KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA LAPSISTA, ASUMISESTA, OPISKELUSTA JA TYÖSTÄ

15/03/2021


Olen keräillyt alkuvuoden mittaan Instagramissa saamiani kysymyksiä ja koska vastaukset siellä näkyvät vain hetken tai kyselyt on tullut yksityisviestein, ajattelin jakaa niitä myös vähän kerrallaan tänne blogiin. Tähän ensimmäiseen osaan valikoin muutamia perheeseen, asumiseen ja opiskeluun liittyviä kysymyksiä.

TAHTOISITKO VIELÄ LISÄÄ LAPSIA?

No jooo, aika kultaa muistot ja viime aikoina on se käynyt usein mielessä. Mutta tässä asiassa on pakko ajatella järjellä, eikä vaan kuunnella hormoneja ja kirkuvia munasarjoja. Jos taloudelliset resurssimme olisivat toisenlaiset niin kyllä ehdottomasti. Isoin mietityksen aihe on siis raha (miten typerä syy). Jos meidän olisi mahdollista ostaa haluamamme iso asunto (4-5 makuuhuonetta, työhuone ja kodinhoitohuone pitäisi mielellään olla) haluamaltamme alueelta (ja keksisimme että mikä se alue on) sekä hoitaa lasta kotona pitkään, niin asiaa ei ehkä tarvitsisi miettiä niin paljoa järjellä.

Ja vaikka asunto-asiat järjestyisivät, kuitenkin toinen asia joka mietityttää on oma jaksamisemme. Lapsia on nyt jo yhteensä neljä ja välillä tuntuu, ettei oma pääni kestä sitä kaikkien asioiden muistamista ja hoitamista, kodinhoitoa ja omaa räpättämistä. Puhumattakaan ajoittaisesta elämöinnin määrästä (ja volyymista) ja tavarakaaoksesta. Tarvitsen paljon rauhaa, omaa aikaa ja seesteisyyttä ympärilleni, jota kyllä toki voi saada lastenkin kanssa, mutta ei aina kovin helposti tai usein.

Nuorimmaisen lapsen kanssa vauva-aika oli monesta syystä ajoittain tosi rankka, ja vaikka kaikki menisi tällä kertaa helpommin, pelkään että jo pelkkä univaje ja rikkonaiset yöt horjuttavat liikaa mielenterveyttäni sekä kuormittaisivat parisuhdetta. Kaikissa kolmessa raskaudessa minulla on ollut hyperemeesi, eli raju raskauspahoinvointi ja sen kokeminen jälleen pelottaa myös.

MISSÄ TAHTOISIT ASUA?

Olen koko aikuiselämäni halunnut asua ratikkalinjan varrella, ja niin myös olen tehnyt viimeiset 17 vuotta, mutta koronavuosi pisti ensimmäistä kertaa ihan tosiaan pohtimaan uusia vaihtoehtoja. Mökkimäinen asuminen kantakaupungissa on aina kiinnostanut, mutta nyt alkoi oikeasti tuntumaan, että tarvitsemme entistä enemmän tilaa ympärillemme sekä oman kunnon pihan. Mietin jossain vaiheessa ihan vakavissani muuttoa puutaloon Porvooseen ja googlailin jopa busssiaikatauluja ja laskin lasten koulumatkoja sieltä tänne.

Mutta juuri nyt en tiedä yhtään, siis ainakaan kun miettii realistisesti (suuria haaveita toki jugendlinnasta ja merenrantamökistä on). Minulla on todella vahva tunneside ja kaipuu vahoille kulmille Alppiharjun suunnille. Samoilla kulmilla asuisi paljon ystäviä, on kaikki mahdolliset palvelut uimahallista leffateatteriin, kirjastoon ja suutariin, ravintolat ja kahvilat, lapsille päiväkodit, eri vaihtoehtoja kouluista, leikkipuistot ja harrastukset. Sieltä suunnilta muutimme kuitenkin aikonaan pois, koska isoja asuntoja sieltä on lähes mahdoton löytää. Olemme myös nyt tottuneet täydelliseen rauhaan ja välittömään luonnonläheisyyteen, joten ihmisvilinä ja ajoittainen levoton tunnelma voisi olla liikaa, vaikka nyt sitä usein kaipaankin.

