Ystäväni varmaan naureskelevat tätä postausta lukiessaan, niin kovasti he ovat saaneet kuulla viime kuukausien palavasta kiinnostuksestani muinaista Egyptiä kohtaan. Tuntuu itsekin vähän hassulta innostua jostakin näin kovasti. Toisaalta pyramidit, Faaraot ja kuuluisa kuningatar Kleopatra on jollain tavalla kiehtonut minua aina, muistan jo lapsena kuvittelleeni, millaista elämä olisi tuohon aikaan Niilin varrella ollut.

Siitäkin huolimatta, en ole perehtynyt tai tutkinut tuota aikaa sen ihmeemmin ikinä – ennen kuin nyt. Jokin aika sitten aloin kuuntelemaan äänikirjana Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläistä, kirjaa jonka lukemattomuudesta olen kokenut aina jonkinlaista pientä häpeää. Kirja teki vaikutuksen niin kovin monella tapaa, että sen kuuntelun lomassa aloin tutkimaan netistä enemmän tuon ajan tapahtumia. Vaikka kirja onkin fiktiivinen on siinä myös paljon Muinaisen Egyptin viimeiseeltä kukoistuskaudelta tunnettuja henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja.

Kirja on huikean hieno teos, seikkailu jonka soljuva kieli, filosofointi ja toki itse seikkailu vie mennessään – ja onneksi kirja ei ihan heti lukemalla / kuuntelemalla lopu. Tarina sisältää valtavasti tietoa Ekhnatonin ajan Egyptistä, faraoista, jumalista, sotaretkistä ja tarkkaa kuvausta arkkitehtuurista ja tuntuu uskomattomalta että kirja on kirjoitettu 40-luvulla, niin tarkan kuvauksen että edelleen ajankohtaisen aiheiden, kuten tasa-arvon kannalta. Huh, vaikutuin tästä klassikkoteoksesta kovasti.

Kirjan myötä kiinnostukseni heräsi myös ihan pieniä yksityiskohtia kohtaan, olen yön pimeinä tunteina googlaillut vaikka että miltä on näyttänyt tuohon aikaan vesikello. Tuntuu ihmeelliseltä, miten tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua on voinut olla jo sellainen korkeakulttuuri, sivistys ja miten ihmiset ovat esimerkiksi ehostautuneet erilaisin peruukein, meikanneet ja käyttäneet ylellisiä öljyjä. Elämä tuolloin on ollut tavallaan hyvinkin samaistuttavaa niin monella tapaa ja sitten toisaalta ei yhtään.

Jollain tapaa minua kiehtoo myös tuon ajan draama, toiset katsovat tositeeveetä tai saippuasarjoja, minä luen Muinaisen Egyptin hallitsijoiden kieroilusta, salasuhteista, avioliiton ulkopuoella syntyneistä lapsista, salamurhista ja naimakaupoista omien sisarusten kesken, hahah. Myös tavassa miten kuolemaan ja sen jälkeiseen tuonpuoleiseen elämään valmistauduttiin ja mitä kaikkea siihen liittyi on jotain missä riittää paljon ihmeteltävää.

Mikä sattuma, että samaan aikaan kun innostuin Muinaisesta Egyptistä, aukesi Amos Rexissä samaan aikaan sijoittuva näyttely, Egyptin loisto. Näyttelyssä pääsee tutkimaan entisaikojen egyptiläisten vuodenkiertoa, maailmankuvaa, uskontoa ja valtiorakennetta sekä ihmisten käyttämiä ihan tavallisia arkiesineitä – sellaisia mitä Sinuhe Egyptiläinen kirjassakin paljon kuvattiin. Näyttelyssä on esillä muun muassa ikiaikaisia sandaaleja, vanhoja verokuitteja, koruja, pelinappuloita ruukkuja ja kuolleiden kirjoja. Osa niin hyvin säilyneitä, että ne voivat olla vain muutamien vuosien, ei satojen tuhansien vuosien takaa. Niin ja esineiden lisäksi siellä on muumioita.

Olen nähnyt joskus ala-asteella lapsen muumion Heurekassa ja muistan sen käynnin hyvin. Näin reilu parisenkymmentä vuotta myöhemmin muumion, eli siis kuolleen ihmisen, esittely ei taidakaan olla enää eettisesti yhtä yksinkertainen juttu kun silloin. Näyttelyn oppaastakin löytyy sisältövaroitus: näyttelyssä käsitellään kuolemaa, esillä on muumioituja vainajia. Ja onhan se aika pysäyttävä ja nöyräksi vetävä hetki astua muumion, ruumiin, vaikkakin peitetyn eteen. Ihmisen muumioita on näyttelyssä kolme ja eläinten, kuten korien, kissojen, lintujen, krokotiilin ja jopa kalan(!) muumioita sekä koristeellisia sargofageja sitten enemmän.

