Toivepostaus:

6:00-7:00 HERÄTYYYYYS

Aamu alkaa meidän perheessä aikaisin ja taapero toimii herätyskellona. Aloitimme reilu viikko sitten unikoulun, jättämällä yösyötöt pois, mutta ainakin vielä Myy heräilee öisin. Aamulla meitä vanhempia siis väsyttää ja yleensä jompi kumpi jääkin vielä nukkumaan, kun toinen nousee aamupuuhiin.

Taaperon touhutasosta riippuen, hän saattaa tulla herättyään vielä hetkeksi viereemme köllöttelemään tai sitten suuntaa suoraan lelujensa pariin. Vähän vaihdellen ollaan nyt viime päivinä annettu hänelle ensin maitopullo tai puuro.

Aamupuuro on yleensä pikakarahiutaleista tehtyä ja joukossa muussattua banaania, hedelmä -tai marjasosetta, tuoreita marjoja. tai maapähkinävoita. Yöpuku vaihdetaan päivävaatteisiin yleensä vasta aamupalan jälkeen (koska sotku).

9:00 ULOS TAI LEIKKIÄ KOTONA

Jos ulkona on hyvä sää, mennään aamulla jo ainakin käväisemään lähipuistossa tai joskus kaupassa. Aamuisin ulos lähteminen tuntuu usein itsestä vähän tahmealta, mutta palkitsee joka kerta. Myy tykkää ulkoilusta paljon ja viihtyy niin hiekkalaatikolla kun keinumassakin.

10:00 EKAT PÄIKKÄRIT

Jos aamu on alkanut kovin aikaisin, syö Myy jo lounaan tai jotain pientä välipalaa ennen aamupäikkäreitään. Usein hän juo myös maitoa juuri ennen nukahtamistaan, joskin nykyään aina vain vähemmän.

Myy nukkuu lähes poikkeuksetta aina päiväunet rattaissa parvekeella. Meillä ei ole talossamme hissiä, joten yritämme aina pitää Myyn hereillä kunnes ollaan päästy kotiin, jos ollaan oltu ulkona. Meillä on ylhäällä kotona matkarattaat, joihin hänet nukutetaan. Viime aikoina unet ovat olleet hyvin katkonaisia ja rattaita täytyy käydä heijailemassa vähän väliä.

Usein meistä se, kumpi on noussut aamulla Myyn kanssa, nukkuu myös tässä vaiheessa itse pienet päikkärit jos mahdollista. Paitsi nykyään itse pyrin aloittamaan työpäväni viimeistään tässä vaiheessa.

12:00 LOUNAS

Aamupäikkärit kestävät yleensä muutaman tunnin, mutta annamme hänen nukkua pidempäänkin jos niin sattuu käymään. Myy ilmoittaa aina herättyään itsestään pienellä ”äänimerkillä”, eli huhuilee rattaista kunnes joku kuulee hänet ja tulee hakemaan sisälle.

Unien jälkeen hän painelee usein heti lelujensa luo. Ja sitten taas syödään! Myös tässä välissä mennään yleensä lounaan jälkeen taas ulos. Useinmiten lähipuistoon, kävelylle tai usein näiden yhdistelmälle. Jos päivälle sattuu jotain hoidettavia asioita, niin ne hoidetaan aika usein tässä välissä. Eli käydään kaupassa, kaupungilla, nähdään kavereita tai vastaavaa.

15:00 VÄLIPALA

Säännöllinen ateriarytmi on tärkeää ja verensokeri on syytä pitää tasaisena pahimpia kiukkuja estämään – joten syödään taas. Yleensä jotain hedelmää tai marjoja ja smoothieta tai lounaan jämiä.

