Muistan, kun ala-asteella meidän englannin luokassa oli juliste, jossa luki jotain Murphyn laista. En tiennyt silloin mikä se oli, enkä myöskään kehdannut kysyä. Aina silloin tällöin siitä kuuli puhuttavan jossain, ja pikkuhiljaa jossain vaiheessa tajusin sen liittyvän jotenkin huonoon onneen. ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”

Sen jälkeen kyseinen fraasi on tullut omassa elämässä tutuksi harvisaisen monta kertaa. Kumma kyllä, en edelleenkään ole tippaakaan pessimisti. Tiedän kyllä että homman voi kusahtaa ja pahasti, mutta joukkoon on mahtunut myös paljon onnistumisia, joten koskaan ei voi tietää.

Minua pyydettiin mukaan yhteen siistiin lehtiprojektiin. Aikataulu vaan oli täysin epärealistisen tiukka. Mutta päätin, että kyllä mä tähän pystyn. Kyllä mä nyt pystyisin viikon mennä parin tunnin yöunilla ja paiskia hommia aamusta iltaan. Valmistauduin siihen henkisesti ja tänään oli tarkoitus aloittaa urakka. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Kun tänä aamuna heräsin, en pystynyt liikuttamaan kättäni. Kipu hartiassa oli sietämätön. Särkylääkkeen voimin sain juuri ja juuri puettua. Eli sen sijaan, että olisin lähtenyt suunnitelemalleni juttukeikalle, suuntasin lääkäriin.

Lääkäri tutki hyvin ja hartaasti. Ilmeisesti olkapäässä on jotain vikaa. Maanantaina tutkitaan lisää ja koko viikonlopun pitäisi sitten ottaa vaan droppia ja mikä parasta, pitää käsi totaalisessa levossa! Eli en saa tehdä kädelläni mitään.

Ei tässä oikein että itkeäkkö vai nauraa. Nyt koko päivän lääkkeitä syöden ja kivun kadotessa uhmasin vähän lääkärin ohjeita ja avasin läppärin. Mainittakoon että käsi on tuettuna tyynyillä ja perjaatteessa kädestä liikkuu vain ranne ja sormet 😀 Jos nyt kuitenkin yritän noudattaa lääkärin ohjetta ja antaa käden vaan levätä. Ensi viikolla ei sitten nukuta yhtään. Ja mun tuurilla läppäri sitten varmaan hajoaa, mutta se on sen ajan murhe sitten 😀

Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?

– kertoo jos sinulla on ruokaa hampaiden välissä
– jaksaa kuunella
– sanoo suoraan jos olet ärsyttävä
– potkii persuksille aina kun tarvitset sitä
– kannustaa, tsemppaa ja iloitsee puolestasi
– ei jätä sinua yksin
– voi olla kanssasi ihan vain hiljaa ilman kiusaantumista
– kertoo salaisuuksia
– tulee esinliinaksi jatkoille, vaikka kuinka väsyneenä
– lainaa sukkiaan
– ei katoa, vaikka olisittekin pitkään pitämättä yhteyttä
– on ollut mukanasi hulluimmissa kommelluksissa
– on se jolle kerrot hyvät ja huonot uutiset ensimmäisenä
– pyytää käytännön opastusta kuukupin käyttössä
– antaa anteeksi
– pyytää anteeksi
– tarjoaa viiniä
– haukkuu kanssasi tyhmää poikaa joka teki ihnottavasti
– sokeroi bikinirajasi
– antaa hassuja lahjoja
– nauraa tyhmille vitseillesi
– naurattaa tyhmillä vitseillään
– ei häpeile kertoa noloimmistakaan vaivoistaan
– kunnioittaa mielipiteitäsi
– tuo ruokaa kun olet kipeä
– on oma itsensä

Olen päivittäin ihan todella onnellinen ihanista ystävistäni, joita on paljon erilaisia. Mukana kulkee vanhoja lapsuudenystäviä kun hiljattain aikuisiälläkin matkaan mukaan tarttuneita kamuja – ja kaikkea siltä väliltä. Sellaisia joiden kanssa pidetään yheyttä päivittäin, toisia nähdään ehkä kerran vuodessa. Kiitollinen olen heistä jokaisesta. En aina ole se helpoin ystävä, mutta ehkä juuri siksi arvostankin ystäviäni sitäkin enemmän ♡

Kaapo:
Elvis on aika useesti tosi kiva.
Me leikitään ja pelaillaan yhdessä. Siis videopelejä.
Ollaan matkusteltu paljon, ainakin Espanjassa, Thaimaassa ja oltiin myös Tanskassa. Laivalla ollaan menty myös Ruotsiin.
Elvis näyttää hassulta, koska sillä on niin pyöreä pää. Se on kyllä silti pikkiriikkisen söpö.
Joskus öisin Elvis leikkii salaa, mutta en yleensä kerro äidille.
Luulen että Elviksen lempiruoka on donitsi.
Sitten kun me molemmat ollaan joskus isoja niin syödään yhdessä vaan karkkia.
Jos Elvis suuttuu niin se on aika raivona. Mutta se lopettaa myös sen nopeesti.
Olen opettanut Elvikselle miten uidaan ja ajetaan pyörällä ja kiivetään kiipeilytelineeseen.
Elvis on tosi taitava piirtämisessä.
Tykätään yhdessä leikkiä eniten painimista.

Elvis:
Kaapo on aika kiva, kun se aina leikkii mun kanssa.
Se tykkää ainakin painileikistä ja tyynysodasta ja kaikista muistakin.
Luonteeltaan Kaapo on aika hauska kun usein se tekee sellasia ilmeitä että sen silmät on kokonaan valkoset.
Yhdessä me ollaan ainakin käyty Lego-landiassa mihin Kaapo vei mut sellaseen peliin mihin en olisi uskaltanut mennä ilman sitä.
Kaapo on aika kiltin näkönen sillä on aika hienot hiukset, tosi hienot.
Kaapo on joskus tehnyt pelissä semmosen homman että se on kiivennyt Spidermaninä katolle ja hyppäs tuplahypyn, ja se oli tosi hankala ja vaikee.
Kaapon lempiruoka on pyttipannu.
Se tykkää myös kun mä teen niitä ilmeitä ja valkoset silmät.
Mulla on yksi salaisuus Kaaposta, että joskus kun Kaapo vielä oli samassa päiväkodissa mun kanssa ja se alakerrassa ja mä yläkerrassa niin Kaapo vilkutti mulle sieltä ja juteltiin aidan läpi.
Kaapo on hyvä peleissä ja se harrastaa jalkapalloa ja se on siinä hyvä.
Mulle on tärkeetä että Kaapo on mun isoveli, se vaan on kun se auttaa mua vaikka se ei aina jaksais.
Yhdessä tykkään eniten pelata shakkia ja kesällä on parasta kun me leikitään yhdessä kepeillä.

Vähän krapula, kiva ja hassu tunne vatsanpohjassa, hymy herkässä, kauhea ikävä lapsia, kiire brunssille.