Vuoden asumisen jälkeen makkari on edelleen se paikka, missä ei ole juurikaan sisusteltu mitenkään. Alusta saakka olen miettinyt, että miten vuokrakaksion saisi järkevästi jaettua kahdelle lapselle ja yhdelle aikuiselle. Mielessä on ollut niin parvea kun makuusopen virittelyä olkkariin, tai jopa tilavaan keittiöön. Edellisessä kodissamme, joka oli myös kaksio, nukuin olkkarissa eikä se ollut minusta loppupeleissä kauhean kiva ratkaisu. On toimivampaa että huoneissa joihin ne on tarkoitettu, tehdään myös niihin kuuluvia toimintoja. Eli olkkarissa oleskellaan ja makkarissa nukutaan jne.

Onkin ollut paljon kivempi täällä uudessa kodissa nukkua kaikki makkarissa, vaikka se onkin kaikille yhteinen. En sinänsä kaipaa omaa tilaa tai yksityisyyttä, muutenkin melkein joka yö jompikumpi (tai molemmat) kömpii viereeni nukkumaan. Mutta tiedän, että se yksityisyyden tarvitseminenkin tulee pian. Kaapo menee syksyllä kouluun ja itsellänikin alkaisi pikkuhiljaa olla aika löytää joku vähän isompi uniseuralainen. Suurin tarve on kuitenkin tilojen ja toimintojen rajaaminen. Olisi kiva saada itselleni harmooninen makkari ja rajata se lelu -ja lasteenmaailma sen ulkopuolelle.

Olen huomannut, että välillä ajatukset kannattaa vain jättää muhimaan ja mielummin sitten asua vaikka vähän keskeneräisessä asunnossa, kun tehdä hätäisesti päätöksiä ja korjailla niitä sitten myöhemmin. Jokin aika sitten vaihdoin omani ja poikien kerrossängyn päittäin ja idea iski kun salama kirkkaalta taivaalta. Väliseinä! Makkari kun on melko tilava ja huoneeseen pääsee kulkemaan kahdesta eri ovesta – joten sen voisi hyvin jakaa kahtia. Miten en ollutkaan tajunnut tätä aiemmin? Kaikkea muuta kun olin itsekseni ja kavereiden kanssa miettinyt.

En suinkaan rynnännyt heti rautakauppaan seinätarvikkeita ostamaan, vaan parasta mahdollista vaihtoehtoa pyörittelin pitkään mielessäni. Oman haasteensa projektiin nimittäin tuo reilu kolmen metrin huonekorkeus, joten ihan kaikki vaihtoehdot eivät ole mahdollisia. Lopulta päädyin sitten mittatilaustyönä tehtäviin liukuoviin. Kolme 120cm levyistä ovea saa työnnettyä sivuun, mutta niillä saa halutessaan myös koko huoneen jaettua kahtia. Liukuovi-asia etenee nyt pikkuhiljaa, mutta tapahtuu joskus lähitulevaisuudessa. Joten siitä myöhemmin tarkemmin lisää!

Tämän tulevan huoneenjakamisen myötä myös muu inspiraatio makkarin laittoa kohtaan heräsi. Omaan makkariini on jo matkalla uusi sängynrunko. Ihan vain siksi että tuo Ikean 59 euroa maksanut sänky on rehellisesti sanottuna aivan paska. Seinään tulee myös hieno betonityylinen harmaa-vaalenpunainen pinta ja jotain pientä kivaa, hyllyä, taulua, lamppua ja sensemmoista.

Poikien puolelle on hankintalistalla isompi kerrossänky ja tuohon seinälle, jossa on nyt pieni lipasto, on tulossa poikien oma työpiste hyllykköineen. Takaseinään tulee todennäköisesti myös sinisävyinen maali. Tarvitaan myös uusia lamppuja, uusi matto ja jotain kivaa seinille. Että sellainen pikkuprojekti!

Olisi kiva kuulla jos jollain on ollut samantapaisia tilojen jakamisprojekteja. Ja koska tirkistely kiinnostaa myös aina, olisi mielenkiintoista kuulla miten muilla nukkumisjärjestelyt on hoidettu pienissä asunnoissa?

