Olemme viime viikkoina pähkäilleet isoa asiaa, jonka myötä koko arki muuttuisi taas ihan uudenlaiseksi, nimittäin, pitäisikö kuopuksemme aloittaa vuodenvaihteen jälkeen päiväkoti?

Meidän 2v 3kk taapero on edelleen kotihoidossa, viime vuonna, vuoden täyttäessään minä palasin kokopäiväisesti omien töideni pariin ja lapsen isä jäi kotiin. Hänen toiveissaan oli tuolloin hoitaa lasta kotona ainakin nyt tähän pian koittavaan vuodenvaihteeseen, mutta mahdollisuuksien mukaan ihan sinne kolmivuotiaaksi asti, eli ensi elokuuhun.

Pidän itse kotitoimistoa eikä erillinen työhuone toimisi minulla, sillä monet työhöni kuuluvat asiat ovat sidottuna omaan kotiimme. Kuitenkin mahdollisuuksien mukaan käyn välillä tekemässä töitä vaikkapa kirjastossa tai kahvilassa. Kotona on nimittäin vaikea löytää rauhallista paikkaa töiden tekoon silloin kun mies ja lapsi eivät ole ulkoilemassa tai päiväunilla, joten päiväkodin aloitus helpottaisi itseäni tässä asiassa aivan hirvittävästi.

Samaan aikaan on ihanaa (vaikka välillä myös raivostuttavaa), että olemme voineet olla yhdessä niin paljon ja ennenkaikkea, että miehelläni on mahdollisuus hoitaa lastamme kotona, koska hän haluaa niin tehdä. Viime aikoina mielessä on kyllä usein käynyt, että pieni välimatka päivän aikana tekisi itse kullekin hyvää.

Taloudellisetihan kotihoito on katastrofi ja tiedän monia, jotka olisivat tahtoneet hoitaa lastaan kotona, mutta joutuneet palaamaan piankin töihin rahan vuoksi. Siksi koen, että olemme etuoikeutettuja, että olemme voimme tätä näinkin kauan tehdä, vaikka välillä vähän tiukkaa tekeekin. Minun töiden helpottamisen lisäksi siis raha on toinen syy, miksi mietimme päiväkotiin menoa jo nyt, eikä vasta ensi syksynä.

Moni perustelee päiväkotia myös sosiaalisista syistä ja se on mielestäni kyllä ihan hyvä perustelu, jotkut lapset kaipaavat toista enemmän sosiaalisia kontakteja ja ohjattua toimintaa. Myös meidän taapero on hyvin energinen ja sosiaalinen tapaus, mutta niin on myös hänen isänsäkin. Lisäksi taapero käy muutaman tunnin kolmasti viikossa kerhossa, jossa hän tapaa muita saman ikäisiä lapsia ja pääsee harjoittelemaan olemista myös ryhmässä. Se on riittänyt ainakin toistaiseksi.

Olen aina välillä kuullut myös, että lapsen olisi helpompi aloittaa päiväkoti pienenä kun vasta vähän isompana. Tässäkin varmasti asiaan vaikuttaa monet muut tekijät. Vanhemmat lapseni olivat 4 ja 2 aloittaessaan ensi kertaa päiväkodissa, eikä siinä ollut mitään ongelmaa.

Helsingissä Suomen -ja Ruotsinkielisiin päiväkoteihin haetaan eri järjestelmien kautta ja kaksikielisenä on oikeus hakea molempiin. Alunperin mietimme, että haemme yhteen meitä lähimpänä olevaan ruotsinkieleiseen ja yhteen suomenkieliseen, ja jos kummastakaan ei paikkaa tammikuuksi saada, siirrämme päiväkodin aloitusta syksyyn. Päiväkotipaikathan ovat tunnesti hyvin kiven alla, joten olisi hyvin epätodennäköistä, että paikka juuri haluamastaan päiväkodista onnistuisi.

