En nyt sanoisi että olo olisi yhtään energisempi vihdoin väistyneen kaamoksen jälkeen, mutta keväinen jo pitkälle iltaan viipyilevä valo on antanut jälleen inspiraatiota valokuvaamiseen. Rakastan sitä tunnetta, kun jopa leivänmuruset pöydällä näyttävät kaunissa valossa eritysen kuvaukselliselta ja ennenkaikkea sitä, kun pimeän kauden jälkeen sitä tarttuu taas ihan erilaisella fiiliksellä siihen kameraan. Sitä miten helpolta ja luonnoliselta se taas tuntuu, kun valoa tulvii kaikkialta.

Olen aina tykännyt taltioida kaikista eniten niitä arjen ihan tavallisia hetkiä. Kuten tässä, lapsia syömässä valmistaikinaan tehtyä rahkapiirakkaa. Ei mitään sen ihmeempää, mutta silti juuri siinä hetkessä koko maailmani.

Joku sanoi minulle joskus, ettei hetkessä pysty elämään tai olla täysillä läsnä kameran läpi. Olen täysin eri mieltä. Ehkä se riippuu myös ihmisestä, mutta nimenomaan juuri sen hetken taltoiminen ja kaiken muun ympäriltä poisjättäminen on mitä parhain tapa asettua siihen hetkeen ja unohtaa kaikki muu. Se riippuu varmaankin paljon myös siitä, kuinka paljon kuvaa. Jos kuvienotto tapahtuu itsestään, miettimättä, kuten minulla, on helppo keskittyä vain siihen itse tilanteeseen. Kamera ikäänkuin räpsii silloin itse automaattisesti.

Ja kun kameran laskee käsistään, on  jo valmiiksi laskeutunut siihen hetkeen ja sulkenut kaiken muun pois. Voi vaan istua alas ja syödä piirakkaa. Unohtaa sen aiemmin viikolla aloitetun sokerilakon, koneessa odottavat pyykit, lukemattomat sähköpostit, puhumattakaan maailmantilanteesta. Nauraa vain piirakanmuruja pöydältä suullaan imuroiville lapsille ja tuntea vadelman kirpeyden suussaan, kunnes ulkona alkaa yhtäkkiä hullu raekuuro ja kaikki haluavat rynntätä parvekkelle sitä ihmettelemään.

Poikkeusaika ja poikkeusolot näkyvät ja tuntuvat suurten muutosten lisäksi ihan arjen pikkujutuissakin. Kuten siinä, että googlaan netistä ohjeita ripisien kestoväräykseen kotioloissa ja leikkaan itse lasten hiuksia. Me emme ole yli kuukauteen nähneet muita kun ydinperhettämme ja hoitaneet vain aivan pakolliset menot (kerran viikossa ruokakauppa, leipomo ja paristi alko, apteekki ja posti – apua onpa tässäkin jo monta) ja nyt sitä käsittää, miten paljon myös palveluita, kuten vaikka sitä parturia, tulee käytettyä.

Miten itsestäänselvyytenä sitä onkaan pitänyt sitä, että kotimatkalla uimahallista tullessa voi käydä lähikosmetologilla laittamassa kulmat kuntoon tai piipahtaa päähieronnassa mirgreenin pitkittyessä. Mikä määrä sitä onkaan päivän aikana kontakteja ollut, vaikka työskentelen kotoa käsin. Pyörän vienti keväthuoltoon, uusi hoitoaine kampaajalta, kimppu tulppaaneita kukkakaupasta, korjattu laukku suutarilta, smoothie mukaan kahvilasta ja ratikalla ruokakaupan kautta kotiin.

Kun päivät ovat tuntuneet kaikki samanlaisilta ja tylsiltä, olen tajunnut myös sen, miten usein käytämme ihan vain ajanvietteeksisi näitä palveluita. On tuntunut paljon järkevämmältä tai ainakin mielekkäämmältä mennä sunnuntaikävelyllä hakemaan pullakahvit rantakahvilasta, piipahtaa kirpparilla tai kävellä pizzalle kun mennä VAIN kävelylle. Ihan hullua!

