Moi pitkästä aikaa. Viimeiset viikot, ehkä kuukaudetkaan, eivät ole kohdelleet minua kaikesta lempeimmin. Tai en tiedä, ehkä elo onkin ollut sitä tavallista, sekoitus helppoa kepeää sekä haastavaa raskasta (ja kaikkea siltä väliltä), mutta arkisessa aallokossa ajelehtimiseen, hyvineen ja huonoine päivineen, ei ole juuri nyt ollut ihan tarvittavaa määrää puhtia.

Kuten usein syksyn tullen, pitenevä yö väsyttää, mutta velvollisuudentunne patistaa meitä suoriutumaan yhtä kovaa kun silloin valoisempina ja energisempinä aikoina. Moni väsyy. Usein on hankala saada oma vaatimustaso vastaamaan syksyn myötä helposti heikkenevää vireystilaa. Sitä vaan yrittää jaksaa puurtaa.

Mutta jostain sain kuitenkin voimaa olla puurtamatta. Hiljensin tahtia, vähensin töitä ja uskoin että ihmiset kyllä ymmärtävät. Kävin aamupäivisin uimassa ja istuin venytellen pitkään uimahallin hämärässä höyrysaunassa. Päivät rytmittyivät lapsen päiväkotiin viemiseen ja hakemiseen. Ja no, kävin minä myös lapsen kanssa synttärimatkalla Pariisissa, mutta pääasiassa hiljensin ja rauhoitin elämääni.

Koen itse tämän tärkeänä saavutuksena, suorituskeskeissä yhteiskunnassa on tosi vaikea päästää irti. Vähintään sitä mielessään sättii itseään tai stressaa tekemättömistä asioista. Mutta siilloin kun keho ja mieli vaatii, on oikeasti höllennettevä, tarvittaessa ihan pysähdyttävä. Mikään työ, mitkään pr-tapahtumat tai ylipäätään asiat joka tuntuu sillä hetkellä vievän enemmän kun antavan, ei ole tärkeämpää kun mitä itse ikinä on.

Väsyneenä ja levon tarpeessa tunsin myös, etten halua tai jaksa ottaa vastaan mitään ylimääräistä. Siksi luonnollisimmalta ja helpoimmalta tuntui olla hetken jakamatta mitään itsestäni. Otin vain sen mikä oli ihan välttämätöntä. Nyt muutaman viikon höllentämisen jälkeen mieli ja keho tuntuu jo paljon kevyemmältä. Silti en ole ihan valmis palaamaan vanhaan, eikä ehkä tarvitsekaan. Tarvitsee vain tehdä niin kun itsestään parhaalta tuntuu.

Ja nyt minusta tuntuu parhaalta kiireetön, lempeä ja stressitön syksy (ja sitä pitää nyt vielä vähän opetella).

Sain tehdä viime viikolla jotain, josta niin moni perheellinen vain haaveilee – sain olla yksin kotona, neljä yötä! Tällaisen ajan saaminen ei ole mikään pikkujuttu, etenkään nyt korona-aikaan – mutta niin kovin tärkeä.

Olen asunut puolet aikuisiästäni yksin ja elänyt myös monen monta vuotta vuorovanhemuutta, niin että joka toinen viikko olin vain minä. Vaikka joskus koin ikävää ja yksinäisyyttä, suurimman osan ajasta se oli vain ihanaa. Ehdin toteuttaa itseäni paremmin, rauhassa, kun odotukset ja to do listat eivät olleet samalla tavalla valtavat, mitä ne nykyisin ovat, kun vihdoin saa sen hetken aikaa itsekseen kotona.

Siksi olikin eritysen ihanaa olla näin pitkään yksin kotona, neljässä päivässä ehtii jo aika paljon kaikkea ja sunnuntaina vieritinkin jo muutaman kyyneleen, koska oli jo niin ikävä perhettä ja halusin heidät takaisin kotiin. Asuessani yksin puuhastelin paljon kotona ja usein keksinkin toteuttaa jotain – kuten vaatehuoneiden täydellisen uudelleen järjestelyn tai kylppärin pintarempan ja saatoinkin ryhtyä hommaan samantein, vaikka keskellä yötä pelkän voiveitsen avustuksella.

Tällaista räjäytystä ei voi tehdä silloin kun asunnossa asuu muita. Minäkin nyt yksin ollessani tartuin vihdoin pensselinvarteen ja maalasin makkarimme pitkään hommaa odottaneen seinän – huomatakseni vain, että halusinkin maalata sittenkin huoneen kaikki seinät ja siihen meni vielä toinenkin päivä – ja silti jäi aikaa kaikelle muullekin. Se oli ihanaa.

Vaikka olen erittäin introvertti ja jollain tapaa erakkoluonne, en missään nimessä tahtoisi vaihtaa nykyistä pois ja asua aina vain itsekseni. Ehdottomasti omaa aikaa pitää jatkossakin kuitenkin, ottaa, pyytää ja vastavuoroisesti antaa – ja mieluiten niin, että se yksinolija saa viettää sitä aikaa rauhassa omassa kodissa (mutta toki vaikka hotelli, mökki tai kaverin tyhjä asuntokin käy). Harvoin toki resurssit riittävät moneen päivään, mutta tunti pari siellä täällä tekee jo ihmeitä.

Parasta yksinolossa:

Siisteys. Koti pysyy paljon siistimpänä kun siellä elää kuuden ihmisen sijasta vain yksi. Ja vaikka ei pysyisikään, omat sotkut härisitsevät huomattavasti vähemmän kun toisten.

Ruoka. Saa syödä ihan mitä haluaa ja milloin haluaa. Yksin ollessa teen kaikkia kummallisia kasvispöperöitä jota muuten kukaan perheestäni ei söisi, toisena päivänä saatan elää pelkästään leivällä ja pussinuudeleilla ja toisena sitten taas tilata iltamyöhällä lempisushejani ja syödä niitä yömyöhään sarjaan keskittyen.

Rauha. Voi kädä vessassa vaikka ovi auki, ilman että kukaan änkee mukaan.

Olet vastuussa vain itsestäsi. Ketään muuta ei tarvitse pitää hengissä.

Vapaus aikatauluista. Voi haahuilla ruokakaupassa etikettejä tutkaillen vaikka kuinka kauan, eikä kukaan odota tai hoputa, voi syödä milloin haluaa, nukkua milloin haluaa, siivota milloin haluaa, istua kaksi tuntia aamukahvilla, jäädä luuhaamaan kaupungille, tavata extempore kaverin, laiskotella tai saada touhuamispuuskan keskellä yötä.

Jaksaminen. Yksinolo lataa akkuja, pienen oman ajan jälkeen on jälleen parempi puoliso ja vanhempi.

Yksinoloon pätee mieletäni sama fiilis kun matkustamiseenkin – on ihana reissata, mutta kotiinpaluu on aina lopulta se paras osuus.