Olen itse alunperin Espoosta ja kun sieltä silloin 17 vuotta sitten muutin pois, olin varma etten ikinä palaisi. Nyt olen katsellut asuntoja jopa vanhoilta kulmilta. Länsimetrolla kun pääsisi nopeasti ja helposti vaikkapa Tapiolasta kavereita tapaamaan.

Ex-tempore illanvietot tai pikaiset kahvilatreffit kavereiden kanssa onkin se syy, miksi pelkään etten olisi onnellinen jossain kauempana asuessani. On tärkeää tietää, että voin milloin vaan nopeasti tavata kaveria tai käydä hankkimassa jonkun tarvitsemani asian keskustasta tai kaupunginosan fb-ryhmäläiseltä, kesällä taas on ihana ajaa pyörällä nopeasti paikasta toiseen, poiketa torilla ostamassa mansikoita ja kipaista apteekissa samalla reissulla.

Lisäksi meidän pitää aina ensin ajatella vanhempia lapsia, joilla on koulut ja ystävät sekä toinen koti ja vanhempi tietyssä paikassa. Liian kauas tai hankalan matkan päähän ei siis voi noin vaan lähteä. Nämä päätökset pitää tehdä suurella harkinnalla, kaikkia osapuolia kuunnellen. Joten toistaiseksi olemme vaan jumahtaneet tähän ja se kieltämättä vähän ahdistaa, koska en pääse siitä ajatuksesta, että tahtoisin muuttaa (ja sekin ahdistaa, koska en tahtoisi ajatella muuttamista, onko järkeä maalata seiniä-ajatuksia ja asunto-asioita kokoajan). Kaipaan tätä tunnetta. 

MIKSI ET ENÄÄ NÄYTÄ VANHEMPIA LAPSIASI SOMESSA?

Lasten kasvaessa ja itsenäistyessä se on tapahtunut luonnostaan, osittain ajattelematta ja osittain heitä suojellakseni. En koe mielekkääksi kovin henkilökohtaisten asioiden jakamista, vaikka kuvissa lapset edelleen näkyvätkin, mutta toki kokoajan harvemmin. En ole kuitenkaan rajaamassa vanhempia lapsia kokonaan somesta pois, paitsi jos he itse joskus niin tahtovat. Muutenkin mielestäni somen tekeminen ja siellä olemien on muuttunut myös aikuisten kesken viime vuosina entistä henkilökohtaisesti etäisempään suuntaan.

Viime aikoina olen kuitenkin välttänyt lapsista suorien kasvokuvien laittoa, mutten ole siinäkään täysin ehdoton. Nuorempien lasten kohdalla someen jakaminen on vähän erilaista,  silloin usein puhutaan paljon yleisesti kaikkia vauvoja ja taaperoita koskevista asioista kuten kasvusta, kehityksestä tai vaikkapa päiväkotipaikoista. Pienten ulkonäkö myös muuttuu, eivätkä he kulje minnekään itsekseen, siksi heistä jakaminenkin tuntuu luonetevammalta. Lapsi on nuorempana ikäänkuin vielä osa vanhempaa.

Viime aikoina on puhuttu paljon lasten oikeudesta yksityisyyteen ja se on hyvä. Omat lapseni ovat olleet esillä somessa, toki pintapuolisesti, ja nyt vähän isompina he myös ymmärtävät sitä myös enemmän. Ja edelleen he haluavat olla esillä, ja jos joskus eivät, niin he sanovat ja minä kunnioitan sitä.

Lapset ja heidän kaverinsa ovat kasvaneet hyvin erilaiseen maailmaan, jossa some on heillekin osa arkipäivää. Kukaan ei heitä koulussa kiusaa siitä, että heistä on blogissa kuvia (joita ei muuten löydä esim nimellä googlaamalla), koska niin on monesta muustakin kaverista. Lisäksi kouluilla on omat julkiset blogit ja instat, joten kaikki tämä on heille luonnollista. Pian koittaa aika kun he haluavat ehkä avata omat some-kanavat ja toivon, että tästä kaikesta on ollut heille hyötyä kun se maailma heille aikanaan kunnolla aukeaa.

AIJOTKO VIELÄ JATKAA OPISKELUITASI?

Itseasiassa hain perjantai-iltapäivällä hetken mielijohteesta opiskelu-oikeuteni palauttamista ja sain juuri viestin, että hakemukseni hyväksyttiin. Eli näillä näkymin jatkan syksyllä. Olen itsekin vähän hölmistyneenä täällä, että mitä sitä tuli juuri tehtyä. Samaan aikaan koen, että mitä pidemmälle venytän jatkamisen aloittamista, sitä hankalampaa se on.