Ennen poikkeusoloja haaveilin ja suunnittelin hankkivani uudet ihanat lenkkarit kevääksi sekä monen vuoden jälkeen oli aika päivittää myös kevättakki. Nyt nuo suunnitelman tuntuvat ihan turhilta. Mitä minä nyt tällä kotioloissa ja metsässä ulkoillessa mitään sellaisia tarvitsisin? Tämä sai myös miettimään, että ketä ja mitä varten sitten loppupeleissä niitä uusia vaatteita haluankaan. Mitä järkeä laittaa pari sataa uusiin lenkkareihin jos kukaan ei edes nää niitä ja ennenkaikkea, mitä tämä ajatus kertoo minusta?

Paljon ajatuksia ja pohdintoja, niin hyvässä kun pahassakin on mahtunut poikkeusoloon. Niin paljon on muuttunut lyhyessä ajassa – maailmassa ja omassa päässä. Vaikka lapset pitävät kiireisenä on elämästä poistunut kuitenkin paljon sellaista joka suuntaan hötkyilyä. Kun ei tarvitsekaan suunnitella sitä kesän roadtrippiä tai juuri mitään muutakaan tulevaa, on aikaa tutkiskella omaa mieltä. Tässä on tullut lyhyessä ajassa opittua kaikenlaista uutta ja vanhaa itsestään ja kyseenalaistettua myös paljon. Onneksi tosiaan silti myös paljon hyviä ajatuksia ja oivalluksia on kriittisten juttujen sekaan mahtunut.

Mutta siis, alunperin lähdin kirjoittamaan tätä postausta esitellääkseni ne lapsen uudet hiukset. Niistä kun tuli yllättävän hyvät – mutta ajatus nyt lähti vähän kulkemaan omia polkujaan, hahaha. Palataan siis siihen kotiparturointiin myöhemmin!

Viikonloppuna tuli oikein influenseroitu olo, kun ensin aamupalaksi tein itselleni Hanna G:n ohjeella uppomunan ja päivälliseksi Liemessä blogin uunifetaparsaa ja lisukkeena WTD-Natan instagamissa näkyneitä valkosipulissa paistettuja perunoita. Lisäksi piparjuurisen kermaviili-majoneesin kastike oli kopioitu/sovellettu anopilta, mutta ruoanlaitto gt:seen sain sentään inspiksen ihan vain itseltäni.

Koska oli kiire syömään, en malttanut näitä kännykkäkuvia kummoisempia napsimaan – ja kuten kuvista näkyy, ruoka oli hyvää. Tai siis enemmänkin, tuosta sitruunaisesta uunifetaparsasta tuli heti suosikkini ja meinaan kyllä tehdä sitä pian uudestaan. Viinillä ja neljä viikkoa kotikaranteenissa ololla saattoi ehkä tässä vaiheessa olla jo osuutta asiaan, sillä lopuksi vielä join uuivuoan pohjalla olleen liemen. Mutta kun se oli vaan NIIIN HYVÄÄ.

Tämä neljän seinällä sisällä porukalla vietty aika saa minusta uusia puolia esiin, en siis hirveästi viihdy normaalisti keittiössä (muuta kun syöden), mutta eilen innostuin vielä leipomaan rahkapiirakan! Valmistaikinapohjasta tosin, mutta silti. Mitäs te olette kokkaileet stay home clubeissanne nyt pääsiäisen alla?

Kun kolme viikkoa sitten koulut suljettiin ja suurin osa lapsista siirtyi kotiin etäopiskelemaan, oli se valtava muutos monelle perheelle. Ne vanhemmat joilla oli mahdollisuus etätyöskentelyyn, olivat jälleen uuden haasteen edessä, miten ihmeessä hoitaa nyt lisäksi lasten kotiopetus ja ne omat työt? Kun itse vielä nipistelin käsivarttani tarkastaakseeni, ettei tämä ollut unta, osa vähän nopealiikkeisimmistä vanhemmista olivat jo askeleen (tai pari) edellä.

Some täyttyi nopeasti hiveästä määrästä erilaisia vinkkejä ja virikkeitä mitä tarjota kotiopetuksessa oleville lapsille. Erilaisia päiväohjelmia, arkarteluohjeita, tiedekokeiluja, koko perheen yhteisiä haasteita, matemaattisia arvoituksia ja kekseliäitä tapoja opettaa lapsille viittä eri kieltä samaan aikaan. Siinä vaihessa kun itse vasta tasasin pulssiani ja yritin saada ajatuksiani kasaan, osa perheistä oli jo laatinut monen viikon lukkarit ruokalistoineen ja siinä samassa rakentaneet tyhjistä vessapaperirullista glitterlaavaa syöksevän tulivuoren.

