Ei tämä elämä viime aikoina ole onneksi ollut pelkkää kurjuutta, sillä viime viikko oli ihana, kun ei tarvinnut käydä kertaakaan kauppassa! Arkiruokien etukäteissuunnittelu tai kauppalappujen teko ei nimittäin ole ikinä kuulunut vahvuuksiini. Jos minulla olisi aikaa, voisin kyllä haahuilla päämäärättömästi kaupassa tuoteselosteta tutkien ja puolen tunnin jälkeen koristani löytyisi mitä todennäköisimmin pussi suklaakuorutteisia manteleita, avocado, tölkki pinkkejä papuja ja joku kummallisen makuinen uusi makuvissy – tai joku vastaava erittäin epäkäytännöllinen setti.

Eihän tässä toki olisi mitään ongelmaa, jos kokkaisin vain itselleni, mutta suurpehe täällä päässä vaatii vähän enemmän. Kaupassa käynti on minulle usein työn ja tuskan takana – suurin syy siihen on se, että vasta kauppaan sisään astuessani alan miettimään, että mitäs sitä tänään syötäisiin. Juuri siinä hetkessä mieleen ei tule y h t ä ä n mitään. Siis pääni vain tyhjenee  ja tuskastuneena kuljen ees taas kaupan käytäviä, hikinoron valuessa alas selkääni. Ja tämä toistuu pahimmillaan useamman kerran viikossa.

Vuosikaudet olen haaveillut siitä, että suunnitelisimme vaikka edes viikon ruokalistan valmiiksi. Mutta siihen haaveiluun se sitten on usein jäänytkin. Muutamia kertoja olen tilannut kauppakassipalvelun kautta ostoksia tai jopa jonkun muun valmiiksi suunnitellemat ateriakassit kotiin. Ne helpottavat kovasti, mutta vaativat myös juuri sitä ennakointia – ja silti aina jotain on puuttunut ja kauppaan on ollut pakko mennä- useamman kerran.

Muutama viikko sitten koronatilanne niin sanotusti räjähti ja ihmiset rupersivat panikoimaan ja hamstraamaan elintarvikkeita. Koska kaupat muuttuivat ruuhkaisiksi paikoiksi, juuri sellaisiksi mitä me itse nimenomaan halusimme välttää, päätin tilata viikon ruoat hätävaroineen kauppakassipalvelun kautta. Noh, niin halusi moni muukin, sivut kaatuivat kesken tekemisen ja saimme lopulta toimitusajan vasta seuraavalle viikolle.

Kauppakassipalvelun säännöllisestä käyttämisestä olen haaveillut myös siksi, että autottomana ja hissittömän talon ylimmässä kerroksessa asuvana, joku muu roudaa ne kamat tänne meille. Kuitenkin, jopa nettitilauksen tekeminen vaatii sitä ennakointia ja suunnittelua, joka minulla on välillä hukassa. Nytkin tilauksen tekemiseen meni lähemmäs pari tuntia, kun mietin samalla tulevan viikon ruokalistaa – mutta olipa kyllä sen arvoista!

Olen ollut niin onnellinen kun kaapeista löytyy kaikki tarvittava, eikä kaupasta tarvitse lähteä hakemaan sitä unohtunutta korianteria tai lisää vaippoja. Uskon, että tässä myös säästää rahaa, kun tilaa pääosin vain ne tarpeelliset asiat. Mututuntumalla sanoisin myös, että ruokahävikkikin on ollut meillä nyt pienempää. Ruokaa myös riitti paljon pidemmäksi aikaa mitä ajattelin, kun kerran tilasimme ravintolasta, parina päivänä söimme ”hätävaroja” ja joillekin ateroille riittikin edellisten tähteet. Tällä viikolla kävin kerran ostamassa vähän lisää hedelmiä ja leipää, mutta ilman niitäkin olisimme hyvin pärjänneet vielä toisen viikon.