Ruotsinkielisestä saimmekin jo tiedon, ettei paikkoja vapaudu, suomenkielisessä päätöstä ei ole vielä tehty. Jos sekään ei onnistu, meille todennäköisesti tarjotaan paikkaa jostain muualta – kyllä me siinäkin tapaksessa varmasti punnitaan paikan ottamista, riippuu tosi paljon päiväkodista ja sen sijainnista. Ykköstoiveena olisi kuitenkin se ruotsinkielinen, joka ei tosiaan näillä näkymin onnistu kun vasta syksyllä.

Päätöksen tekoon vaikuttavaa ehdottomasti nyt myös koronavirustilanne. Pahimmassa tapauksessa lapsi keräisi päiväkodista aluksi kaikki flunssat ja olisi jatkuvasti kotona kipeänä, jolloin koko idea päiväkodin aloituksesta menisi siinä. Myös mieheni työskentelee lasten parissa, isoissa lapsiryhmissä, eli työssä jota ei voi tehdä etänä ja jonka kautta voi mahdollisesti kerätä kaikki mahdolliset pöpöt.

Ylipäätään mietityttää, että onko tässä maailmantilanteessa päiväkodin aloituksessa ja töihinpaluussa järkeä, kun toinen vaihtoehto olisi pysyä kotona. Mutta päätös ei valitettavasti ole ihan niin yksinkertainen, vaan siihen tosiaan vaikuttaa moni seikka.

Vaikka tiedän, että jokainen perhe tekee päätöksensä lapsen hoidosta juuri omien tarpeidensa ja tilanteensa mukaan, olisi tosi kiinnostavaa kuulla teidän ajatuksia päiväkodin tai muun hoidon aloituksesta (tai aloittamattomuudesta). Lisäksi jos tuli meidän tilanteesta ja pähkäilyistä jotain mieleen, niin saa toki kommentoida sitäkin!

Tämä on ehdottomasti yksi lemppareista kuvasarjoista hetkeen. Juuri tuossa tilanteessa ei ehkä ollut yhtä hauskaa, eli kun taapero yritti kokoajan karkuun ja juoksenteli liukkaalla kalliolla, kun minä olisin vain tahtonut yhden kivan kuvan uudesta takistani ja kauniista ruskasta. Kuvasarja kuitenkin kuvastaa niin hyvin elämää just nyt, it’s funny cause it’s true, kuten sanotaan.

Just nyt arki on tällaista, vähän rimpuilua, liikaa liikkuvia osasia joiden hallitseminen vaatii jatkuvaa pinnistelyä, syöksymistä sinne tänne. Samalla se on myös suloista, hassua – just niinkun näissä kuvissa.

Ystäväni varmaan naureskelevat tätä postausta lukiessaan, niin kovasti he ovat saaneet kuulla viime kuukausien palavasta kiinnostuksestani muinaista Egyptiä kohtaan. Tuntuu itsekin vähän hassulta innostua jostakin näin kovasti. Toisaalta pyramidit, Faaraot ja kuuluisa kuningatar Kleopatra on jollain tavalla kiehtonut minua aina, muistan jo lapsena kuvittelleeni, millaista elämä olisi tuohon aikaan Niilin varrella ollut.

Siitäkin huolimatta, en ole perehtynyt tai tutkinut tuota aikaa sen ihmeemmin ikinä – ennen kuin nyt. Jokin aika sitten aloin kuuntelemaan äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläistä, kirjaa jonka lukemattomuudesta olen kokenut aina jonkinlaista pientä häpeää. Kirja teki vaikutuksen niin kovin monella tapaa, että sen kuuntelun lomassa aloin tutkimaan netistä enemmän tuon ajan tapahtumia. Vaikka kirja onkin fiktiivinen on siinä myös paljon Muinaisen Egyptin viimeiseeltä kukoistuskaudelta tunnettuja henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja.