Minulla on taustalla ensimmäisen vuoden opinnot medianomin tutkinnosta, journalismin koulutusohjelmassa. Eli vielä olisi noin 2,5 vuotta edessä. Opinnot jäivät kolmisen vuotta kesken aluksi jaksamisen ja ajanpuutteen ja sitten lopulta kokonaan vaikean raskauden vuoksi. Raskauden jälkeen koin, että pienen vauvan kanssa ei omat rahkeet riitä opiskeluun. Kun mies jäi puolestaan kotiin hoitamaan lasta, ei aika ollut silloinkaan oikea, koska edes yhden meistä piti saada palkkaa.

Syksyllä taapero täyttää kolme ja menee päiväkotiin, mies takaisin töihin ja tässä nyt panikoin lähinnä sitä, että tuleeko samaan syssyyn liikaa kaikkea uutta. Tämä oli myös niin nopea päätös, etten ole vielä ehtinyt puhua tästä ollenkaan mieheni kanssa, kröhöm. Pidätän siis oikeuden myös muutokseen, ja jos syksy tuntuu tulevan liian nopeasti, venytän aloittamista tai otan alkuun vain muutaman kurssin, jos se on koulun puolelta mahdollista. Toivon että nykyään kursseja voi suorittaa enemmän etänä kun silloin neljä vuotta sitten, vaikka koronatilanne syksyllä olisikin helpompi.

MITÄ TEET TYÖKSESI?

Olen digitaalisen sisällön tuottaja ja tuotan sisältöä pääosin sosiaaliseen mediaan, suurimmaksi osaksi omiin kanaviini. Eli oma someni on myös työni. Minua kutsutaan myös vaikuttajaksi ja koska nimitystä on käytetty paljon ivalliseen sävyyn, olen myös itse karttanut sen käyttämistä. Mutta ehkä muutan nyt sen tässä ja kustun itseäni ylpeästi vaikuttajaksi.

Tämä blogi täytti hiljattain 10 vuotta ja se on rahallisesti työllistänyt minut täysin noin kahdeksan vuotta. Nykyään työt ovat siirtyneet entistä enemmän Instagramin puolelle. Saan siis rahaa tuottamalla ja julkaisemalla erilaista kaupallista sisältöä valituille yritykselle, eli tekemällä heille markkinointia. Joskus harvoin myyn pelkkiä tuotekuvia yrityksen omaan käyttöön tai päivitän heidän omaa some-tiliään sovitun ajan. Kaupallisen sisältöjen lisäksi tuotan toki kanaviini myös paljon ei-kaupallista sisältöä, kuten tämän postauksen, josta en saa rahaa.

Suunnittelen siis yrityksille erilaisia konsepteja ja kampanjoita vaikkapa johonkin tuotteeseen liittyen. Teen myyntityötä, asiakashankintaa ja toimeksiantoja, suunnittelen ja järjestän kuvauksia, stailaan, kuvaan, editoin, toimin mallina, kirjoitan, testaan tuotteita, raportoin asiakkaalle tuloksista… Voisi sanoa, että minulla on ikäänkuin yhden naisen mainos -tai mediatoimisto, jossa teen kaikki hommat alusta loppuun asti itse.

Lisää kysymyksiä saa toki laittaa, vaikka alle kommentteihin. Seuraava kysymys & vastaus postaus on jo tulilla ja siihen olen valinnut ihonhoitoon ja vaatteisiin liittyviä kysymyksiä. Niitäkin saa toki laittaa lisää!


MITÄ TAPAHTUI OPISKELUILLE?

8/08/2018

Opiskelujeni perään ollaan kyselty tasaiseen tahtiin ja niistä ollaan spekuloitu (valitettavasti melko väärin faktoin) myös ympäri internettiä, joten asia selvästi kiinnostaa monia. Itselleni homma on ollut päivänselvää, mutta ehkä nyt kesälomien loppumisen kynnyksellä tätä asiaa olisi ajankohtaista käsitellä näin julkisestikin.

Hain opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun keväällä 2016 ja iloiseksi yllätyksekseni pääsin ekalla yrittämällä sisään, vaikka kyseinen ala oli yksi niistä vaikeimmista ja armottoman lukemisenkin aloitin vasta edellispäivänä, kun löysin pääsykoekutsun sähköpostini roskakorista.