Sain tuolloin myös instagamiini viestiboksiin useamman viestin seuraajiltani, että olisi todella kiinnostava kuulla meidän perheen vinkit, että miten yhdistää taaperoarki, omat työt sekä lasten kotikoulu. Voisinko jakaa perheemme viikko-ohjelman ja kekseläimmät, mutta pedagogisesti parhaat tavat yhdistää taide -ja tiedeaineiden yhteisopetus. ööö.

Meillä ei todellakaan ollut tuolloin mitään lukkareita valmiina, enkä ylipäätään yhtään tiennyt miten kaikki saadaan järjestymään. Ensimmäisenä sanoinkin mielessäni heipat niille jo valmiiksi liian vähissä olleille työtunneilleni – ei näitä kaikkia vaan mitenkään voi yhdistää. Kaikki tuntui kaaokselta ja koin huonommuutta siitä, ettei minusta heti kuoritunut askarteluintoista ja kaikki langat käsissä olevaa kotiopettajatarta.

Päätinkin aika nopeasti olla lukematta kaikkia näitä vinkkejä ja linkkejä joita puski aluksi ihan joka puolelta. Meillä ei leikattu ja liimattu yhteistuumin väärikoodattua perhelukkaria, eikä katsottu youtubesta lasten tiedekokeiluja. Ajattelin, että aloitetaan hissukseen ja katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Istuttiin aamulla lasten kanssa ruokapöydän ääreen ja he ottivat matikankirjat eteen, siitä kohdasta mihin viimeksi olivat koulussa jääneet.

Oli minulla vähän huono-omatunto siitä, etten tarjoaisi lapsille desimaalilukujen allekkainlaskun opetusta millään päräyttävällä tavalla, mutta samalla tiesin, että jos nyt tämän kaiken päälle rupeaisin pinnistelemään jo muutenkin jaksamiseni äärirajoilla, ei siitä seuraisi pitkässä juokussa kenellekkään mitään hyvää.

Muutamassa päivässä oma tahti ja tyyli alkoi löytymään. Vanhan lukkarin takapuolelle hahmoteltiin suurpiirteinen kotikukkari, joka eläisi sitten opettajan ilmoittamien tehtävien mukaan. Paljon ulkoilua, säännöllinen ateriarytmi, ei mitään ylimääräistä. Paitsi no ruutuaikaa, entisen joka toinen päivä 1h peliajan sijaan ruudulla saa olla nyt tunnin joka päivä.

Sitten jo loppuviikosta koulullakin alkoi uuteen tilanteeseen löytyä systeemi ja homma lähti rullaamaan molemmissa päissä taas vähän paremmin. Etenkin vanhemman pojan koululta tuli useaan otteeseen painotus, että kysessä on oppilaan etäopiskelu, ei missään nimessä mikään kotikoulu jossa vanhempi on vastuussa opetuksesta. Tämä oli hyvä ja poisti vähän paineita ja sitä huonoa-omaatuntoa niistä askartelemattomista pääsiäiskoristeista.

Jopa opetusministeri kehoitti laskemaan rimaa, ja sellaista kannustusta juuri itse kaipasin. Olemme kaikki erilaisia ja itse kaipaan aikaa sopeutuakseeni uuteen tilanteeseen ja kaikki muu ylimääräinen aktiviteetti samassa tuntuu uuvuttavalta. Vielä kun lapset kävät eri kouluja ja opettajilla on hyvin erilaiset tavat tässä etäopetuksessa, niin jo näiden hahmottaminen tuntui välillä aika kaaokselta päässä.

Missään nimessä emme ole vielä päässeet tilanteeseen, jossa lapset itse psytyisivät hoitamaan kouluhommat itsenäisesti. Ensinnäkin, päivän tehtävät tulevat Wilmaan, josta minun täytyy ne ensitöikseni välittää lapsille. Lapsilla on useamman kerran viikossa livetunteja netissä tiettyyn aikaan ja sinne päästääkseen tuntuu olevan aina joku tekninen haaste, vähintään salasanojen muistaminen, jossa apuani kaivataan. Itseäni häiritsee myös aika paljon se, että ylipäätään puhelimella tai koneella pitää olla aika paljon. Mutta kai se on vain tätä nykypäivää.