16:00 PÄIKKÄRIT NRO 2

Iltapäikkärit menevät samaa kaavaa aiempien kanssa, tarjotaan maitoa ja nukutetaan rattaisiin – riippuen auringosta, parvekkeelle (meillä paistaa siihen juuri silloin) tai sitten varjoon parvekkeen oven suuhun. Näillä myöhemmillä päikkäreillä Myy ei nuku kovin pitkään ja nyt ollaan muutenkin alettu herättämään hänet viimeistään tunnin torkkujen jälkeen.

17:00 PÄIVÄLLINEN

Itseasiassa päivällisenkin kanssa toimitaan vähän samoin kun lounaankin, eli annetaan se (tai osa siitä) joskus jo ennen päikkäreitä. Etenkin nyt unikoulun alettua, yritetään tankata hänelle mahdollisimman paljon ruokaa päivällä, jotta yöllä hän ei tahtoisi enää maitoa.

Illalliseksi pyritään aina tekemään koko perheelle samaa ruokaa, eli sellaista mitä Myykin voi syödä. Uunissa paistettu kala ja keitetyt perunat ovat hänen herkkuaan. Päivällisellä syödään muutenkin yleensä aika kaikki samaan aikaan, toisin kun muuten päivällä.

Vielä iltaruoankin jälkeen saatetaan lähteä käymään pihalla tai lähipuistossa jollain kokoonpanolla – etenkin jos ei päivällä jompi kumpi vanhemmista käynyt. Muuten ilta menee kotona leikkien ja touhuten.

19:30 ILTAPALA

Iltapalalla on yleensä sama setti kun aamuisin, eli kaurapuuroa jollain lisukkeella.

20:00 ILTATOIMET

Iltapalan jälkeen suunnataan kylpyyn. Se on yksi Myyn lempijutuista. Ja puuroiltapalan jälkeen aika välttämätön homma muutenkin (ruokalappu kun on nykyään ihan tyhmä juttu). Kylvyssä menee yleensä viidestätoista minuutista puoleen tuntiin. Samalla tai kylvyyn jälkeen kuivatellessa pestään myös hampaat – sekin on Myyn mielestä tosi kivaa.

Yöpuku puetaan yleensä hämärässä makkarissa meidän sängyllä ja samassa yritettään ladata vielä päivän vikat läheisyydet. Ehkä laulellaan tai sylitellään, riippuen miten taapero jaksaa olla aloillaan. Lopuksi Myy juo vielä pullosta maitoa, kunnes nostamme hänet omaan sänkyyn.

21:00 NATI NATI

Myy nukahtaa itsekseen vähän vaihdellen. Välillä vaatii useamman kerran pyytää häntä laittamaan pää takaisin tyynyyn, joskus menee itkutksi saakka, jolloin aina lohdutamme häntä esimerkiksi silitellen. Se auttaa heti. Joskus vaatii, että ainakin aluksi hänen kanssaan ollaan samassa huoneessa, joskus hän taas nukahtaa hetkessä itsekseen tai muuten vaan ei kaipaa sen enempää nukutusta. Pyritään kuitenkin aina, että hän nukahtaisi itsekseen, ilman ”nukuttamista”.

Ja sitten 3-10 yöherätyksen jälkeen sama seuraavana päivänä alusta.

Minkäslaisia päivärytmejä teidän pienillä on?

Kauan siitä puhuttiin ja mietittiin, mutta nyt vasta toteutettiin – unikoulu. Fiilikseni viiden yön jälkeen ovat: miksi emme tehneet tätä aiemmin?

Olen kirjoittanut unikoulusta ensimmäisen kerran jo huhtikuussa, mutta koko homma jäi silloin vain ajatuksen tasolle, koska olimme jo valmiiksi niin väsyneitä. Ei van riittänyt jaksaminen mihinkään ylimääräiseen ja arvelimme unikoulun lisäävän kuormaa vain entisestään. Sanotaan, että lapsi oppii uusiin tapoihin yleensä noin viikossa, enkä todellaan ollut valmis vielä nykyisimpää huonompiin yöuniin yhdeksikään yöksi – saati sitten viikoksi.