Ja homman yhdinhän ei kuitenkaan ole se, että tilasin ruoat kotiinkuljettuna, vaan se, että minun oli pakko istua alas ja ihan oikeasti miettiä mitä syömme vähintään viikon ajan viisi kertaa päivässä (+pesuaineet, roskispussit yms kaikki muu sälä). Olen kyllä sanonut näin joskus aiemminkin, mutta ehdottomasti aijon jatkaa tätä samaa jatkossakin! Eli suunitellaan viikon ruoat etukäteen ja ostetaan kerralla ne kaikki.

Ja vaikka ruoan kotiinkuljetus on ihan luksusjuttu, etenkin nyt, niin tässä tilanteessa käymme kuitenkin jatkossa kaupassa itse. Kaikki kauppakassipalvelut ovat nimittäin tällä hetkellä erittäin ruuhkautuneita, mikä tarkoittaa sitä, että ne riskiryhmiin kuuluvat tai sairastuneet, joille tämä palvelu olisi nyt äärimmäisen tärkeä, eivät pysty sitä hyödyntämään. Suosittelen siis sielläkin päässä miettimään, onko tätä palvelua juuri nyt pakko itse käyttää vai voisiko siellä kaupassa kipaista turvallisesti ihan itse.

Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että tässä kotikaranteenissa minusta alkaa kuortutua kunnon Martta! Lähdenkin tästä takaisin sekoittelemaan omatekemää ikkunanpesuetikkaa, mankeloimaan lakanoita ja leipomaan eilisillasta jääneistä perunamuuseista sämpylöitä… (voi kumpa!)

Loppuvuodesta blogin luonnoksiin on jäänyt keskeneräinen postaus siitä, miten kaipaan muita alueemme lapsiperheitä enemmän puistoon. Poikien ollessa pieniä, meille syntyi todella tiivis ja hyvä porukka naapuruston vanhemmista. Se teki kotiäitinä vietyistä vuosista paljon mielekkäämpää. Oli kiva mennä puistoon säällä kun säällä, kun tiesi varmasti siellä jonkun muunkin olevan – tai jos ei ollut niin koputettiin ikkunaan tai soitettiin, että tulkaa!

Tai no, pahimmilla säillä kyllä kokoonnuttiin usein sitten myös jonkun kotiin tai mentiin yhdessä asukaspuiston kerhoon ryystämään kahvia. Niin lapset kun minä itsekin saimme kavereita jotka kulkevat edelleen matkassa mukana.

Täällä meidän uudella asuinauseella en ole kokenut samaa. Toki pikkuhiljaa alkaa tulla jotain kasvoja tutuksi, mutta enimmäkseen koko talven ihmettelin, että missä kaikki ovat! Joinain päivinä olimme puistossa jopa muutaman tunnin, eikä koko aikana sinne tullut ketään muuta lasta leikkimään. Monesti kaipasin sitä samanlaista äitiyhteisöä, joiden kanssa päivällä syötiin muskarin jälkeen pullaa ja kerran kuussa lipitettiin viiniä ilman lapsia. Sitäkin usemman toivoin, että saisi edes jotain seuraa välillä sinne hiekkalaatikon reunalle, lasta ennenkaikkea ajatellen.

Noh, viimeisen viikon aikana on moneen kertaan käynyt mielessä, että palaisin nyt enemmän kun miellelläni niihin työtyhjiin pustoihin ja omaan tilaan. Kevät ja koronavirus on saanut alueemme kaikki päiväkoti -ja alakouluikäiset lapset vanhempineen kaivautumaan koloistaan ja suuntaamaan puistoon. Normaaleissa olosuhteissa olisin tästä tottakai hyvin iloinen, nyt vain tuskastuttaa. Tuntuu, ettei ole mitään minne mennä, jos haluaa olla vain meidän porukalla, niinkuin nyt kuuluisi.