Nyt olen kuitenkin oppinut jo sen, ettei opettajalle soitto ja avunpyyntö tehtävissä ole heille ylimääräistä vaivaa, vaan kuuluu tähän hommaan ja niin voi ja kuuluu tehdä, jos jokin asia askarruttaa tai ei ymmärrä. Muutamana päivänä minulle on jälleen jopa vapautunut muutama tunti työaikaa kun taaperon ulkoilu miehen kanssa on sattunut samaan aikaan kun lasten itsenäinen tehtävien teko. Että kyllä tämä tästä!

Lapset saavat tehtyä annetut tehtävät ja tähän saakka se on onnistunut hyvin ja aikataulussaan, mutta olen myös päättänyt, että jos jonain koulupäivinä kaikkia ei ehdi, niin sitten ei ehdi. Jotain vähän kuviksen ja musiikin tehtäviä ollaan jo myös sovellettu, koska no, olemme vähän rebel.

Tässä vielä tämä meidän suuriinpiirteinen koulu -ja loppupäivän aikataulu (taapero herättää aikaisin, jos ihmettelette):

7-8 aamutoimet, pesut, pukeminen & aamupala
8:00 happihyppely
8:15-8:30 (tai viimeistään kun taapero on lähtenyt ulkoilemaan) lukuaineita, yleensä matikkaa tai äikkää
9:30 pieni 5 min välkkä tai happihyppely, jonka jälkeen lukuaineet jatkuu
10:30 ulkoilu & liikka 1-1,5 h
12:00 lounas
12:30 rauhallinen hetki, lukemista tai piirtämistä
13:00 (taapero päikkäreille) loput koulupäivän tehtävät, yleensä enkku, kuvis tai musa
14:00 raportointi koulupäivästä opelle, peliaikaa, lukemista tai piirtämistä
15:00 välipala, koulupäivä päättyy
16:00 ulkoulu noin 1h
17-18 päivällinen
19:30 iltapala
20-20:30 iltatoimet ja nukkumaan

Päivällisen jälkeen saatetaan ulkoilla vielä kolmannen kerran (itse en ole aina välttämättä mukana joka kerta tosin), jos peliaikaa on jäljellä saa vielä pelata (ennen klo 18.30). Piirretään, leikitään yms sellaista tavallista mitä muutenkin arkena. Iltapalalle ja nukkumaan myös mennään aina samoihin aikoihin kasin aikaan ja noudatetaan muutenkin samoja ruutineja mitä tavallisenakin koulu-iltana. Viikonloppuisin ei ole mitään koulujuttuja mutta ulkoillaan ja syödään aika samoilla aikatauluilla ja silloin saa valvoa pidempään esim leffaa katsoen. Myös isällä olleessaan pojilla on samanlaiainen aikataulu.

Minun tärkein vinkkini ei ole siis mikään sen kummempi, kun olla armollinen itseään kohtaan. Ei kannata haalia yhtään sen enempää tekemistä mitä nyt jo on, jos ei tunnu siltä. Tosiaan mielummin vähän laskee sitä rimaa. Varsinkin näiden ala-koululaisten kanssa koulujutut onneksi sujuu vielä aika helposti ja niissä osaa vielä yleensä itsekin auttaa. Kuitenkin, jos tuntuu että joku siinä opiskelussa tökkii tai tehtäviä on liikaa, kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä opettajaan päin.

Nyt ei ole se aika, kun pitää niin sanotusti hikaroida, vaan selvitä ihan vain tästä ihan uudenlaisesta arjesta – päivä kerrallaan. Toivottavasti myös siellä ruudun toisella puolen ovat asiat pikkuhiljaa alkaneet asettua uomiinsa ja se oma tyyli ja rytmi alkanut hahmottumaan. Kertokaa ihmeessä kommentteihin, että miten teillä menee <3

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen.
Viikko 13 & 14 (tunnetaan myös nimellä karanteeniviikko 2 & 3). 

Taapero tuolilla

Kuvistunti

Kuvistunnin satoa

Myy ja Pikku Myy

Gt sängyssä

El chaos / El classico

Pyöräillen auringonlaskuun

Makoillaan sängyllä huput päässä

Omakuva

Liikkatunti / parkour

Aamukahvi

Iltakävelyllä

Päiväkävelyllä

Kahdestaan aamupalalla

Pysäyttävin auringonlasku hetkeen (huomaa kuu)

Vanhemmat postaukset:
ARKI 1 & 2
ARKI 3
ARKI 4
ARKI 5
ARKI 6
ARKI 7
ARKI 8
ARKI 9
ARKI 10
ARKI 11
ARKI 12