_{Kuvissa näkyvät Bobblesit, Duux-yövalo ja Iittalan laatikko ja jakkara saatu.}

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikonloppuna tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme. Olisi voinut kuvitella että ensimmäisestä kodista, johon poikien kanssa muutimme eron jälkeen, olisi ollut kovin haikea lähteä. Mutta oikeasti vaikeinta oli muuttaa pois rakkaasta kaupunginosasta, Alppilasta. Vaikka emme muuttaneetkaan kun reilun kilometrin päähän, niin muuton myötä muuttui myös paljon muutakin kun pelkkä postinumero. (Tuliko edelliseen lauseeseen nyt tarpeeksi monta muuta?) Emme enää olleet Alppilalaisia. Se tuntui oudolta, koska Alppilalaisuus oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Kumpikaan pojista ei ole ikinä asunut missään muulla, joten siinäkin mielessä muutto tuntui haikealta. Taakse jäivät tutut kulmat – se söpö kettutarra siinä vesirännissä. Kaupat – ihmetteleeköhän se Alepan myyjä mihin ollaan kadottu? Kahvilat – koska tuore pulla on vaan niin hyvää. Divari – sinne pystyi mennä höpöttelemään ja hengailemaan jos kotona ei ollut tekemistä. Baari – jos netti ei toiminut, avaimet olivat jääneet kotiin sekä perinteset mustikkashotit tyttöjen kanssa. Ravintolat – pizzeria, kaksi kiinalaista, kaksi sushipaikkaa sekä Weeruska parin askeleen päässä olivat tosin vaa´an lukeman kannalta hieman haastavia naapureita. Lisäksi kaikki ystävät, naapurit, leikkipuisto ja muuten vaan tutut kasvot katukuvassa – kaikkia niitä on usein ihan kauhea ikävä.

Vanhaa kotia ei niinkään ole ikävä, vaikka kiva sekin oli. Enemmän ne on ne kaikki muistot jotka saavat haikean olon. Vaikkakin näkymä Alppilan kattojen yli oli kyllä huikea. 50 neliön kaksio tuntui ihan hyvältä silloin sinne muuttaessamme, mutta pikkuhiljaa se alkoi käymään liian ahtaaksi. Kaipasin enemmän avaraa ja yhtenäistä tilaa. Koska uutta sopivaa asuntoa ei meinannut millään löytyä ja lähestyvä putkiremppakin kolkutteli jo oven takana oli pakko laajentaa aluerajausta. Ja sitten löysinkin heti tämän nykyisen kotimme. Kaksio tämäkin, mutta melkein 30 neliötä isompi.

Vanhasta kodista mieleen on jäänyt pieni keittiö ja minipieni ruokapöytä jonka äärellä tuli usein istuttua. Samoin olkkarin seinään taiteilemani mustat pilkut, olkkarin hyllyn päällä olevan A (niinkuin Alppila) valokirjain sekä keittiön liitutauluseinä. Rapun hissi muodostui parin vuoden aikana myös todella legendaariseksi. Sillä oli jopa häshtägikin. Olisikin hauska joskus laskea, kuinka monta peiliselfietä tulikaan siellä otettua. En melkein ikinä pitänyt verhoja kiinni, eikä myöskään monikaan vastapäisessä talossa. Niinpä hekin tulivat aika tutuiksi, ja tuntui jotenkin turvalliselta kun ympärillä oli kokoajan elämää. Halusimme kovasti lemmikkiä, mutta emme voineet ottaa. Joten ruokimme joka aamu talitinttejä keittiön ikkunalaudalla. Sinne muutaessamme Elvis nukkui vielä pinnasängyssä ja minun sänkyni olkkarissa toimi päivisin sohvana. Keittiöön ei mahtunut tiskikonetta, en kertakaan pessyt parvekelaseja ja suihkun viemäri veti huonosti. Suoraan alakerrassa asui myös vanha ja aina iloinen mummo, joka ei ikinä valittanut melusta. Tosin autoin häntä säännöllisesti roskien viemisessä ja kauppakassien kanssa. Hyviä muistoja. Mitä te muistatte näistä meidän vanhoista ajoista? Onko meidän vanhasta kodista jäänyt jotain tiettyä mieleen?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kotiäitivuosina tuli monta kertaa viikossa kyläiltyä kaveriperheen luona tai toisinpäin. Aikuiset tekivät ruokaa lapsille, sitten yritettin jotenkin syödä yhdessä, sen jälkeen vanhemmilla oli haaveissa rauhallinen kahvi -ja rupatteluhetki samalla kun lapset leikkivät keskenään. Mutta usein se rauhallisuus ainakin jäi haaveeksi vaan. Vaikka oli tosi kiva nähdä muita aikuisia ja tutustuttaa lapsia toisiinsa, niin päällimäisenä muistona niistä kyläilyistä on jäänyt sellainen aikamoinen kaaos. Jokainen lelu ja kirja piti repiä kaapista alas, kaikki halusivat sen saman lelun ja jatkuvasti joku kaatui, sormi jäi oven väliin tai piti päästä potalle. Kyläilyn jälkeen tiskiä oli normaalin viikkomäärn verran ja lastenhuoneen siivoamiseen meni tunteja.

