Ystäväni varmaan naureskelevat tätä postausta lukiessaan, niin kovasti he ovat saaneet kuulla viime kuukausien palavasta kiinnostuksestani muinaista Egyptiä kohtaan. Tuntuu itsekin vähän hassulta innostua jostakin näin kovasti. Toisaalta pyramidit, Faaraot ja kuuluisa kuningatar Kleopatra on jollain tavalla kiehtonut minua aina, muistan jo lapsena kuvittelleeni, millaista elämä olisi tuohon aikaan Niilin varrella ollut.
Siitäkin huolimatta, en ole perehtynyt tai tutkinut tuota aikaa sen ihmeemmin ikinä – ennen kuin nyt. Jokin aika sitten aloin kuuntelemaan äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläistä, kirjaa jonka lukemattomuudesta olen kokenut aina jonkinlaista pientä häpeää. Kirja teki vaikutuksen niin kovin monella tapaa, että sen kuuntelun lomassa aloin tutkimaan netistä enemmän tuon ajan tapahtumia. Vaikka kirja onkin fiktiivinen on siinä myös paljon Muinaisen Egyptin viimeiseeltä kukoistuskaudelta tunnettuja henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja.
Kirja on huikean hieno teos, seikkailu jonka soljuva kieli, filosofointi ja toki itse seikkailu vie mennessään – ja onneksi kirja ei ihan heti lukemalla / kuuntelemalla lopu. Tarina sisältää valtavasti tietoa Ekhnatonin ajan Egyptistä, faraoista, jumalista, sotaretkistä ja tarkkaa kuvausta arkkitehtuurista ja tuntuu uskomattomalta että kirja on kirjoitettu 40-luvulla, niin tarkan kuvauksen että edelleen ajankohtaisen aiheiden, kuten tasa-arvon kannalta. Huh, vaikutuin tästä klassikkoteoksesta kovasti.
Kirjan myötä kiinnostukseni heräsi myös ihan pieniä yksityiskohtia kohtaan, olen yön pimeinä tunteina googlaillut vaikka että miltä on näyttänyt tuohon aikaan vesikello. Tuntuu ihmeelliseltä, miten tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua on voinut olla jo sellainen korkeakulttuuri, sivistys ja miten ihmiset ovat esimerkiksi ehostautuneet erilaisin peruukein, meikanneet ja käyttäneet ylellisiä öljyjä. Elämä tuolloin on ollut tavallaan hyvinkin samaistuttavaa niin monella tapaa ja sitten toisaalta ei yhtään.
Jollain tapaa minua kiehtoo myös tuon ajan draama, toiset katsovat tositeeveetä tai saippuasarjoja, minä luen Muinaisen Egyptin hallitsijoiden kieroilusta, salasuhteista, avioliiton ulkopuoella syntyneistä lapsista, salamurhista ja naimakaupoista omien sisarusten kesken, hahah. Myös tavassa miten kuolemaan ja sen jälkeiseen tuonpuoleiseen elämään valmistauduttiin ja mitä kaikkea siihen liittyi on jotain missä riittää paljon ihmeteltävää.
Mikä sattuma, että samaan aikaan kun innostuin Muinaisesta Egyptistä, aukesi Amos Rexissä samaan aikaan sijoittuva näyttely, Egyptin loisto. Näyttelyssä pääsee tutkimaan entisaikojen egyptiläisten vuodenkiertoa, maailmankuvaa, uskontoa ja valtiorakennetta sekä ihmisten käyttämiä ihan tavallisia arkiesineitä – sellaisia mitä Sinuhe Egyptiläinen kirjassakin paljon kuvattiin. Näyttelyssä on esillä muun muassa ikiaikaisia sandaaleja, vanhoja verokuitteja, koruja, pelinappuloita ruukkuja ja kuolleiden kirjoja. Osa niin hyvin säilyneitä, että ne voivat olla vain muutamien vuosien, ei satojen tuhansien vuosien takaa. Niin ja esineiden lisäksi siellä on muumioita.
Olen nähnyt joskus ala-asteella lapsen muumion Heurekassa ja muistan sen käynnin hyvin. Näin reilu parisenkymmentä vuotta myöhemmin muumion, eli siis kuolleen ihmisen, esittely ei taidakaan olla enää eettisesti yhtä yksinkertainen juttu kun silloin. Näyttelyn oppaastakin löytyy sisältövaroitus: näyttelyssä käsitellään kuolemaa, esillä on muumioituja vainajia. Ja onhan se aika pysäyttävä ja nöyräksi vetävä hetki astua muumion, ruumiin, vaikkakin peitetyn eteen. Ihmisen muumioita on näyttelyssä kolme ja eläinten, kuten korien, kissojen, lintujen, krokotiilin ja jopa kalan(!) muumioita sekä koristeellisia sargofageja sitten enemmän.
Me kävimme katsomassa näyttelyn poikien kanssa hiihtolomalla. Oli ihana nähdä, miten Egyptin loisto kiehtoi myös heitä ja miten tarkkaan he halusivat lukea myös kaikki esineiden yhteydessä olevat pitkät tekstit. Moni kysyi minulta, että soveltuuko näyttely lapsille. Mielestäni kyllä hyvin. Kuolema on kokoajan läsnä näyttelyssä, mutta ei pelottavalla tavalla, vaan kuten tuolloin siihen taidettiin muutenkin suhtautua, kunnioituksella ja yhtenä osana elämää.
Jos Sinuhe on lukematta, ja vaikka ei olisikaan, suosittelen suurella lämmöllä kuuntelemaan sen äänikirjaversion, parasta aikoihin! Niin ja kannattaa käydä toki myös näyttelyssä!