Me kävimme katsomassa näyttelyn poikien kanssa hiihtolomalla. Oli ihana nähdä, miten Egyptin loisto kiehtoi myös heitä ja miten tarkkaan he halusivat lukea myös kaikki esineiden yhteydessä olevat pitkät tekstit. Moni kysyi minulta, että soveltuuko näyttely lapsille. Mielestäni kyllä hyvin. Kuolema on kokoajan läsnä näyttelyssä, mutta ei pelottavalla tavalla, vaan kuten tuolloin siihen taidettiin muutenkin suhtautua, kunnioituksella ja yhtenä osana elämää.

Jos Sinuhe on lukematta, ja vaikka ei olisikaan, suosittelen suurella lämmöllä kuuntelemaan sen äänikirjaversion, parasta aikoihin! Niin ja kannattaa käydä toki myös näyttelyssä!

Varmasti kaikki meistä raskaana olleet olemme kokeneet raskauden aikana jonkinlaisia pelon hetkiä. Jonain iltana havahdut siihen, ettet ole tuntenut vauvan liikkeitä päivän aikana juurikaan, tai neuvolakäynnillä ei sydänääniä meinatakkaan saada kuuluviin. Suurinosa näistä tilanteista kuitenkin päättyy hyvin, mutta vuodessa Suomessa kohtuun kuolee myös parisataa lasta. Kohtukuolemasta puhutaan silloin kun sikiö on yli 22 viikkoinen tai painaa yli 500g. Näillä viikoilla syntynyt keskosvauva saadaan nykyään usein myös jo pelastettua. Kohtukuolema johtuu usein istukan ongelmista tai napanuoraan kuristumisesta, mutta suurimassa osassa kohtukuolemista lapsen menehtymisen syy jää mysteeriksi. On kauhea ajatella sitä surun ja tuskan määrää, kun saa tietää lapsensa kuolleen kohtuun. Synnyttää ja hyvästellä lapsi. Tulla äidiksi, mutta ilman lasta.

Palkittu valokuvaaja, äiti ja rakas ystäväni Kaisu Jouppi aloitti muutama vuotta sitten projektin, jossa hän haastatteli ja kuvasi 43 kohtukuoleman kokenutta naista. Lopulta kaikki tarinat kuvineen koottiin kirjaksi. Jokaisen naisen tarina on erilainen, mutta jokaista yhdistää samanlainen loppu: tyhjä syli.

Vaikka olen selannut kirjan läpi vaikka kuinka monesti, nähnyt kuvat ja lukenut tekstit, nousevat ihokarvat joka kerta pystyyn. Tämä on kirja, jota ei voi lukea ilman kyyneleitä.

”Yritän herätellä vauvaa, kätilö murtuu kyyneliin.
Yleensä synnytetään elämää, mutta mä synnytän kuolemaa.
Kotona heitän roskiin sairaalassa päälläni olleet vaatteet.
Lasta ei ollut, mutta hautajaiset piti järjestää.
Valitsen pitkään lapselle vaatteita arkkuun
Käsittämätön tyhjyys.”

Vaikka kirja on mielestäni hurjan surullinen ja koskettava, uskon että se antaa kuitenkin todella paljon saman kokeneille. Tämän kirjan myötä kuulen ensimmäistä kertaa puhuttavan kohtukuolemasta laajemmin. Tämän myötä kohtukuoleman kokeneet saavat vertaistukea ja me muut taas ymmärrämme sitä tuskaa pikkuisen paremmin. Vaikka aihe on todella surullinen, suosittelen lämpimästi kirjaan tutustumista.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen ottamani uuden tatuoinnin jälkeen inspiroiduin tekemään jotain mikä on ollut tarkoitus tehdä jo pitkään. Nimittäin kirjoittaa Naisen Iholla – 32 tarinaa tatuoinneista kirjasta. Ihanan Jenny Belitz-Henrikssonin kirjoittamassa kirjassa 32 erilaista naista kertoo taroinoistaan tatuointejansa takana. Kirja on visaalisesti upea, tarinat ja henkilöt mielenkiintoisia, koskettavia, hauskoja ja ajatuksia herättäviä. Kirjaan on saatu hienosti koottua eri ikäisiä, näköisiä, taustausia ja tyylisiä naisia. Kaikkia heitäkuitenkin yhdistää halu koristaa kehoaan tatuoinnein.

Tautoinnit ovat pitkään olleet aika arkisia juttuja, ne eivät todellakaan ole enää aikoihin olleet vain linnakundien tai merimiesten juttuja. Tatuointeja on nykyään lähes kaikilla ja myös vanhemmat ihmiset ovat innostuneet niistä. Katukuvassa on aina hieno bongailla erilaisia kuvia ja tyylejä myös tatuointien osalta. Joku niissä vaan vetää puoleensa ja tekee ihmisestä kiinnostavan.