Työelämäään palaamisen ja päivähoidon alkamisen jälkeen myös kyläilyt ovat jääneet vähemmälle. Lähinnä ainut kosketus niihin on ollut sitten lasten kaverisynttärit. Kun 10-15 Ville-Petteriä vetää sokeriöverit ja leikkii samaan aikaan piilosta, taistelukleikkiä ja rakentaa pikkulegoilla, niin tunnelman lisäksi huipussaan ovat desibelit. Ehkä näistä alatajuisista mielikuvista johtuen en ole hirveästi järkännyt mitään kaverikyläilyjä. Omien kavereiden kanssa ollaan nähty ilman lapsia ja lapset ovat sitten leikkineet kavereidensa kanssa päiväkodissa tai ulkona pihalla ja leikkipuistoissa.

Eilen kuitenkin kutsuttiin naapurin pojat kylään. Molemmat saman ikäisiä kun meidän lapset. Henkisesti varauduin taas kauheaan sekoiluun. Hälinään, huutoon, kiljuntaan ja totaalisen kaaokseen. Mutta mitä vielä! En muista milloin viimeksi itselläni olisi ollut noin ”helppo” ilta. Mihinkään nahisteluihin ei tarvinnut puuttua, kukaan ei valittanut ettei ole mitään tekemistä tai toinen ei suostu leikkimään toisen kanssa. Pojat leikkivät reilun pari tuntia tosi ihanasti ja rauhallisesti, välillä yhdessä, välillä erikseen. Kun tuli kotiinlähdön aika, vieraat pukivat saappaat ja takit jalkaan ja kipaisivat itse kotiin naapuritaloon. Kuinka kätevää!

Tästä eteenpäin alan kyllä järkkäilemään leikkitreffejä joka viikolle, jos ne sujuvat näin harmonisesti! Alakerran naapurit tykkäävät varmasti myös, kun viikossa on edes yksi ilta kun meiltä ei kuulu kauheaa huutoa ja kolistelua.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

117 vuotta vanha talo
48 rappusta meidän kotiin
2 huonetta
74,5 neliötä
3 (ihmis) asukasta
4 hlön sohva
3 sänkyä
15 °C sisälämpötila
1 käyttökiellossa oleva pönttöuuni
3 m huonekorkeus
4 mintunvihreiksi maalattua pinnatuolia
1 kg sipuleita
47 maatuskaa
2 radiota
41 Arabian lautasta
3 kelloa
1 lelukaappi
16 keittiönkaapin ovea
7 huonekasvia
86 jääkaappimagneettia
4 komeroa
48 ikkunaruutua
1 verho
3 kattolamppua
4 tyhjää paikkaa kattolampulle
19 Lundian hyllylevyä
320 tässä asuttua päivää
67 täällä käynyttä vierasta
1 000 000 000 pikkulegoa
7 oviaukkoa
lukematon määrä ihania muistoja

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Aarrekid  on suomalainen lastenvaatteiden valmistaja, joka panostaa kotimaiseen työhön, ekologisuuteen ja lasten viihtyvyyteen. Tänä päivänä Aarrekid edustaa suomalaista muotoilua myös kansainvälisesti. Aarrekidin tuotteissa yhdistyy suomalaisen innovatiivisen kuosi- ja mallisuunnittelun lisäksi laadukkaat materiaalit ja kestävää kehitystä tukeva tuotantoprosessi. Jokainen tuote on persoonallinen, harkitun suunnittelutyön tulos ja kehitelty vastaamaan lasten tarpeita. Sadunomaiset kuosit antavat lapsen mielikuvitukselle mukavan ja turvallisen ympäristön. Kuvista syntyy ideoita ja ideoista tarinoita.

Seitsemännestä luukusta arvon Aarrekidin Pöllöperheen. Eli ison emopehmon ja pienen poikaspehmon voittajan valitsemassa värissä, valkoisena tai mustana. Meillä kotona pienempi pehmopöllö on lasten unikaverina ja isompi pöllö taas sohvatyynynä. Niin ja kannattaa muuten seurata myös Aarekidin omaa joulukalenteria facebookin puolella!

Osallistu Aarekidin pöllöpehmojen arvontaan kommentoimalla alle. Kaikkien joulukalenterin luukkujen arvonta päättyy 23.12 klo 23.59. Voit osallistua jokaisen luukun arvontaan yhden kerran. Levitä joulumieltä ja muista jakaa myös kavereille!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.