Kirja on huikean hieno teos, seikkailu jonka soljuva kieli, filosofointi ja toki itse seikkailu vie mennessään – ja onneksi kirja ei ihan heti lukemalla / kuuntelemalla lopu. Tarina sisältää valtavasti tietoa Ekhnatonin ajan Egyptistä, faraoista, jumalista, sotaretkistä ja tarkkaa kuvausta arkkitehtuurista ja tuntuu uskomattomalta että kirja on kirjoitettu 40-luvulla, niin tarkan kuvauksen että edelleen ajankohtaisen aiheiden, kuten tasa-arvon kannalta. Huh, vaikutuin tästä klassikkoteoksesta kovasti.

Kirjan myötä kiinnostukseni heräsi myös ihan pieniä yksityiskohtia kohtaan, olen yön pimeinä tunteina googlaillut vaikka että miltä on näyttänyt tuohon aikaan vesikello. Tuntuu ihmeelliseltä, miten tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua on voinut olla jo sellainen korkeakulttuuri, sivistys ja miten ihmiset ovat esimerkiksi ehostautuneet erilaisin peruukein, meikanneet ja käyttäneet ylellisiä öljyjä. Elämä tuolloin on ollut tavallaan hyvinkin samaistuttavaa niin monella tapaa ja sitten toisaalta ei yhtään.

Jollain tapaa minua kiehtoo myös tuon ajan draama, toiset katsovat tositeeveetä tai saippuasarjoja, minä luen Muinaisen Egyptin hallitsijoiden kieroilusta, salasuhteista, avioliiton ulkopuoella syntyneistä lapsista, salamurhista ja naimakaupoista omien sisarusten kesken, hahah. Myös tavassa miten kuolemaan ja sen jälkeiseen tuonpuoleiseen elämään valmistauduttiin ja mitä kaikkea siihen liittyi on jotain missä riittää paljon ihmeteltävää.

Mikä sattuma, että samaan aikaan kun innostuin Muinaisesta Egyptistä, aukesi Amos Rexissä samaan aikaan sijoittuva näyttely, Egyptin loisto. Näyttelyssä pääsee tutkimaan entisaikojen egyptiläisten vuodenkiertoa, maailmankuvaa, uskontoa ja valtiorakennetta sekä ihmisten käyttämiä ihan tavallisia arkiesineitä – sellaisia mitä Sinuhe Egyptiläinen kirjassakin paljon kuvattiin. Näyttelyssä on esillä muun muassa ikiaikaisia sandaaleja, vanhoja verokuitteja, koruja, pelinappuloita ruukkuja ja kuolleiden kirjoja. Osa niin hyvin säilyneitä, että ne voivat olla vain muutamien vuosien, ei satojen tuhansien vuosien takaa. Niin ja esineiden lisäksi siellä on muumioita.

Olen nähnyt joskus ala-asteella lapsen muumion Heurekassa ja muistan sen käynnin hyvin. Näin reilu parisenkymmentä vuotta myöhemmin muumion, eli siis kuolleen ihmisen, esittely ei taidakaan olla enää eettisesti yhtä yksinkertainen juttu kun silloin. Näyttelyn oppaastakin löytyy sisältövaroitus: näyttelyssä käsitellään kuolemaa, esillä on muumioituja vainajia. Ja onhan se aika pysäyttävä ja nöyräksi vetävä hetki astua muumion, ruumiin, vaikkakin peitetyn eteen. Ihmisen muumioita on näyttelyssä kolme ja eläinten, kuten korien, kissojen, lintujen, krokotiilin ja jopa kalan(!) muumioita sekä koristeellisia sargofageja sitten enemmän.

Me kävimme katsomassa näyttelyn poikien kanssa hiihtolomalla. Oli ihana nähdä, miten Egyptin loisto kiehtoi myös heitä ja miten tarkkaan he halusivat lukea myös kaikki esineiden yhteydessä olevat pitkät tekstit. Moni kysyi minulta, että soveltuuko näyttely lapsille. Mielestäni kyllä hyvin. Kuolema on kokoajan läsnä näyttelyssä, mutta ei pelottavalla tavalla, vaan kuten tuolloin siihen taidettiin muutenkin suhtautua, kunnioituksella ja yhtenä osana elämää.

