PARASTA YKSINOLOSSA

16/05/2020

Sain tehdä viime viikolla jotain, josta niin moni perheellinen vain haaveilee – sain olla yksin kotona, neljä yötä! Tällaisen ajan saaminen ei ole mikään pikkujuttu, etenkään nyt korona-aikaan – mutta niin kovin tärkeä.

Olen asunut puolet aikuisiästäni yksin ja elänyt myös monen monta vuotta vuorovanhemuutta, niin että joka toinen viikko olin vain minä. Vaikka joskus koin ikävää ja yksinäisyyttä, suurimman osan ajasta se oli vain ihanaa. Ehdin toteuttaa itseäni paremmin, rauhassa, kun odotukset ja to do listat eivät olleet samalla tavalla valtavat, mitä ne nykyisin ovat, kun vihdoin saa sen hetken aikaa itsekseen kotona.

Siksi olikin eritysen ihanaa olla näin pitkään yksin kotona, neljässä päivässä ehtii jo aika paljon kaikkea ja sunnuntaina vieritinkin jo muutaman kyyneleen, koska oli jo niin ikävä perhettä ja halusin heidät takaisin kotiin. Asuessani yksin puuhastelin paljon kotona ja usein keksinkin toteuttaa jotain – kuten vaatehuoneiden täydellisen uudelleen järjestelyn tai kylppärin pintarempan ja saatoinkin ryhtyä hommaan samantein, vaikka keskellä yötä pelkän voiveitsen avustuksella.

Tällaista räjäytystä ei voi tehdä silloin kun asunnossa asuu muita. Minäkin nyt yksin ollessani tartuin vihdoin pensselinvarteen ja maalasin makkarimme pitkään hommaa odottaneen seinän – huomatakseni vain, että halusinkin maalata sittenkin huoneen kaikki seinät ja siihen meni vielä toinenkin päivä – ja silti jäi aikaa kaikelle muullekin. Se oli ihanaa.

Vaikka olen erittäin introvertti ja jollain tapaa erakkoluonne, en missään nimessä tahtoisi vaihtaa nykyistä pois ja asua aina vain itsekseni. Ehdottomasti omaa aikaa pitää jatkossakin kuitenkin, ottaa, pyytää ja vastavuoroisesti antaa – ja mieluiten niin, että se yksinolija saa viettää sitä aikaa rauhassa omassa kodissa (mutta toki vaikka hotelli, mökki tai kaverin tyhjä asuntokin käy). Harvoin toki resurssit riittävät moneen päivään, mutta tunti pari siellä täällä tekee jo ihmeitä.

Parasta yksinolossa:

Siisteys. Koti pysyy paljon siistimpänä kun siellä elää kuuden ihmisen sijasta vain yksi. Ja vaikka ei pysyisikään, omat sotkut härisitsevät huomattavasti vähemmän kun toisten.

Ruoka. Saa syödä ihan mitä haluaa ja milloin haluaa. Yksin ollessa teen kaikkia kummallisia kasvispöperöitä jota muuten kukaan perheestäni ei söisi, toisena päivänä saatan elää pelkästään leivällä ja pussinuudeleilla ja toisena sitten taas tilata iltamyöhällä lempisushejani ja syödä niitä yömyöhään sarjaan keskittyen.

Rauha. Voi kädä vessassa vaikka ovi auki, ilman että kukaan änkee mukaan.

Olet vastuussa vain itsestäsi. Ketään muuta ei tarvitse pitää hengissä.

Vapaus aikatauluista. Voi haahuilla ruokakaupassa etikettejä tutkaillen vaikka kuinka kauan, eikä kukaan odota tai hoputa, voi syödä milloin haluaa, nukkua milloin haluaa, siivota milloin haluaa, istua kaksi tuntia aamukahvilla, jäädä luuhaamaan kaupungille, tavata extempore kaverin, laiskotella tai saada touhuamispuuskan keskellä yötä.