Ensimmäiset kuvani otin reilu kymmenen vuotta sitten. Tähdet molmepiin käsiin. Sen jälkeen oli pitkä aika etten ottanut mitään uusia kuvia, oikeastaan vain siksi ettei ollut rahaa.  Viitisen vuotta sitten äitini kuitenkin innostui tatuoinneista sen verran paljon että hankki tatuointikoneen. Ihan hirveän usein hän ei ole ehtinyt tekemään mulle mitään, mutta viisi kuvaa kuitenkin. Ja kaksi ruusua olen sitten ottanut muualla. Uusia kuvia on taas paljon suunnitteilla. Myös ne kymmenen vuotta sitten otetut tylsät tähdet haluan pian peittoon. Mutta tämä on tällaista vähän hidasta kun oma äiti, jolla on ihan toinen päätoiminen työ, tekee. Mutta pikkuhiljaa, jos nyt vaikka ennen kolmeakymppiä saisin tuon oikean käden yhteinäisemmäksi. Omien kuvieni takana ei ole sen ihmeempiä merkityksiä. Enemmän ne muistuttavat sen hetkisisistä elämäntilanteista ja tapahtumista. Jollain tapaa ne myös kertovat minusta, tyylistäni ja asioista jotka itse koen kauniiksi tai mielenkiintoisiksi.

Suosittelen tutustumaan Naisen Iholla kirjaan jos ette ole sitä vielä tehneet. Tiesittekö muuten että kirjan heniköistä on myös tehty dokumentti. Se tulee ulos tänä keväänä ja tässä traileri:

http://vimeo.com/86543000

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Loppukesä ja alkava syksy on mainiota aikaa marjojen ja muiden luonnon antimien säilömiseen. Sain jo keväällä Teresa Välimäen ja Johanna Lindholmin Purkissa keittokirjan, josta itse innostuin enemmän hiljattain.

Purkissa innostaa tekemään ruokaa alusta asti itse. Kirjassa on paljon ihania ohjeita erilaisen hillojen, mausteiden ja kastikkeiden tekemiseen, hedelmien, vihannesten ja marjojen säilömiseen ja paljon muuta ihanaa ja innostavaa. Purkissa on täynnä hyvää fiilistä ja ihanaa tunnelmaa.

Kirjan kuvitus saa sormet syyhyämään ja veden kielelle. Upeat kuvat on ottanut ruokakuvistaan tunnettu Laura Riihelä. Kuvat saavat tällaisen noviisinkin suunnittelemaan hillottamista, säilömistä ja oman ketsupin tekemistä. Kuvista saa myös ideoita esillepanoon ja purkkien koristeluun.

Ajattelin itse aloittaa juurikin noista marjoista ja sienistä. Jotain erikoista sormisuolaakin haluan tehdä sekä pakkaseen erilaisia maustetahnoja. Hillot tai säilötyt vihannekset ovat myös oivallinen lahjaidea kyläilemään mennessä.

Purkitatteko te yleensä kesän ja syksyn satoa talven varalle?

Lapset lähtivät keskiviikkona koko loppu viikoksi mökille. Olen siis ollut ihan itsekseni melkein viisi päivää. Ihanaa ja todella kummallista samaan aikaan.

Keskiviikon ja torstain pyhitin vain kodin kuntoon laittamiseen. Olen maalannut, maalannut, järjestellyt ja maalannut. Kaksi lipastoa, tuolit, vaatekaapin ovet sekä yöpöytä saivat uutta väriä pintaan. Nuo minttuiset tuolit on mielestäni ihanat!

Perjantaina päädyin aamupalatapaamisen jälkeen haahuilemaan kaupungille. Oli todella omituista kun ei ollut kiire minnekään, kukaan ei odottanut kotona tai kitissyt rattaissa. Lopulta löysin itseni vielä Ikeasta. Sain siis vihdoin loputkin julisteet kehystettyä sekä tyynynpäällisiin täytettä.

Lauantaina nukuin myöhään, kävin ostamasta naapuridivarista kolme kirjaa ja paunuin eväineni ottamaan aurinkoa. Luin siis kirjaa keskytyksettä tuntien ajan varmaan ensimmäistä kertaa neljään vuoteen.

Ystäviä ja krebailua mahtui toki myös viikonloppuun, samoin kun löhöilyä. Tätä olin todella tarvinnut. Seuraavaksi tarvitsisin jalkahoidon! Apua, katsokaa nyt noita yli kuukausi sitten lakattuja kynsiä ja uusien kenkien tekemiä rakkuloita.

Olen muuten sattumalta törmännyt viime päivinä moniin ihaniin lukijoihoin jotka olevat tulleet juttelemaan. On ollut tosi ihana tavata teitä!

Loistava ja todella antoisa viikko siis takana, näin nämä vapaat tulisikin viettää. Vähän hommia ja asoiden hoitamista ettei tule ihan huono omatunto sitten löhöilystä ja omasta ajasta. Ihana myös saada kohta pojat takaisin kotiin ja sotkemaan kaiken mitä olen viikon aikana järjestellyt!