Jos Sinuhe on lukematta, ja vaikka ei olisikaan, suosittelen suurella lämmöllä kuuntelemaan sen äänikirjaversion, parasta aikoihin! Niin ja kannattaa käydä toki myös näyttelyssä!

Kyllähän sitä pitkään pohdittiin, mutta eivät tällaiset isot muutokset ole ikinä helppo toteuttaa. Ilmassa oli pitkään paljon kysymyksiä, Tehdäänkö me nyt oikein, onko tämä pysyvää, onko tässä ylipäätään yhtään mitään järkeä? Lopulta tehtiin kuten sydän sanoi ja elämä muuttui kertaheitolla, kirjaimellisesti.

Meillä on nyt ruokapöydän alla matto.

Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti ymmärtää ettei kyseessä ole mikään ihan pikkujuttu. (Epä)käytännön asioiden lisäksi se on samalla siirtymä uuteen elämänvaiheeseen, jossa vauvavaihe ja lentelevien soseruokien aika on jäänyt pysyvästi taakse. Hieno hetki, mutta samalla myös haikea.

Käynnissä on myös toinen iso siirtymä, jota olen odottanut jopa enemmän kun maton saamista lattialle. Nimittäin tavaroita voi jättää taaperon ulottuville ja hän antaa niiden olla rauhassa! Ainakin useinmiten. Kukkamaljakko saa olla pöydällä, kuulokkeet toisella ja mikä parasta, hän ei myöskään laita kaikkia tavaroita suuhunsa. Tämä on avannut aivan uuden maailman, jossa jokainen isoveljeltä lattialle pudonnut pikkulego ei tarkoita välitöntä tukehtumisvaaraa, vaan hän leikkii näillä pikkutilpehööreillä ihan rauhassa (ja piilottelee niitä esim tyynyliinojemme sisään).

Mitähän villiä keksimme seuraavaksi?

Oi, siis mitä, onko tosiaan lokakuuta kulunut jo yli viikko! Palataampa muistoissa hetkeksi vielä yhden lempparikuuni, eli syyskuun pariin ja perinteiseen kuukauslistaukseen:

– esikoinen täytti 11 vuotta
– minä täytin 34 vuotta
– kävin ennätykselliset kaksi kertaa ystävien kanssa ulkona illalla syömässä ja vähän humputtelemassa
– nukuin kaksi yötä luxus-hotellissa
– otin kysniin bio sculpture -lakkauksen
– elin kaksi päivää ilman toimivaa puhelinliittymää
– päätin boikotoida erästä pizzeriaa, mutta päädyin sinne kuitenkin uudestaan heti parin viikon päästä
– pojat saivat vihdoin uuden, isomman kerrossängyn
– kaduin uutta kerrossänkyvalintaa
– nukuin huonosti, kaipasin rauhaa sekä omaa tilaa ja haaveilin erakoitumisesta
– päätettiin mitä tehdään jouluna
– kävin koronatestissä
– ostin kilokaupalla omenoita ja satsumia
– olin alustaavtemallina
– toimin gigitaalisena cupidona
– kävin ostamassa viikonlopun ruoat pahimpaan perjantai-ruuhkaan, eikä kortti toiminut kassalla
– tein hiuksilleni luonnonmukaisen koti-keratiinikäsittelyn ja ne alkoivat haisemaan ihan hirveiltä
– kävin lasten kanssa metsässä etsimässä syksyn vikoja puolukoita ja sieniä (ei löytynyt yhtäkään tuttua sientä)
– sain eritysen paljon kivoja viestejä instagramissa ja kävin siellä paljon kiinnostavia keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa
– kävin kampaajalla sitten helmi/maaliskuun
– ostin maiharit
– pähkäilin liukuovimateriaalien kanssa ihan naurettavan paljon
– mietin paljon kouluun palaamista
– käytin maskia, pesin käsiä ja pidin väliä ihmisiin
– perustelin kuuden kuukauden sali -ja uimahallitauon koronalla (ja se on totuus!)