Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Odotellessani toissailtana sovittua viestiä henkilöltä, jonka kanssa oltiin sovittu näkemisestä, ja jossain vaiheessa tajuttuani ettei viestiä ei taidakkaan kuulua, rupesin miettimään kaikkia niitä treffejä jotka on tässä reilun kolmen vuoden tullut koettua. Ja tullut kokematta.

En todellakaan ole mikään sarjadeittailija, mutta onhan sitä etenkin Tinderin kautta ja muutenkin ulkona pyörimisen myötä tullut tavattua ihmisiä. En osaa yhtään sanoa kuinka monilla treffeillä olen ollut. Mutta ehkä parinkymmenen kanssa ollaan nähty, osa on jäänyt siihen yhteen kertaan ja osan kanssa sitten nähty useammin. Joidenkin kanssa on ollut tosi kivaa, joidenkin kanssa ei, ja aika paljon näiden väliltä.

Moni kysyy jatkuvasti että mitkä ovat esimerkiksi olleet kaikkein aikojen kauheimmat treffit ikinä. Kaikenlaista on sattunut ja treffit ovat olleet tosi erilaisia. Ne ovat olleet kaikkea nopeista kahvikupillisista monen tunnin illanistujaisiin isossa porukassa. En sanoisi että mitkään treffeistä olisi ollut mitään ihan hirveitä, mutta ehkä tämän vuoden takaisen episoidin voisi jo kertoa.

Olin jutellut Tinderissä erään taitelijan kanssa. Yhteinen tuttava vakuutti hänen olevan erikoisuudestaan huolimatta oikein kiva ja tutustumisen arvoinen tyyppi. Menin sitten eräs arki arki-ilta teelle hänen luokse. Näkeminen oli jännittänyt häntä sen verran, että hän oli ottanut viinipullon verran rohkaisevaa (mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt). Hän vaikutt symppikseltä ja oli ihan mukava. Olimme aiemmin jutelleet siitä, kuinka hän oli aika ujo eikä esimerkiksi ikinä ollut uskaltanut laulaa karaokessa. Yhtäkkiä hän ehdotti että menisimme vastapäiseen karaokebaariin, hän haluaisi laulaa. Olin kuullemma saanut hänet tuntemaan itsensä varmemmaksi.

Menimme sitten lähes tyhjään baariin, jossa oli lisäksemme vain alkoholisoitunut kantisporukka. Deittini valitsi biisikseen Kari Tapion Juna Kulkee kappaleen. Koska jonoa ei ollut, pääsi hän heti laulamaan. Hän antoi puhelimensa minulle ja pyysi minua kuvaamaan laulunsa. Kappale alkoi, hän oli selin yleisöön, minä aloin kuvaamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Laulun sanat alkoivat vilisemään ruudulla, mutta hän ei laulanut. Seisoi siinä vain mikrofoni suunsa edessä. Jatkoin hetken kuvaamista, mutta jonkin ajan päästä vain kiusaantuneena lopetin ja menin takas pöytään. Hän seisoi siellä laulupaikalla koko neljäminuuttisen ihan hiljaa selin. Kappaleen jälkeen hän meni suoraan vessaan.

Tänä aikana minä sain jo seuraa viereisen pöydän seurueelta. Yksi naisista tuli pöytääni ennustamaan ja piirtämään minusta muotokuvaa. Hetken päästä deittinikin saapui takaisin seuraan. Yritin jutella hänelle jotain, mutten saanut oikein mitään vastausta. Ajattelin että juon juomani loppuun, ja lähden sitten kotiin. Yhtäkkiä deittini alkaa oksentamaan. Poispäin pöydästä, ihan keskelle tyhjän ja hiljaisen baarin lattiaa. Siinä vaiheessa minä pinkaisen pöydästä pois äkkiä vessaan. Meillä on takit samassa narikassa, enkä siis voi vain lähteä pois.

Olen vessassa ja soitan paniikkipuheluita kavereilleni. Olen selvinpäin tyhjässä karaokebaarissa ja deittini oksentaa, enkä voi lähteä pois, apua mitä mä teen!!? Lopulta en voi muuta kun tulla ulos vessasta. Poika on siivonnut itse oksennuksensa lattialta ja odottelee minua nolona, mutta jo parempivointisen näköisenä. On torstai-ilta, kello puoli yhdeksän illalla. Sellaiset treffit sitten.

