MIMI JA BONO (BY KAAPO)

2/07/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with 4 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with 4 preset

Mimi ja Bono ovat Johannan, Joonaksen ja Martan koirat. Ne asuu Espanjassa. Mimi on tyttö ja Bono on poika. Mimi tykkää rapsutuksesta ja Bono leikkimisestä. Molemmat ovat aika kilttejä. Paitsi leikkiessä pitää olla varovainen, koska niillä on niin vahvat hampaat. Mimin ja Bonon lempipaikka on ruokapöydän alla. Ne odottaa, että milloin meiltä putoaa ruokaa. Uima-altaalle ne ei saa tulla, koska ne puree uimapatjoja ja yrittää pelastaa meidät. Kerran kun Bono näki kun olin uimassa, se luuli että hukun ja meni paniikkiin. Mimi ja Bono on tosi kivoja.

-Kaapo

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MUN JENGI

19/10/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä ne nyt ovat, mun jengi. Pao on ollut meillä nyt kolme viikkoa ja päässyt heti hyvin porukkaan mukaan. Siksi onkin tutunut pahalta välillä mielen valtaavat ajatukset. Kuten aiemmin kerroin, elo uuden koiranpennun kanssa ei ole ollut helppoa. On ollut niin vaikeita ja raskaita päiviä, että olen tosissani miettinyt koirasta luopumista. On useasti tuntunut, etten vain mitenkään jaksa tätä yksin. Olen pelännyt mielenterveyteni puolesta ja sitä, että alan kohta vihaamaan koko koiraa. Tiedän että tämä helpottaa, mutten ole ollut yhtään varma että jaksaisin siihen saakka.

Nyt kun minulla on koira ensimmäistä kertaa niin, että perheessä on myös lapsia olen tajunnut, ettei lemmikistä vaan voi tulla yhtä tärkeää. Tämä kuulostaa aika rajulta ja kauhealta, mutta niin se vain on. Lapset menevät lemmikin edelle, aina. Se on ollut myös ehkä vaikea paikka itse tajuta se. Sillä en haluaisi suosia ketään, mutta nyt se onkin vain niin. On ollut kova paikka itselle huomata, etten kiintynytkään koiraan niin nopeasti ja täysillä, kun olin kuvitellut.

Viikonloppuna juttelin parin kaverin kanssa asiasta. Totesin, että tämä oloni ehkä helpoin selittää vertaamalla sitä synnytyksen jäleiseen masennukseen. Ja älkää hei oikean synnytyksen jälkeisin masennuksen kokeneet pahastuko tästä vertauksesta, mutta se vaan on kuvaavin miten pystyn tunteeni selittämään. En ole halunnut koiraa lähelleni, on itkettänyt ja vituttanut päivittäin. Tuntunut vain siltä, että haluan vanhan elämäni takaisin.

On tuntunut tosi pahalta ajatellakkaan koirasta luopumista, mutten joinain päivinä ole löytänyt mitään muuta ratkaisua. Se on tunutunut samalla ihan älyttömältä, sillä edelleen kuitenkin haluan koiran. Pennun ottaminen on ollut vain omille voimavaroilleni aivan liikaa. Sitten taas toisaalta, aikuisen koirankin kanssa olisi varmasti ollut omat sopeutumisongelmat.

Olen lykännyt uuden kodin etsinnän aloittamista aina päivällä. Tekosyitä on ollut monia. Ensin halusin jutella asiasta äitini kanssa. Mutta kun hän kertoi puhelimessa ostaneensa uusia lankoja Paon villapaidan neulomista varten ja että hänen tilaamansa koiranpeti oli saapunut postiin, en vain voinut kertoa ajatuksistani. Sitten päätin, että annan koiran yhdeksi yöksi hoitoon, niin että saisin edes pienen hengähdytauon. Sitten ajattelin että juttelen ensin lasten kanssa… Sitten tekosyyt loppuivat. Ja tajusin etten ikinä voisi luopua koirasta.

Rankkaa on edelleen joka päivä, mutta oma mieli ei ole enää niin synkkä. Hyviä hetkiä on paljon. Edelleen koira välillä vähän ällöttää minua, mutta kyllä se pääasiassa on jo ihan mun mussukka. Tässä on paljon samaa kuin vauvavuodessa. Suurin osa päivästä on raskasta ja aika hirveääkin, mutta ei tarvita kun se yksi hyvä hetki, niin kaikki paska on sillä kuitattu.