Olemme olleet perheen kesken jo yli viikon (vapaaehtoisessa) karanteenissa. Tällä viikolla, kahtena päivänä, ovat pojat saivat luvan leikkiä ulkona ”välitunnilla” samassa rapussa asuvien (ja myös kotikaranteenissa olevien) kahden kaverin kanssa, mutta eilen päädyimme siihen, ettei sekään enää sovi. Vaikka kuinka peräänkuulutimme lapsille turvavälejä ja usein siinä oli joku aikuinenkin vahtimassa, unohtuu se lapsilta leikin tiimellyksestä. Eikä sitä tuon ikäisiltä voi mielestäni vaatiakaan. (Lisää tästä aiheesta muuten Valeäidin blogissa!)

Turvavälit tuntuvat kuitenkin olevan hukassa myös monelta muulta, sillä meidän kaikissa lähileikkipuistoissamme käy parhaillaan niin kova kuhina, ettei sellaista ole välillä edes mahdollista itse ottaa. Tuntuu tosi ikävältä olla päästämättä omaa taaperoaan toisten lähelle, välillä se pitää tehdä itkun kautta tai poistua ihan kokonaan paikalta hämmentynyt ja huutava lapsi kainalossa. Kuitenkin niin meillä, kun kaikilla muillakin on tottakai oikeus vielä ulkoilla, myös siinä omassa lähipuistossa.

Eilen sitten yritettiin mennä pois puistosta ja metsään kävelemään – mutta sekin oli tukossa ja useamman kerran jostain ihan meidän kainaloon tupsahti joku toinen lapsiperhe. Käytiin myös iltakävelyllä, mutta liikenne oli todella vilkasta ja ihmisiä tuli edestä ja takaa, niin paljon että lenkin sijaan paineltiinkin takaisin tietä takaisin kotiin.

Minulla ei siis ole tilanteeseen ratkaisua eikä tarkoitukseni ole ketään syytellä tai edes valittaa, ihan yhtälailla me olemme tuolla ruuhkauttamassa puistoja ja metsäpolkuja. Kaikki me tarvitsemme raitista ilmaa, liikuntaa ja lapset aktivointia jottei seinät kotona kaatuisi liikaa päälle ja kaverin naama alkaisi ärsyttämään. On vain niin jännä kontrasti muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen (niin monessa mielessä) ja miten ironista, että itseltäni löytyi vasta hiljattain aloitettu postaus aivan päinvastaisesta toiveesta.

Ja tähän loppuun positiivisia ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Tilanteesta huolimatta hyvää mieltä, kärsivällisyyttä ja jaxuhaleja kaikille! Koitetaan pitää tsemppimieli yllä ja tukea toinen toisiamme, myös silloin vaikka omat tilanteet poikkeisivatkin toisen tilanteesta (ja pysyä kotona jos mahdollista)!

Nämä kuvat ovat keväiseltä mökkiviikonlopultamme, mutta yhtenä aamuna meillä olikin siellä talvi. Siinä on puolensa, kun taapero herättää heti kuuden jälkeen, silloin ehtii nimittäin elää hetken muuten skippaantunutta vuodenaikaa. Mökkiä ympäriöville pelloille oli yön aikana syntynyt kaunis kuura ja koska aurinko nousi hiljalleen pienen pilviverhon takaa, ehdimme mekin aamukävelyllämme vielä sitä ihastelemaan. Sitten pilvet kaikkosivat, aurinko tuli esiin ja hetken päästä olimmekin taas keskellä vihreää kevättä.

Koko loppuviikko sitä pähkäiltiin ja lopulta tehtiin päätös, lapset eivät toistaiseksi mene kouluun. Kun perjantai-iltapäivänä tuli ilmoitus, ettei kouluja ja päiväkoteja Helsingissä suljeta, moni vanhempi pettyi. Niin myös minä, sillä minulle olisi ollut siinä kohtaa paras ratkaisu, että joku muu neuvoo minulle miten tässä tilanteessa pitäisi nyt toimia.

