Sain teiltä tosi ihania kommentteja koskien edellistä asunnonpohdintaani. Ihan mahtavaa keskustelua ja näkökulmia teillä on aiheeseen asunto vai sijainti. Kuten ehkä postauksesta saattoi hieman paistaa läpi, kyseinen asunto teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka se väärällä aleueella olikin. Vaikka yritin kovasti itselleni vaakuutella etten voisi sinne muuttaa, osa minusta kuitenkin teki heti myönteisen päätöksen kun asunnon oven ensimmäistä kertaa avasin. Vaikka kaikki oli hyrskyn myrskyn, se tuntui vaan niin meidän omalta.

Etsin siis pitkään sopivaa kolmiota tietystä kaupunginosasta, ja nyt on niin että muutamme isoon kaksioon kuitenkin ihan toiseen. Edelleen ajatus vähän hirvittää, lähinnä että millainen kulttuurishokki se tulee olemaan. Vai tuleeko sittenkään. Ajattelen asian kuitenkin myös kohtalon oikkuna. Jos pojat eivät olisi saaneet sieltä päin päiväkotipaikkaa, en ikinä olisi edes katsonut asuntoja siltä alueelta. Ehkä tämä tuo vielä jotain hyvää tullessaan, siihen on pakko luottaa. Tämän kuului nyt mennä näin.

Uuden asuinaleemme suurin puute omasta mielestäni on se, että siellä ei vaan voi kävellä alakertaan kahvilaan tai käydä teettämässä valokuvia kadun toisella puolla, kaupassa vieressä sekä poiketa kirpparilla kirjastoon mennessä, ja nähdä samalla sattumalta kymmenen tuttua. Jos haluaa nähdä ihmisiä pitää tuolta aina lähteä erikseen lähteä jonnekkin. Uudessa asuinalueessamme on kuitenkin myös paljon hyvää. Piha on täydellinen, paljon saman ikäisiä lapsia asuu naapurissa. Vieressä on todella paljon ulkoilu ja liikuntamahdollisuuksia. Samoin päiväkoti ja tuleva koulu näkyvät ikkunoista. Julkiset kulkuyhteydet joka suuntaan ovat todella hyvät ja uudessa pihassamme tuntuu olevan hyvin yhteisöllinen meno. Juuri sellainen mitä olenkin kaivannut. Tavallaan kun asuisi urbaanisti maalla, mutta kymmenessä minuutissa ratikalla onkin jo keskustassa.

Ja tietenkään asiat eivät kohdallani menneet sitten kuitenkaan näin helposti. Heti selvisi että asunnossa on jotain vikaa. Ja sehän oli vesivaurio. Sitten tuli home-epäily. Tässä vaiheessa moni olisi varmasti jo ottanut jalat alleen. Melkein minäkin. Mutta kun olin jo ehtinyt kiintyä asuntoon ja jopa hyväksymään sen sijainnin. Viikon verran selvettelin asiaa, juttelin naapureiden kanssa, entisten asukkaiden kanssa, isännöitsijän sekä remontista vastaavan urakoitsijan kanssa. Katto oli vuotanut, kosteus oli muhinut seinässä, ja kyllä vaan, se oli aivan homeessa. Mutta luotan siihen että kun kaikki korjataan ja vaihdetaan on se parempi kun ikinä ja voimme turvallisin mielin uuteen kotiin muuttaa.

Vaikka olen aina tiedostanut tämän nykyisen kotimme väliaikaiseksi, tulee tätä silti ikävä. Tämä on kuitenkin ollut kotimme kohta kahden vuoden ajan. Elvis oli pieni taapero kun tänne muutimme, söi tuttia, joi pullosta ja nukkui pinnasängyssä. Nyt mietin asioita kuten hänen tulevaa koulumatkaansa. Kahdessa vuodessa oman kotinsa alkaa tuntemaan perinpihjaisesti, miten aurinko tiettynä aikana paistaa sisään, mikä lattilauta narahtaa ja miten kulkea pilkkopimässä yöllä vessaan. Tällaiset muutokset ja muutot myös aiheuttavat aina haikeutta. Sitä alkaa miettiä kaikkia vanhoja juttuja. Kuten myös tätä edeltäväämme kotiamme, missä elimme vielä kokonaisena perheenä. Niin ne asiat vaan muuttuvat, eikä mikään tosiaankaan mene niinkun on suunniteltu.

Meillä on tässä vielä kuukausi aikaa hyvästellä vanha kotimme ennen rempan valmistumista ja muuttoa. Vaikka olen todella innoissani uudesta kodista on vaikea myös hyvästellä yksi aikakausi. Muuttaa pois kaupunginosasta johon molemmat pojat ovat syntyneet ja koko ikänsä täällä tähän saakka asuneet. Sitten taas muistutan itselleni että uusi koti on nykyisestämme 1,7 km päässä ja naurahdan omille hölmöille ajatuksilleni.

Ja koska tästä nyt vahingossa tuli sekava sepustus niin tiivistän: ME MUUTETAAN SIIHEN IHANAAN TALOON JA IHANAAN ASUNTOON JA SIELLÄ ON TOIMIVA PÖNTTÖUUNI JA SAAN VIHDOIN TISKIKONEEN AAAAAAAAH!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.