Etukäteen vähän jännitti, että miten saan yhdistettyä opiskelut, perhe-elämän sekä kokopäiväisen blogin kirjoittamisen, etenkin kun myös esikoisella alkoi samaan aikaan ekaluokka. Jotkut päivät vaativatkin säätöä aikataulujen kanssa ja ensimmäisen kerran elämässäni jouduin turvautumaan myös energiajuomiin.

Koulu inspiroi kuitenkin alusta saakka ja suurin osa kursseista oli todella mielenkiintoisia, joten se antoi paljon motivaatiota opiskeluun. Meillä ei myöskään ollut lähiopetusta joka päivä, vaan keskimäärin kolme kertaa viikossa, mikä sopi itselleni hyvin.

Syksyn sain pinnisteltyä hirveän työmäärän kanssa, mutta 2017 keväällä huomasin, että olin mennyt liian kauan tukka putkella. Otin vielä vähän ylimääräisiä kursseja ja jouduin käymään myös monesti Lahdessa yhden projektin tiimoilta. Samaan aikaan rintojenpienennysleikkaus-projektini harppasi eteenpäin ja kaiken kukkuraksi sain kaikesta stressistä vatsahaavan. En silti missään välissä kokenut että olisin tehnyt virheen opiskelemaan mennessäni, mutta tiesin että jatkossa jostain päästä olisi vähennettävä työmäärää. Vaikka itse koulussa läsnäoloa meillä oli melko vähän, työmäärä ja vastuu oli muuten suuri.

Alkusyksystä toinen lapsista sairastui mystisesti ja syytä etsittiin pitkään. Epäiltiin jo vaikka mitä vakavia juttuja ja jouduimme ramppaamaan erilaisissa tutkimuksissa ja erikoislääkäreillä joka viikko. Lopulta onneksi kaikki pahimmat jutut saatiin suljettua pois ja vaiva alkoi muutenkin pikkuhiljaa helpottamaan. Tämä kuitenkin vaikutti itseeni niin, että otin syksylle vain muutaman kurssin, sillä samaan syssyyn päätin mennä rintojenpiennysleikkaukseen, johon sain syyskuulle ajan.

Leikkauksen jälkeen olin kuusi viikkoa sairauslomalla. Olin jo alkuvuodesta ostanut minulle ja pojille lennot Thaimaahaan marraskuulle, jonne lähtöä mietin pitkään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehdottomasti olimme reissumme ansainneet ja että olisin poissaolevana koulusta myös sitten loppusyksyn. Tämä oli hyvä päätös, vaikka jäinkin entistä enemmän jälkeen muista. Toisaalta sain myös joitain kursseja hyväksiluettua aiemman työkokemukseni perusteella, joten opintopisteitä kertyi silti muutamia.

Opiskelu perheellisenä ja töitä tekevänä ei ole mikään ihan iisein homma. Minulla oli suuri vastuu elättää perheeni, eli pitää yllä sama tulotaso kun ennen opiskeluja, vaikka töiden teolle ei enää olekaan samalla tavalla aikaa kun ennen. Koska tein töitä, en ollut oikeutettu mihinkään tukiin. Koska olin naimisissa, ja vaikka asuimme erillämme, en saanut edes tukea asumismenoihin. Ympäripyöreää päivää voi tehdä jonkun aikaa, mutta ei loputtomasti. Jostain oli pakko höllentää ja itse valitsin toistaiseksi perheeseen ja työhön panostamisen. Vielä en ole valmis luopumaan blogistani – tai tulotasostani.

Alkuvuonna 2018 olin raskaana (kuten edelleenkin olen) ja kärsin vakavasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä. En moneen viikkoon pystynyt edes käymään kaupassa, saatika että olisin voinut palata opiskeluiden pariin. Vauvan laskettu-aika on nyt juuri samoihin aikoihin syyslukukauden alkamisen kanssa, joten tuntuu luonnoliselta olla poissaolevana vielä tuleva vuosi. Blogi kun kuitenkin pyörii edelleen näennäisestä äitiyslomastani huolimatta.

Nyt saan sitten todentotta keskittyä perheeseeni, hoitaa vauvaa ja odottaa iltapäivisin kotiin saapuvia koululaisia. Olen ilmoittanut Kelalle olevani äitiyslomalla muistaakseni ensi kesään saakka, jonka jälkeen Oskun olisi tarkoitus jäädä vanhempain/hoitovapaalle. Luulen että sitten olen taas valmis palailemaan aktiivisemmin opiskeluiden pariin.

