Minulta on muutamaan kertaa toivottu postausta siitä, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta, eli saada vauva kun isommat lapset ovat jo – no, isoja? Kun on jo päästy kuluttavien yöheräilyiden yli, lapset ovat omatoimisia ja itsellä on taas oma elämä. Miltä tuntuu kun se kaikki taas viedään? Ja ennenkaikkea, kannattaako siihen kakkavaipparumbaan ylipäätään ryhtyä enää uudestaan?

Lapsen saaminen on aina jännittävä ja jopa pelottava ajatus, halusi sitä kuinka paljon tahansa. Oli lapsia entuudestaan tai ei. Sanon itse aina, että täysin oikeaa ja täydellistä aikaa tai hetkeä lapsen saamiselle tulee tuskin koskaan. Koska se jännittää, sitä myös helposti löytää omasta elämäntilanteestaan aina jotain syitä, jotka ovat lapsen saamista vastaan. Edelleenkin, vaikka kuinka paljon lasta haluaisikin.

Olen myös sitä mieltä, että mitä vanhempana lapsen saa, sitä vaikeampaa se on. Silloin on jo niin selvät sävelet omasta elämästä ja on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin, että muutos on pelottavan suuri. Toki sitten taas nuorempana tuntuu, että koko maailma odottaa, pitäisi elää ja kokea, eikä silloin halua sitoutua liiaksi. Ja sitähän se vanhemmuus juuri on, sitoutumista. Oman kokemuksen mukaan kuitenkin, sitten kun se (pelottava) päätös on tehty ja lapsi on siinä, ei sitä muuta haluakaan kun sitoutua siihen, ihan täysillä.

Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapseni välissä on yhdeksän vuotta. Miehelläni, jolla myös on etuudestaan lapsi, ikäero on huimat 14 vuotta. Olen itse saanut lapseni ollessani 23, 25 ja 32 vuotias. Jokaista lasta olen halunnut jo etukäteen ihan järjettömän paljon, mutta viimeisimmän kohdalla olen pelännyt ja epäröinyt eniten.

Pelkäsin juuri eniten siksi, että tiesin millaista vauvan saaminen on. Miten se muuttaa kaiken, parisuhteen, ysstävyyssuhteet, perhedynamiikan, minut – kaiken. Samalla myös tiesin, miten paljon kaikkea ihanaa siitä seuraa, joten päätimme olla rohkeita.

Millaista se sitten on käytönnössä ollut? No, tottakai univelka tuntuu paljon kuormittavammalta kun kymmenen vuotta sitten. Kahden lapsen jälkeen luulisi, että kolmannen kanssa sitä on paljon itsevarmempi – mutta samat epävarmuuden tuntemukset ne puskivat tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt sitä pystyy paremmin ja varmemmalla otteella tekemään monet ratkaisut juuri niinkuin itse tuntuu parhaalta, eikä noudattaa orjallisesti vaikkapa neuvolan välillä vanhanaikaisia ohjeita.

Kerroinkin aiemmin kesällä yhdessä postauksessa, että ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis, joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehti muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämäni oli juuri sellaista.

Sitten viiden vuoden jälkeen kaikki muuttui yhtäkkiä ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Enää ei ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä onkin nyt kolme ja joka toinen viikko kuusi.

Että jo vauvaa ennen meillä muuttui muutenkin kaikki ja sitten vielä ”vähän” lisää. Muutos meni mielestäni kaikkien kohdalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka välillä onkin absurdia ajatella, että reilu kaksi vuotta sitten elin vielä ihan täysin eri elämää.

Tottakai arki ja elämä olisi helpompaa ja seesteisempää jos perheessä olisi lapsina vain omatoimiset koululaiset ja joka toinen viikko vain kaksi aikuista. Kuitenkaan mikään seesteisyys maailmassa ei voisi korvata sitä isoveljien onnea ja ylpeyttä, kun he saavat nähdä pikkusiskonsa kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Mitkään pitkään nukutut viikonloppuaamut eivät korvaisi sitä rakkauden määrää, mitä uusi perheenjäsen saa ja antaa.

Monet sanovat, että lapset kannattaa ”hankkia” kaikki samaan syssyyn, samoilla univeloilla. Ja onhan se käytännöllisempääkin, kun kaikki vauvantarvikkeetkin löytyvät jo valmiiksi kotoa ja omat hormonit ovat valmiiksi vielä sekaisin. Monet myös sanovat, että siinä se kaksi menee samassa kun yksi ja niin edelleen. Tässä kohtaa olen kyllä vahvasti eri mieltä.