Jaksaminen. Yksinolo lataa akkuja, pienen oman ajan jälkeen on jälleen parempi puoliso ja vanhempi.

Yksinoloon pätee mieletäni sama fiilis kun matkustamiseenkin – on ihana reissata, mutta kotiinpaluu on aina lopulta se paras osuus.


IHAN YKSIN

1/03/2019

Vauvavuosi on ollut paikoitellen aika rankka ihan vain univajeen ja pätkissä nukuttujen öiden takia. Tämän kuuden kuukauden aikana on todella käynyt selväksi miten tärkeää uni on. Se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Saatiin yhdessä vaiheessa mielestäni tilannetta jo vähän tasattua, mutta salakavalasti se univelkataakka taas kasvoi ja huomasimme pian olevamme molemmat taas ihan äärettömän väsyneitä. Nukumme aina välillä eri huoneissa, mutta siltikään se ei ihan riitä kattamaan niitä kaikkia tsiljoonia yöherätyksiä.

Viime viikolla Osku ehdotti, että mitä jos molemmat saisivat levätä pari päivää ihan kunnolla – ihan yksin, ilman mitään häiriötekijöitä. Kerrassaan houkutteleva ajatus, joka sitten pistettiinkin pian käytäntöön. Osku ja Myy lähtisivät kahdeksi yöksi muualle, minä saisin levätä, olla, hoitaa rauhassa työjuttuja, nukkua ja nauttia – ja sitten toisinpäin.

Jäin siis yksin kotiin, mielssäni kiireetön oleminen ja rentoutuminen. Suunnitlmat menivät kuitenkin hyvin pian uusiksi, kun sainkin odottamattoman vieraan – noroviruksen! Myy oli aiemmin ollut kipeänä ja luulin taudin kevyen verison vain käväiseen meillä, mutta toisin kävi. Ehdin ehkä olla puolituntia yksin kotona, kun aloin oksentamaan, ahahhaa, mikä (paska) tuuri! Eipä siinä, myös muutamaa tuntia myöhemmin tauti alkoi siellä toisessa päässä. Onneksi oli hoitoapua.

Se siitä voimien keräämisestä sitten. En nyt mene enempää yksityiskohtiin, mutta aivan kammottavan järkyttävä tauti. Ensimmäisenä yönä en pystynyt nukkumaan oikeastaan yhtään, mutta eipä pystytty siellä hoitavassakaan päässä. Siitäkin huolimatta sain sitten lopulta kuitenkin viettää yksin kotona ei vain kaksi, vaan kolme ruhtinaalista yötä. Jos siis jotain hyvää pitää keksiä sairastumisesta, niin se tavallaan osui kuitenkin juuri oikeaan aikaan, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin jotain vähän muuta.

En ole aiemmin ollut yhtä pitkään erossa vauvasta. Ikävä kyllä oli, mutta siinä kunnossa olin silti mielummin yksin. Toisessa tilanteessa en ehkä olisi pystynyt samaan erossaoloon ja olisin vaatinut Myyn aiemmin jo kotiin. Tavallaan ihan hyvää treeniä, olen nimittäin lähössä muutaman viikon päästä neljäksi yöksi (!!??!!) reissuun. Olen murehtinut matkaa pitkään juurikin tuon pitkän erossaolon vuoksi – sättinyt itseäni, että miten saatoinkaan tehdä tällaisen kamalan päätöksen ja uskoa muiden vakuutteluita siitä, että tottakai voin matkalle lähteä. Tämä kolmen yön beikki oli hyvä osoitus siitä, että ikävästä huolimatta kaikki tulee menemään hyvin ja vauva muistaa minut vielä muutamankin päivän päästä.

Oma aika on ihan hirvittävän tärkeää, heti unen jälkeen, vaikka onkin ihanaa elää myös symbioosissa puolison ja lasten kanssa. Minä ainakin tarvitsen välillä kiireetöntä aikaa ihan vain itsekseni, vaikka sitten läpi yön yrjöten ja sen jälkeen kuumeessa ja migreenissä peiton alla – myöhemmin vessaa pesten (mutta silti yksin ja rauhassa!).