Mitään hirveän suurta painetta minulla ei muutenkaan ole saattaa opiskeluitani nopeasti päätökseen. Tottakai haluan valmistua koulusta, mutta koska minulla on jo unelmieni työ, jonka tuomalla kokemuksella minun olisi mahdollista myös työllistyä samoihin paikkoihin mitä opiskeluidenkin jälkeen, en koe asiasta niin suurta painetta. Ikäkään ei nykypäivänä ole mikään este opiskella ja koska en ole saanut mitään rahallista tukea opiskeluihini, ei senkään puolesta minulla ole mitään paniikkia.

En siis ole lopettanut koulussa, olen siellä edelleen kirjoilla ja opiskelut jatkuvat todennäköisesti vuoden päästä, ensi syksynä. Edelleenkin ala tuntuu omalta, tuo linja kun valmistaa myös moneen muuhun kun perinteiseen toimittajan työhön. Joka toki sekin tietyin ehdoin tuntuu edelleen kiinnostavalta. Mutta saa nähdä mikä minusta sitten lopulta isona tulee – onneksi sitä ei tarvitse päättää lopullisesti vielä tässäkään iässä ja aina saa muuttaa myös mieltään.


TIE VIE

15/10/2017

Meillä oli keväällä koulussa projetki johon lähdin todella innoissani mukaan. Ideoimme yhdessä toisen koulun kuvaajan graafikkojen kanssa lehtikonseptin johon toteutimme jutun teemalla rakkaus. Hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon ja lopulta muutaman mutkan kautta päädyimme tekemään rakkaudesta lajiin henkisen jutun rekkaa ammatikseen ajavista nuorista tytöistä.

Kaikki tapahtui toisessa kaupungissa ja oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin työläs toteuttaa. Elämässä tapahtui muutenkin samaan aikaan paljon, oli kiirettä, töitä, muita kouluhommia, lasten juttuja ja sairastelua. Pahin kolaus kuitenkin oli se, kun kuvaajalla olikin ihan toisenlainen visio eikä hän tykännyt ollenkaan tavastani kirjoittaa juttu. Koska olin jo valmiiksi ihan loppu, sai sen vuoksi kovan kolauksen myös ammatillinen itsetuntoni sekä koulumotivaationi.

Olimme aluksi ajatelleet että saisimme jutun myytyä eteenpäin johonkin lehteen, olimmehan kaikki tehneet kovasti töitä sen eteen. Kokonaisuutena juttu kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä, kuvat olivat upeita ja tekstissä pääsi kiinnostavalla tavalla kiinni tyttöjen omakohtasiin kokemuksiin. Mutta halusin vain unohtaa koko jutun ja niin lopulta unohdinkin.

Kunnes pari viikkoa sitten minuun otettiin yhteyttä Helsingin Sanomista. He olivat saaneet jutun käsiinsä ja halusivat julkaista sen. Ja tänään se sitten ilmestyi, ihan oikeassa lehdessä, vieläpä Suomen luetuimmassa. Olen tosi iloinen että juttu näki päivänvalon. Sen eteen tehtiin töitä jonka lisäksi kaikki jutun haastateltavat ovat ihan mielettömiä ja kiinnostavia tyyppejä. On mahtavaa saada heidän tarinsansa julki myös muille.

Olen toki ollut ihan ylpeä myös kun jotain artikkelejani on joskus aiemmin julkaistu pienen levikin ilmaislehdessä ja nettijulkaisuissa, mutta tänään tuntui kuitenkin sen verran kivalta katsoa omaa miestä Hesari käsissään lukemassa juttuani, että sain pienen sykäyksen taas tähdätä eteenpäin. Viime aikoina on useaankin otteeseen tuntunut vähän ikävältä kun olen kuullut dysgrafiasta johtuvia kirjoitusvirheitäni pilkattavan keskustelupalstoilla ja naurettu sille ettei minusta mitään toimittajaa voisi ikinä tulla. Tämä on taas hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei kannata murehtia muiden negatiivisia kommentteja vaan tehdä juuri sitä mistä tykkää. Asiat eivät aina tapahdu helpoimman kautta, mutta jos tahtoa on niin haasteistakin selviää.