Ajatus unokoulusta jäi siis kyllä kytemään ja neuvolassakin se otettiin muutamaan otteeseen esille, mutta tuntui, ettei ikinä ollut oikea aika sen aloittamiseen. Aina oli muutaman päivän päähän tulossa jotain, kuten tärkeä työjuttu, mökkireissu tai jotain muuta, mihin piti valmistautua mahdollisimman hyvillä yöunilla.

Yöthän meillä meillä on pitkään mennyt niin, että Myy herää useinmiten 1-3 kertaa yössä syömään. Joinain harvoina öinä herätyksiä on vain yksi, toisena niitä saattaa olla viisi. Maidon antaminen yöllä on ollut helpoin ja nopein tapa kaikkien saada jatkaa unia, joten ollaan menty sieltä missä aita on matalin.

Iltaisin itse nukkumaanmenoa ollaan kyllä treenattu jo useamman kuukauden. Väsymyksen tasosta riippuen Myy jää sänkyyn ja nukahtaa sinne itsekeen ilman mitään sen kummempaa. Jotkin illat taas vaativat samassa huoneessa oloa tai tusinan ”pää tyynyyn, hyvää yötä” toistamista. Myy nukahtaa itse sänkyynsä kuitenkin yleensä 5-30 minuutissa ja öisin jatkaa uniaan heti maidon juotuaan. Edellytykset unikoulun pitämiseen olivat siis tältä osin hyvät.

Viime viikolla eräs ilta, kun olin jo itse kömpinyt sänkyyn lukemaan, Osku ilmoitti, että nyt aloitetaan se unikoulu. Hän hoitaisi ekan yön ja klo 6 aamulla alkaa minun vuoroni. Tätä toistettaisiin sitten vuoronperään. Ei siinä oikein muu auttanut, kun ottaa kirja toiseen ja tyyny toiseen kainaloon ja painua patjalle toiseen huoneeseen.

Ensimmäinen yö ilman maitoa oli kuulemma mennyt aika monella herätyksellä ja pienellä rauhoittelulla, mutta kuitenkin ihan hyvin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että pitämämme unikoulu tulee olemaan sillä tavoin lempeä, ettei lasta jätetä yksin itkemään, vaan tarvittaessa rauhoitellaan sylissä saakka. Mitään sydäntäraastavaa itkua ensimmäiseen yöhön ei juuri ollut liittynyt. Muutaman kerran Myy oli kuullemma viittonut ikkulaudalle, jossa normaalisti meillä on yötä varten tuttipulloja valmiina, mutta nykytellyt sitten ymmärtäväisenä, kun hänelle oli sanottu, että nyt ei ole maitoa. Olimme sopineet, että maitoa ei anneta aamulla ennen kello kuutta.

Seuraavana yönä olikin sitten minun vuoroni valvoa. Yö meni niinkin hurjasti, että yhden kerran kävin laittamassa Myylle tutin takaisin suuhun jonka jälkeen hän jatkoi uniaan aina viiteen saakka aamulla asti. Viimeisen tunnin ajan hän oli hieman levottomampi, mutta saimme molemmat vielä torkuttua kunnes kuudelta hän pääsi sitten pois sängystään ja sai maidon.

Kolmas yö taisi mennä taas aika samalla tavalla. Neljäntenä yönä ähellystä ja heräämisiä oli vähän enemmän, mutta ei mitään itkemistä missään vaihessa. Neljännen yön jälkeisenä aamuna Myy nukkui ruhtinaalisesti vieläpä lähemmäs seitsemää.