Ja onhan näitä. Istuin myös kerran sohvalla ja katsoin kun tyyppi sahasi puurimoja yli tunnin, sanomatta mitään. Tai kun olin sopinut että törmään erään kivan pojan kanssa festareilla ja törmäsimmekin – kun hän oli täysin alasti hypimässä punkkeikan eturivissä. Tai kun eräällä oli oma teepussi mukana kahvilassa, koska pelkkä kuuma vesi on halvempaa. Tai kun palasin pizza-treffeiltä kotiin ja huomasin hampaideni välissä maailman isoimman palan rucolaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Muutama hassu auringonsäde menneellä viikolla sai tämän tytön ihan kevättunnelmaan. Edes monta päivää kestänyt räntäsade ei ole vienyt fiilistä pois. On ihana kun askel tuntuu kevyeltä, naama on kokoajan kuin hangon keksi ja silti kaikesta energiasta ja päässä pyörivistä ideoista huolimatta mieli on hurjan harmooninen.

Se on hieno tunne, kun on itse varma että kaikki tulee menemään hyvin. Sitä niin usein haaveilee ja haluaa jotain, mutta unohtaa keskittyä siihen mitä on tässä ja nyt. Jotenkin tuo kevään tuleminen taas palautti mieleeni tämän. Tuntuu että olen juuri nyt todella rakastunut elämään.

Ja se elämä. Se on yhtä vuoristorataa, iloja ja suruja. Oma asenne kuitenkin ratkaisee. Viimepäivien tapahtumat ovat myös muistuttaneet siitä, että myös ikävistä asioista voi löytää hyvää. Mummoni sai sydänkohtauksen. Se myös toi koko perheen koolle ja muistutti miten rakkaita läheisiä minulla onkaan. Ja mummokin on jo iloisella ja reippaalla päällä. Kaikki menee lopulta hyvin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan ystäviä jookos
niinkuin ananas ja kookos.
Ollaan rypäle ja rusina
syödään pipareita tusina.
Olet uskomattoman tärkeä
ei kukaan saa sydäntäsi särkeä.

Hauskaa ystävänpäivää! Olen viimeaikoina rajoittanut poikien telkkarin katsomisen ja pelaamisen ihan minimiin. Tämän seurauksena ollaankin leikitty ja luettu tosi paljon yhdessä. Yksi hittileikki on ollut pitkään temppurata, eikä sen suosio näytä hiipuvan. Lapsien mielikuvitus on vaan niin huikea, milloin he seikkailevat laavan keskellä, milloin korkealla vuoristossa.

Nuo Boblesin lelut tuovat kivasti vaihtelua temppurataan ja leikkeihin ylipäätään. Ei ihme että näitä liikuttavia leluja onkin viimeaikoina näkynyt blogeissa paljon. Lapset kun rakastavat heilua, hytkyä, hyöriä ja pyöriä, niin näiden lelujen kanssa se on enemmän kun sallittua. Vain mielikuvitus on rajana mitä näillä voi tehdä.

Poikien boblesit sekä Vimman paidat saatu. 

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Huhuhuhuhuhuhuh. Tiedättekös mitä. En ole varmaan ikinä ollut niin kipeä, mitä viime päivinä. Sunnuntai-iltana, ihan yhtäkkiä, iski kauhea infulenssa. Ihan hirveä tauti. Monta kertaa meinasin lähteä päivystykeen, koska luulin kuolevani. Opetin Kaapolle miten soitetaan hätänumeroon, koska oikeasti tuntui että nyt se on menoa. Hyi. En kuitenkaan lähtenyt. Koska en pystynyt. Olin niin kipeä. Niin kipeä etten jaksanut edes katsoa OC:tä, voitteko kuvitella!

Nyt tuntuu että alan olla jo voiton puolella, enkä kolkuttelevani taivaan porteilla. Luulenpa, että tästä lähin alan ottamaan aina infulenssarokotteen, vaikka tähän saakka olenkin pitänyt sitä huuhaana.

Seuraavaksi sitten ihmettelen että mitäs tämän kodin kanssa. Sen lisäksi etten ole ikinä ollut noin kipeänä, en ole ikinä nähnyt kotiamme näin sotkuisena. Sairastaessani täällä kotona on kokoajan samaan aikaan elänyt nimittäin lapset ja koira. Olen tosi iloinen miten isoja ja itsenäisiä pojat jo ovat, vaikkakaan aamupalasotkujen siivoaminen ei ihan vielä kuulukkaan heidän vahvuuksiinsa.

Suurena apuna on toki ollut myös perheeni ja ystävät. Milloin kukakin on sujattanut oven raosta ruokakassin tai käynyt viemässä koiraa ulos. Naapuri on kuskannut poikia päiväkotiin ja takaisin. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman näitä ihmisiä. Sitä tuntee olonsa niin onnekkaaksi, jopa ”kuolinvuoteellaan” maatessa, kun on näin rakkaita ihmisiä ympärillä auttamassa.

Muutama päivä menee varmaan vielä voimia keräillessä, mutta aika ihanaa kun tänään olen jaksanut jo mm istua sohvalla! Wuhuu! Jos vain mitenkään mahdollista, älkää sairastuko tähän!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.