Vaikka lasten vuoroasumista ja yhteishuoltajuutta on takana jo yli kolme vuotta ja viikko-viikko systeemiäkin ainakin vuosi, tuntuu aina vaan vähän hassulta. Ei sillä etteikö järjestely olisi mielestämme ihan paras, mutta silti joka kerta kun se viikko ilman lapsia alkaa olo on kummallinen. Tuntuu että edessä olisi pidempikin pätkä aikaa ihan vain minulle. Vähän sellainen hölmistynyt fiilis, että mitäs nyt sitten. Suunnitelmat ovat yleensä suuret. To do lista noin kilometrin mittainen. Viikon lähestyessä loppuaan sitä aina havahtuu siihen, kuinka nopeasti aika menikin ja tehtävälistalta on suoritettu yleensä vain se kohta jossa lukee päikkärit.

Viikon erossa olon jälkeen ekat päivät lasten kanssa ovat ihan honey moonia. En yhtään häpeile kertoa että viikon ekoina päivinä olen täydellinen lehmänhermoinen äiti joka jaksaa olla kokoajan läsnä, leikkiä ja hymyillä. Loppuviikosta en aina ole enää yhtä kärsivällinen. Uskon että se on ihan normaalia. Vaikka molemmat pojat ovatkin arkena 6h päivähoidossa, on koko systeemin pyörittäminen viikon yksin putkeen loppua kohden välillä vähän väsyttävää.

Viikon aikanakin ollaan silti yhteydessä toiseen vanhempaan ja lapsiin. On se sitten viestiettyä, videotervehdyksiä tai pikaista näkemistä. Välillä saatetaan tehdä koko porukallakin jotain. Viikon aikana tulee myös ikävöityä lapsia, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tänään alkoi taas mun viikko. Viikko lasten kanssa. Edellisen viikon menojen takia poikkeuksellisesti perjantaina maanantain sijaan. Isä viikon aikana sain Vappuna videotervehdyksen ja kuvat vappupalloista, keskiviikkona kävin molempien lasten hoitopaikoissa äitienpäiväaamiaisella. Tänään, kun viikkoni alkoi, minun piti lähteä kaverin 30-v risteilylle. En raaskinutkaan. Oli jo niin ikävä lapsia. Joten tänään hain pojat aikaisin hoidosta kotiin. Rakennettiin junarataa, syötiin pestopastaa, harjoiteltiin pihalla pyörällä ajoa ja puhallettiin saippuakuplia sekä pidettiin leffailta.

_{Kuvan Brio-junarata saatu}

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan tässä pikkuhiljaa tutustuttu uuteen asuinalueeseemme, lähialepa on löytynyt, omaa pihaa on tullut toki testailtua ja muutamaan naapuriin tutustuttua ja tänään laajensimme sitten tuohon aidan taakase takapihalle, eli VR:n vanhalle ratapihalle. Ratapihalla kävivät ennen veturit kääntymässä, ja se on todella hieno paikka vanhoine veturitallin rakennuksineen. Osassa rakennusta järjesteteään myös erilaista toimintaa, kuten joka sunnuntainen kirppis.

Tänään pyörittiin kuitenkin enemmän tuossa vanhoilla raiteilla jotka meidänkin olkkarin ikkunasta näkyvät. Lapset olivat tottakai aivan haltioissaan vanhoista, vähän erikoisemmista, junista. Oma jännitysmomenttini oli kuitenkin kokoajan se, että tuleeko vanhoja raiteita pitkin juna, vaikka käsittääkseni siinä ei mikään enää kulje.

Tuo kevätaurinko on vaan niin ihana. Sitä ei voi tarpeeksi hehkuttaa. Omat haastensa se tuo kuitenkin valokuvaukseen. En muista yhtään miten auringossa kannattaa kuvata, juuri kun oli oppinut hyvät asetukset ihan liian pimeisiin talvipäiviin. Ensimmäisen maailman ongelmia tosiaan! Kai se kuvauskin pikkuhiljaa alkaa taas auringossakin sujumaan, minulla on onnekseni kaksi erittäin innokasta apuria. Niin innokasta ettei minun oikeastaan tarvitsisi enää kuvata ollenkaan. Tämänkin postauksen suurimman osan kuvista otti Kaapo.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.