Viime yö oli viides ja sen yön me nukuimme ensimmäistä kertaa unikoulun aloituksen jälkeen yhdessä. Harmillisesti yö oli myös tähänastisesti huonoin useine herätyksineen, mikä tarkoitti sitä, että olimme molemmat aamulla erittäin väsyneitä. Eilen meillä oli kuitenkin vähän normaalista poikkeava päivä, eikä ruoka tai päikkärirytmi mennyt ihan nappiin, joka vaikutti omalta osaltaan varmasti myös yöhön. Odotan siis tulevasta yöstä taas vähän parempaa.

Kaikenkaikkiaan unikoulu on mennyt hyvin ja vauva on selvästi myös itsekin valmis siihen. Olisimme hyvin voineet ryhtyä tähän jo aiemmin, mutta väsyneenä sitä ei vain ole halunnut ottaa riskejä. Monet yölliset uudelleen nuktukset olisi aiemmin saanut varmasti maitopullon sijaan voinut hoitaa myös muutamalla silityksellä. Parempi kuitenkin myöhään kun ei milloinkaan.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mihin suuntaan nämä yöt tästä lähteveät kehittymään. Toivon tietysti, että parempaan. Tässä pitkällä huonosti nukuttujen öiden jaksolla (itselläni alkoi univaikeudet muutama vuosi sitten ja raskausaikana ne vielä pahenivat) on käynyt niin, että meistä vanhemmista kumpikaan ei osaa myöskään enää nukkua ilman useimpia herätyksiä – edes silloin, vaikka saisikin nukkua. Tämän jälkeen ehkä siis aikuisten unikoulu?

Hassua muuten, etsiessäni tuota huhtikuun psotaustani unikoulun aloittamisesta löysin erään vielä vanhemman tekstini vuodelta 2012, melkein päivälleen kuusi vuotta sitten kirjoitettuna. Se käsitteli myöskin unikoulua, silloin muutamaa kuukautta Myytä nyt nuoremman Elviksen. Luin postausta suu auki. En muista nimittäin tuolta ajasta tai tuosta vaiheesta yhtään mitään! Muistelin, että meillä oli ollut ihan ok yöt, mutta postauksesta kävikin ilmi jotain aivan muuta. Niin se aika tosiaan kultaa muistot. (ps. miten söpö pieni Erkki onkaan ollut ja tosi kiinnostavia kommentteja edelleen unikouluun liittyen)

Toivotaan parasta, nyt nukkumaan!

Minulta on muutamaan kertaa toivottu postausta siitä, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta, eli saada vauva kun isommat lapset ovat jo – no, isoja? Kun on jo päästy kuluttavien yöheräilyiden yli, lapset ovat omatoimisia ja itsellä on taas oma elämä. Miltä tuntuu kun se kaikki taas viedään? Ja ennenkaikkea, kannattaako siihen kakkavaipparumbaan ylipäätään ryhtyä enää uudestaan?

Lapsen saaminen on aina jännittävä ja jopa pelottava ajatus, halusi sitä kuinka paljon tahansa. Oli lapsia entuudestaan tai ei. Sanon itse aina, että täysin oikeaa ja täydellistä aikaa tai hetkeä lapsen saamiselle tulee tuskin koskaan. Koska se jännittää, sitä myös helposti löytää omasta elämäntilanteestaan aina jotain syitä, jotka ovat lapsen saamista vastaan. Edelleenkin, vaikka kuinka paljon lasta haluaisikin.

Olen myös sitä mieltä, että mitä vanhempana lapsen saa, sitä vaikeampaa se on. Silloin on jo niin selvät sävelet omasta elämästä ja on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin, että muutos on pelottavan suuri. Toki sitten taas nuorempana tuntuu, että koko maailma odottaa, pitäisi elää ja kokea, eikä silloin halua sitoutua liiaksi. Ja sitähän se vanhemmuus juuri on, sitoutumista. Oman kokemuksen mukaan kuitenkin, sitten kun se (pelottava) päätös on tehty ja lapsi on siinä, ei sitä muuta haluakaan kun sitoutua siihen, ihan täysillä.

Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapseni välissä on yhdeksän vuotta. Miehelläni, jolla myös on etuudestaan lapsi, ikäero on huimat 14 vuotta. Olen itse saanut lapseni ollessani 23, 25 ja 32 vuotias. Jokaista lasta olen halunnut jo etukäteen ihan järjettömän paljon, mutta viimeisimmän kohdalla olen pelännyt ja epäröinyt eniten.

Pelkäsin juuri eniten siksi, että tiesin millaista vauvan saaminen on. Miten se muuttaa kaiken, parisuhteen, ysstävyyssuhteet, perhedynamiikan, minut – kaiken. Samalla myös tiesin, miten paljon kaikkea ihanaa siitä seuraa, joten päätimme olla rohkeita.

Millaista se sitten on käytönnössä ollut? No, tottakai univelka tuntuu paljon kuormittavammalta kun kymmenen vuotta sitten. Kahden lapsen jälkeen luulisi, että kolmannen kanssa sitä on paljon itsevarmempi – mutta samat epävarmuuden tuntemukset ne puskivat tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt sitä pystyy paremmin ja varmemmalla otteella tekemään monet ratkaisut juuri niinkuin itse tuntuu parhaalta, eikä noudattaa orjallisesti vaikkapa neuvolan välillä vanhanaikaisia ohjeita.

Kerroinkin aiemmin kesällä yhdessä postauksessa, että ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis, joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehti muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämäni oli juuri sellaista.

Sitten viiden vuoden jälkeen kaikki muuttui yhtäkkiä ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Enää ei ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä onkin nyt kolme ja joka toinen viikko kuusi.

Että jo vauvaa ennen meillä muuttui muutenkin kaikki ja sitten vielä ”vähän” lisää. Muutos meni mielestäni kaikkien kohdalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka välillä onkin absurdia ajatella, että reilu kaksi vuotta sitten elin vielä ihan täysin eri elämää.

Tottakai arki ja elämä olisi helpompaa ja seesteisempää jos perheessä olisi lapsina vain omatoimiset koululaiset ja joka toinen viikko vain kaksi aikuista. Kuitenkaan mikään seesteisyys maailmassa ei voisi korvata sitä isoveljien onnea ja ylpeyttä, kun he saavat nähdä pikkusiskonsa kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Mitkään pitkään nukutut viikonloppuaamut eivät korvaisi sitä rakkauden määrää, mitä uusi perheenjäsen saa ja antaa.

Monet sanovat, että lapset kannattaa ”hankkia” kaikki samaan syssyyn, samoilla univeloilla. Ja onhan se käytännöllisempääkin, kun kaikki vauvantarvikkeetkin löytyvät jo valmiiksi kotoa ja omat hormonit ovat valmiiksi vielä sekaisin. Monet myös sanovat, että siinä se kaksi menee samassa kun yksi ja niin edelleen. Tässä kohtaa olen kyllä vahvasti eri mieltä.

Koen kyllä, että lasten saaminen pienellä ikäerolla oli ainakin henkisesti helpompaa itselleni, kun nyt vähän isommalla ikäerolla. Sitä kun ehti saamaan oman elämän takaisin ja yhtäkkiä sitä onkin taas ihan kiinni ja toisen armoilla pikkuvauvapyörityksessä. Mutta jopa sen oman vapauden menetys ei ole tuntunut niin vaikealta, kun se, ettei parisuhteelle ole jäänyt jurikaan aikaa. Se on ollut itselleni varmaan vaikein juttu tällä kertaa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun on saanut olla rauhassa vauvan kanssa isompien ollessa koulussa – vähän kun saisi uudestaa esikoisen. Ja miten sitten taas isommat sisarukset ovat voineet alusta saakka myös osallistua vauvanhoitoon. Nykyään vauvan voi jättää heidän hoitonnsa vaikkapa suihkun ajaksi tai lähettää pojat kauppaan pitkän kauppalistan kanssa. Paljon siis myös hyvää, vaikka aikamoista sirkusta tuntuu monet päivät olevankin.