Pettymyksen tunne oli kuitenkin hetkellinen aalto, sillä ymmärrän myös hyvin miksi tällaisiin järjeisiin toimiin ei ainakaan vielä ryhdytty. Yhteiskunnan on edelleen pyörittävä ja etenkin tässä tilanteessa avainasemassa olevien vanhempien päästävä töihin. Silti jäin miettimään, pitäisikö meidän kuitenkin yksilöinä vielä tarkastella juuri sitä omaa tilannetta ja toimia sen sallimissa rajoissa jotenkin toisin?

Nimittäin, koska minä muutenkin olen päivät kotona, sillä toimistoni on täällä, voisinko priorisoida töitäni ja opettaa lapsia kotona? Myös mieheni on hoitovapaalla kotona taaperon kanssa ja me olemme jo useamman päivän vältelleet turhia kontakteja, tuntuisi hullulta lähettää lapset päiviksi sitten monen sadan oppilaan kouluihihinsa. Etenkin kun toiseen on kuljettava sinne ruuhka-aikaan vielä julksillakin, jota on kehoitettu välttämään.

Me itse emme kuulu riskiryhmään, mutta kun hypätään seuraaviin lähisukulaisiimme, niin siellä heitä onkin jo useampi. Lapset voivat myös tietämättään levittää virusta ja koulusta löytyy myös muita oppilaita, henkilökuntaa ja heidän perheenjäseniään, joille tauti voi olla kohtalokas. Eli kun mietin, otanko lapset pois koulusta, ajattelen sen yksilötasolla tehdyksi hyväksi yhteisölle.

Samaan aikaan ymmärrän sen, ettei kaikilla ole mahdollisuutta etätyöskentelyyn ja se voi tuntua epäreilulta ja jopa ahdistavalta. Ajattelen kuitenkin niin, että jos me vanhemmat jotka voimme, pidämme lapset kotona, auttaa se myös vähentämään sairastumisen riskiä niiden kohdalla, jotka eivät voi näin toimia.

Pohdiskelin tätä aihetta viikonlopunna omissa instagram-storyissä ja sain teiltä valtavasti viestejä aiheeseen liittyen. Minua lähestyi moni peruskoulun ja päiväkodin opettaja, joista jokainen kehoitti pitämään lapset kotona jos mahdollista. Näin hekin koulussa voivat kiinnittää entistä paremmin käsihygieniaan, kun luokkakoot ovat pienempiä. Ja mikä tärkeintä, jokainen kontakti vähemmän pienentää tartuntariskiä ja hidastaa epidemiaa (tautia kun ei ehkä voi loputtomiin välttää, mutta on täkeää hidastaa sen ”piikkiä”).

Kotikoulussa silti myös monet asiat mietityttävät, ennenkaikkea meidän jaksaminen. Kauan sitä kestää ja missä vaiheessa seinät alkavat kaatua päälle? Toisaalta, nyt voimme kaikki vähän hidastaa, ruukavuodet ja oravanpyörässä olo on tuntunut jo pitkään vähän liian raskaalta. Kun vähän suunnitellaan etukäteet tätä hommaa, voimme toivottavasti viettää myös kivoja hetkiä rauhassa yhdessä perheenä.

Vielä eilen iltapäivästä silti asia vaivasi mieltäni, mikä nyt olisi kaikkien puolesta oikein. Itkeskelin myös pienet itkut niiden vanhempien puolesta jotka tahtoisivat pitää lapset kotona, mutta eivät voi. Ja sitten taas sitä, että entäs jos ne koulut suljetaan, miten pärjäävät ne lapset joille koulu on turvasatama. Jossa saa päivän ainoan lämpimän ruuan ja selvin päin olevat tai välittävät  aikuiset. Sitten toinen lapsi alkoi oksentamaan. Kohtalo päätti puolestani, kiitos siitä.