YKSIN

4/12/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joinain päivinä yksinäysyys tuntuu pahemmalta kun toisena. Sitä istuu kotona, taikka kävelee ulkona, mutta yksin. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin, olo ei ole kokonainen. Jotain puuttuu. Ja se jokin on rakkaus. Rakkaus, turva ja pysyvyys, ne ovat asioita joita kaipaan elämääni enemmän kuin mitään.

Olen ollut nyt kaksi vuotta sinkkuna ja ensimmäisen kerran tänä talvena olen kokenut kateellisuutta muiden onnesta. Huomasin eräänä iltana, että tuntui tosi pahalta lukea muiden ihmisten ihanista parisuhdelomista ja poikaystävien kokkaamista herkuista, samalla kun itse yritti vain saada ajatukset pois siitä, ettei minulla ole ketään. Olen tuntenut myös mustasukkaisuutta. Se on vain primitiivisesti kummunnut jostain syvältä kun parhaat sinkkuystäväni ovat alkaneet seurustelemaan. Kuvioihin on tullut ylimääräisiä ihmisiä jakamaan ennen vain minulle kuuluneen huomion.

Tietysti olen ihan superonnellinen ystävieni puolesta. Ja olen toki myös ihan onnellinen omastanikin elämästä. Mutta ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä suoraan sanoen aina ole yhtä helppoa. Tänään voi olla ihan hyvä fiilis, huomenna saatan olla allapäin koko päivän ja purskahdella itkuun aina kun yksinäisyys tulee mieleen tai radiossa soi rakkauslaulu.

Yksinäisyydessä on pahinta se ettei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Istua sohvalla turvallisessa kainalossa ja ihmetellä yhdessä ääneen elokuvaa. Iloita yhdessä, nauraa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Olen vain minä. Voin toki jakaa instagramiin kuvan herkullisesta salaatistani, mutta mielummin söisin sen yhdessä jonkun kanssa.

Yksinäisyys tuntuu fyysisiesti kehossa, rintaa puristaa. Välillä on vaikea saada unta tai ruoka ei maistu. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Onneksi on lapset, onneksi on ystävät ja perhe. Mutta se tietynlainen rakkaus ja yhdessäolo puuttuu silti. Pelottaviakin ajatuksia yksinäisyys joskus aiheuttaa. Välillä mietin että jos nyt jotain tapahtuisi, kaatuisin vaikka kotona, kukaan ei kaipaisi tai ihmettelisi. Äiti ehkä päivien päästä.

Asiat mitä kaipaan ovat ihan pieniä ja arkisia. Toki haluaisin rakastua ihan hulluna ja nähdä yhdessä kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Mutta en kaipaa mitään hillittömiä illallisia Pariisissa tai kukkia ja lahjoja. Haluaisin vain että joku sanoo kultapieneksi, silittää poskea, auttaa ruoanlaitossa, herättää aamulla kun nukun pommiin, istuu metrossa vieressä ja esittelee kavereilleen tyttöystävänä. Haluan pestä ällöttäviä hikisiä lätkäkamoja, valita yhdessä irtokarkkeja, luottaa toiseen ja saada puhelun että moi kulta, pääsin nyt töistä, tehdäänkö jotain?

Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä en onneksi kuitenkaan ole yksin. Kuten blogissakin olette varmaan kyllästymiseen saakka kuulleet, minulla on maailman parhaat ystävät. Heille voin jakaa ihan kaiken. Vaikka suurinosa nykyään seukkaakin. Minulla on ihanat, kauniit ja hauskat lapset joiden kanssa voin kuitenkin jakaa suurimman osan arjestani. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää vuosikaudet myös fyysisesti ihan yksin, ilman ketään. Minun yksinäisyyteni onneksi on vain ikävä tunne sisällä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.