Itselleni nämä parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun muistan miksi koiran alunperin halusin. Kun hän metsälenkillä kävelee vapaana vieressä ja katsoo silmiin. Kun miehet ärsyttävät ja hän kömpii kainaloon. Ja mikä parasta, kun olemme me, meidän jengi, ja tuntuu siltä että tuo koira olisi ollut siinä aina. Meillä oli hyvä porukka jo aiemmin, mutta nyt se tuntuu vielä enemmän kokonaisemmalta. Ylä -ja alamäkiä tulee varmasti vielä paljon, mutta onneksi mulla on mun tyypit.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

JOKA PÄIVÄ EI VOI OLLA HYVÄ PÄIVÄ

5/10/2015

Processed with VSCOcam with 5 preset

Purskahdin tänään itkuun keskellä katua. Vaikka tuo koira on ihana, niin on se myös t-o-d-e-l-l-a rasittava. Jostain syystä ulkoilut menee nykyään vain leikkimiseen ja riehumiseen ja hän tekee pääosan tarpeistaan sisälle. Alku kun oli niin lupaava. Pimeän tullen on turha luulo, että hän pissaisi ulos. Ja aamulla saan sitten siivoilla lammikoita oikein urakalla. Mutta myös pitkin aamupäivää. Ulkona hän haluaisi lähteä myös kaikkien muiden, paitsi minun mukaani. Yöt ovat olleet todella rikkonaisia, kun pissavahinkoja on sattunut myös muillekkin kun koiralle. Väsymyksen lisäksi hermoja raastaa ihan vain myös siksi että, no tiedätte kyllä, ****** pms.

Tänään päivälenkillä Pao oli ollut taas hurjan rasittava, ei totellut yhtään, rimpuili remmissä, yritti lähteä kaikkien ohikulkevien matkaan, itki ja ulisi. Sitten tuli vastaan hevosenkakkaa. Sitä olisi pitänyt saada syödä. Minä hermot jo valmiiksi riekaleina komensin ja vedin koiraa pois – jonka suu oli jo valmiiksi sitä täynnä. No mitäs sitten tapahtuu. Ohi kävelee hyvännäköinen mies joka toteaa minulle (käytökselleni) että ”not cool. not cool at all”. Sen yhden sekunnin, kun raahaasin koiraa remmin päässä, oli kiinnittänyt tämän miehen huomion. Yritin siinä sitten sopertaa että onhan minun pakko komentaa koiraani, enkä voi antaa hänen syödä hevosenkakkaa. Mutta peli oli jo menetetty. Näin sieluni silmin, miten kohtaus olisi elokuvissa mennyt. Komea mies olisi nähnyt söpön koiranpentuni, sitten hänen ihanan ja rakastavan omistajansa. Katseet olisivat kohdanneet, koiraa rapsuteltu, hymyilty, naurettu ja puhelinnumeroita vaihdettu. Vuosisadan rakkaustarina. Mutta ei. Tämä ei ollut elokuvaa, vaan maanantai-iltapäivä Pasilassa. Sain silmien pyörittelyä ja säälivän hymyn sekä hyvän onnen toivotukset. Katselin kuinka tämä mies, maailman tyylikkäimmät snekerit jalassa, jatkoi matkaansa ja sitten aukesivat hanat. Tämä oli viimeinen niitti väsymykselleni. Yritin keräillä itseäni jossain parkkipaikalla, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli itkeä ja parkua räkä nenästä valuen. Väsymys yhdistettynä riittämättömyyden tunteeseen ja huonoon omaantuntoon on kyllä ihan kakkaa. Tulipahan kunnon fläsbäkit ekasta vauvavuodesta.

Tiedän, että kysessä oli vain hetkellinen purkaus. Joka oikeastaan teki ihan hyvää. Kyllä silti vähän kauhuissani olen, mitä seuraavat kuukaudet tulevat olemaan. Entäs sitten kun koiralla ihan oikeasti alkaa kunnon uhma? Ja kun hän saa ihan oikeasti tuhottua kaiken omaisuutemme? Sitten taas toisaalta, en minä kuitenkaan valitsisi toisin, jos nyt voisin voisin. Hermoja ja pitkiä pinnoja saa silti lähettää. Ja suklaata. Kiitos.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.