Lapset jäivät siis vielä täksi päiväksi sairastamaan vielä isälleen, mutta mahdollisesti illalla jo tehdään yhdessä kotikoulun lukkari, joka kattaa ihan koko päivän aamusta iltaan, ja mietitään samalla myös viikon ruoat valmiiksi. Valeäidin blogista löytyykin tästä muuten tosi hyvä malli-idea! Pojat suhtautuivat uutiseen hyvin, tosi coolisti itseasiassa. Koulussa oltiin jo viime viikolla puhuttu tällaisetakin mahdolliuudesta ja kaikki kirjat oltiin kehoitettu ottamaan varmuudeksi kotiin.

Tänään iltapäivällä saamme lisää tietoa siitä, miten Helsngissä koulut ja päiväkodit jatkavat toimintaansa. Opettajilta tuli ainakin jo kiitosviestit kotikouluun päätymisestä, se helpottaa myös heidän ja muiden oppilaiden oloa koulussa. Voi tosin olla, että jo huomenna heillä tilanne on siellä jo ihan toinen. Se selviää myöhemmin.

Kokosin nuo viikonlopun instastory pohdinnat profiilini kohokohtiin, ne löytyvät sieltä kohdasta Koulu & Korona. Kokosin storyihin myös ison osan teidän lähetämiänne viestejä, kannattaa ihmeessä käydä katsomassa jos et sitä jo viikonloppuna tehnyt!

Tässäkin haluan vielä muistuttaa, että kotikoulu on meille ja meidän perheelemme nyt parhaimmalta tuntuva ratkaisu. En sano että se olisi sitä kaikille. Tehdään kaikki omat ratkaisumme sen mukaan mikä meille sopii – tai on ylipäätään mahdollista vaikakpa oman työtilanteen tai ammatin mukaan. Olemme kaikki tässä tilanteessa yhdessä, tuetaan ja tsempataan toinen toistamme. Kyllä me tästä selvitään!

Saa muuten nyt laittaa taas postausideoita, kun tätä korona-asiaa varmaan tulee ihan tarpeeksi joka tuutista. Onko joku aihe sellainen, mistä nyt mielellän lukisit täältä blogista?

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 10.

Spring got me like – Jotain kummaa on tapahtunut, olen nimittäin useamman kerran narauttanut itseni ajattelemasta, että olisipa kaapissa jotain muun väristä päällepantavaa kun mustaa! Useamman vuoden olen pukeutunut pääosin mustiin vaatteisiin ja viihdyin niissä parhaiten. Musta on vaatteissa ehdoton lempparini, voima -ja turvaväri, joka näyttää mielestäni myös aina ajattoman klassiselta. Ekaa kertaa vuosiin kokomusta tuntuu nyt kuitenkin liian synkeältä.
En minä sentään ihan villiksi ole ryhtynyt. Huomaan katselevani beigejä, luonnonvalkoisia ja haalean puuteriroosan sävyisiä vaatteita sillä silmällä. Että ei nyt mitään kirkkaan keltaista kuitenkaan! Viime viikolla jalkaani päätyi jotain, mitä en ihan heti olisi uskonut – nimittäin valkoiset farkut! Ne ovat kylläkin pari numeroa liian isot, mutta ihanat silti ja tulivat heti käyttöön. Nyt ne pyörivät parhaillaan koneessa juuri liian kuumassa perussa, joskos vähän kutistuisivat.

Tämä on kyllä niin tätä. Vielä puolisen vuotta sitten olin ihan varma, ettei nykyinen 70-luvulta inspiraation saanut muoti tule puremaan minuun. Kuinka ollakkaan, on sivuotsatukkaa ja leveitä lahkeita. Parhaillaan metsästän myös vyöllistä lyhyttä takkia. Aloin myös katsomaan ihastellen huokaillen Amrican Woman nimistä sarjaa, jossa elellään 70-luvun Hollywoodissa. Niin upeita tyylejä!

(ja kyllä, tuolta laukustani pilkottaa käytetty vaippa – jotta pysytään tässä arkirealismissa)

Vanhemmat postaukset:
ARKI 1 & 2
ARKI 3
ARKI 4
ARKI 5
ARKI 6
ARKI 7
ARKI 8
ARKI 9