Lisäksi, nyt kun omakohtasesti on saanut kokea sen kaikkien toitottaman ”aika menee niin nopeasti, nauti nyt kun ovat vielä pieniä”-mantran, sitä myös tietää, että kohta tuo vauva on jo iso koululainen ja menee omia menojaan. Sitten meilläkin on taas aikaa tehdä enemmän omia aikuisten juttujamme. Tätä aikaa tulee vielä useat kerrat ikävä.

Eli vastaus kysymykseen, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta: Hullulta, pelottavalta, mutta aivan ihanalta.

Huomenna alkaa ainakin meillä täällä päin koulut ja sehän vasta jännitäävää onkin! Etenkin jos menee ensimmäistä kertaan kouluun, ekalle luokalle. Meidän perheessä oli tuo jännittävä tilanne vuosi sitten, tänä vuonna perheessä onkin sitten jo kaksi ihan koulukonkaria, kakkos ja nelosluokkalaiset.

Elviksen aloittaessa ekanluokan viime vuonna, koimme koko perhe suuria tunteita ja jännitystä. Koulu oli entuudestaan täysin tuntematon, eikä luokalla ollut yhtäkään tuttua. Pikkupaniikista huolimatta koko koulunaloitus meni lopulta tosi hyvin. Jännitystä oli toki ilmassa ensimmäisinä päivinä, mutta joka päivä meni toista rennommin ja uusia kavereitakin hän sai heti.

Nyt kaikille uusille ekaluokkalaisille (ja heidän vanhemmilleen) Elvis ajattelin jakaa vähän koulunaloitusta helpottavia vinkkejä:

– Kannattaa pyyttää että joku, vaikka oma vanhempi tulee saattamaan kouluun, odottaa pihalla sun kanssa ja hakemaan
– Ruokailu koulussa on mahtavaa
– Ruoka on helppo hakea, kannattaa laittaa tarjotimelle aluksi lautanen, ruoka, haaurukka ja veitsi ja sitten mennä hakemaan juoma erikseen
– Koulussa saa myös koulukummeja jotka on vanhempia ja jotka auttaa ja opettaa ja pitää huolta
– Kannattaa varatua, että kestää joku puoli tuntia kun rehtori puhuu tervetuliaisjuttuja
– Opettajalle kannattaa puhua reippaalla äänellä ja aina viitata
– Koulussa on paljon retkiä ja niissä ei tarvitse kauheasti tehdä mitään
– Kannattaa olla helpot kengät jos ei osaa vielä solmia ja sellainen takki jonka vetskari ei jää jumiin
– Englanti alkoi meillä ekalla ja on mun suosikkiaine
– Koulussa näkee kavereita ja tutustuu uusiin
– Niihin tutustuu kolmantena päivänä viimeistään, sitä ennenkin joihinkin vähän
– Jos ei tunne ketään niin voi vaan mennä kysymään pääskö leikkiin mukaan heti kun vaan näkee että jotkut leikkii
– Siinä tutustuu, eikä aluksi tarvitse edes jutella mitään, kunhan vaan on siinä leikissä mukana
– Jos ei osaa vielä lukea niin se ei haittaa, ei kaikki vielä osaa, ne sitten harjoittelee
– Oma nimi pitää osata kirjoittaa uuteen tehtäväkirjaan
– Aluksi koulupäivät on tosi lyhyitä
– Jos koulupäivän jälkeen on ip niin se on tosi hauskaa, siellä tutustuu vielä paremmin kavereihin
– Reppuun voi ottaa mukaan pehmolelun tuomaan turvaa
– Koulussa voi hävitä tavarat helposti, ei kannata ottaa mitään liian tärkeää mukaan

Ihanaa koulun aloitusta kaikille pikkuisille ja vähän isommillekin!

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.