on alustavasti ollut puhe. Ja syksyksi sitten taas jotain ihan muuta 😉

Mitäs olette mieltä tästä uutisesta? Itse ainakin ajattelen että kiva käyttää hyödyksi jo vanhoja, tykättyjä juttuja, ei sitä pyörää tarvitse joka kausi uusiksi keksiä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meiltä on päiväkodille sellainen parin kilsan matka joka yleensä kuljetaan kävellen säässä kuin sässä, ellei ratikka satu juuri sillä minuutilla tulemaan. Yleensä Elvis istuu rattaissa, mutta niinä päivinä (kuten tänään) kun hänkin kävelee voi matka kestää ja kestää. Välillä ihmettelenkin että miten meillä voi mennä lähemmäs tunti matkassa. Mutta kun näitä aamulla ottamiani kuvia katselee, voi ihmettelyn unohtaa.

Elämä menee etenkin näin ruuhkavuosina siihen että kiireestä tulee vakio. Kiirehditään silloinkin kun ei oikeastaan edes olisi kiire. Pitäisi olla tehokas. On melko vapauttava tunne kun saa päälle sen vaihteen ettei kokoajan tarvitse hoputtaa tai miettiä mielessään tehtävälistavaa. Kun tuleekin se aamu kun on aivan sama ollaanko päiväkodilla yhdeksältä vai kymmeneltä.

Ei sitä aina osaa elää hetkessä ja unohtaa muita asioita, mutta kun se hetki tulee on se hyvä tunne. Tänä aamuna elettiin vain siinä hetkessä, ilman kiirettä. Lapset nauttivat lumesta, aurinko nousi pikkuhiljaa ja ohi kiirehtivät työmatkalaiset väläyttävät hymyjään. Aika ihanaa.

PS. Pakko vielä kiittää ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen vielä ihan näin erikseen ja yleisesti!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen iltapalapöydässä Kaapo ihmetteli vuotavaa korvaansa. Ja todentotta, se olikin vuotanut hurjasti! Sitä se muutamia päivä kestänyt, mennyt ja tullut, kuume ja lämpöily oli siis enteillyt. Korvatulehdus. Muistelin Kaapon maininneen jotain korvastaan jo viime viikolla, mutta koska ei ollut kipua valitellut en osannut yhtään aavistaa. Kaapollahan oli ihan kamala, muutaman vuoden korvatulehduskierre, joka kuitenkin loppui seinään pari vuotta sitten putkituksen ja nielurisojen poiston jälkeen. Tämä on itseasiassa toinen korvatulehdus sen jälkeen, vaikka putket ovatkin jo aikaa sitten pudonneet.

Ei siinä auttanut sitten muu kun aamusta soitella lääkäriaikaa. Tällasina päivinä sitä huomaa miten hankalaa olla yksin aikusena lasten kanssa, mutta hienostihan se lopulta meni. Kaapo halusi ehdottomasti jäädä kotiin odottamaan siksi aikaa kun vein Elviksen tarhaan. Aiemmin jos vain jompikumpi on sairastanut, on logistiikan kannalta helpointa ollut pitää molemmat kotona. Minua vähän jännitti, sillä edestakaiseen reissuun meni melkein puoli tuntia, mutta hyvin oli jo niin iso poika täällä sen aikaa pärjäillyt.

Lääkärissä ei sitten mennytkään ihan yhtä hyvin. Ei muuten, mutta hän oli reilusti yli tunnin myöhässä, jonka aikana molemmat kyllästyimme moneen otteeseen odotteluun. Myöhästymisen syy paljastui myös vihdoin lääkärille päästessämme. Hän oli tosi ihana. Rauhassa tutki ja kyseli, ei mitään nopeaa likuhihnameininkiä jota valitettavan usein joutuu kiireisellä terveysasemalla kokemaan.

Apteekin, palkinto-mäkkärin ja pikaisesti uusien talvikenkien oston jälkeen ehdimme vielä kotiin hetkeksi hengähtämään ja välipalaa syömää ennen kun lähdimme hakemaan Elviksen päiväkodista. Ei siis mikään löysä rokulipäivä rennosti kotosalla, vaikka maanantaisaikku saatta siltä kuulostaa. Tai no jos sitä 20 minuutin lukutaukoa sohvannurkassa ei lasketa.

Toivottavasti antibiotit ja korvatipat tehoavat, eikä tästä ala uutta tulehduskierrettä. Onneksi korva ei sentään ole kipeä eikä muita oireita ole. Seuraavaksi sitten odottelen vesirokkoa jota kuulemma päiväkodissa on ollut liikkeellä…

Ollaankos teillä sairasteltu, vai pysytty toistaiseksi terveinä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.