Koen kyllä, että lasten saaminen pienellä ikäerolla oli ainakin henkisesti helpompaa itselleni, kun nyt vähän isommalla ikäerolla. Sitä kun ehti saamaan oman elämän takaisin ja yhtäkkiä sitä onkin taas ihan kiinni ja toisen armoilla pikkuvauvapyörityksessä. Mutta jopa sen oman vapauden menetys ei ole tuntunut niin vaikealta, kun se, ettei parisuhteelle ole jäänyt jurikaan aikaa. Se on ollut itselleni varmaan vaikein juttu tällä kertaa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun on saanut olla rauhassa vauvan kanssa isompien ollessa koulussa – vähän kun saisi uudestaa esikoisen. Ja miten sitten taas isommat sisarukset ovat voineet alusta saakka myös osallistua vauvanhoitoon. Nykyään vauvan voi jättää heidän hoitonnsa vaikkapa suihkun ajaksi tai lähettää pojat kauppaan pitkän kauppalistan kanssa. Paljon siis myös hyvää, vaikka aikamoista sirkusta tuntuu monet päivät olevankin.

Lisäksi, nyt kun omakohtasesti on saanut kokea sen kaikkien toitottaman ”aika menee niin nopeasti, nauti nyt kun ovat vielä pieniä”-mantran, sitä myös tietää, että kohta tuo vauva on jo iso koululainen ja menee omia menojaan. Sitten meilläkin on taas aikaa tehdä enemmän omia aikuisten juttujamme. Tätä aikaa tulee vielä useat kerrat ikävä.

Eli vastaus kysymykseen, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta: Hullulta, pelottavalta, mutta aivan ihanalta.

Piti tulla jo lauantaina pikaisesti juhlajärkkäilyiden lomasta huikkaamaan, että meillä on täällä nykyisin yksivuotas touhutaapero! Juhlahumu vei kuitenkin mennessään ja ehdin istumaan koneelle vasta nyt.

Vietimme Myyn syntymäpäiväjuhlia eilen pihallamme kauniissa aurinkosäässä. Juhlat olivat aivan ihanat, paikalla oli niin sukuamme, että lapsellisia ja lapsettomia ystäviäämme. Lasten mennessä nukkumaan jatkoimme iltaa extempore vielä pienellä kaveriporukalla.

Viikonlopusta jäi ihana rakkaudentäyteinen olo. Miten onnekkaita olemmekaan, että niin meillä, mutta ennenkaikkea lapsillamme on ympärillään niin paljon mahtavia ihmisiä.

Aivan toiset fiilikset kun oli vielä muutama päivä sitten. Vieräytin muutaman kyyneleenkin haikeuksissani. Ihan vain, koska en meinannut kestää ajan nopeaa kulkua ja ajatusta siitä, etten voi vaikuttaa siihen mitenkään. Tuntui jopa ahdistavalta, että vauvani ei ole enää virallisesti vauva.

Nyt viikonloppuna hänen touhujaan ja ja huimia uusia kehitysaskeleita (kävelee takaperin ja pyörii ympyrää!) seuranneena tunnen onneksi vain kiitollisuutta tästä kaikesta. Mikä onni onkaan saada seurata vierestä kun omat lapset kasvavat ja kehittyvät omiksi itseikseen. Oppivat uusia taitoja ja ilostuttavat meitä vanhempia niillä.

Ps. Näissä 1-vuotispäivänä otetuissa kuvissa Myyllä on kaulassaan ristiäislahjaksi saama vanha kaulakoruni – eikö olekin soma! Mietin pitkään, otammeko Myystä jotain virallisia 1-vuotiskuvia, mutta koska kuvia tulee otetuksi muutenkin niin paljon ja Myy oli juuri viikkoa aiemmin ammattikuvaajan kuvattavana mallihommissa, ajattelin ettei sellaisia tarvitse ottaa. Oikeastaan ajatus tuntui vähän stressaavalta, missä välissä, missä, mitä päälle, millainen sää, kuka kuvaa yms – ihan liikaa päätöksiä. Näistä ihan vaan kotona ilta-auringossa otetuista synttärikuvista tuli mielestäni just ihania ja aitoja.

Kaupallinen yhteistyö Aarrekidin kanssa

Ystävyys, tuo yksi elämän kalleimmista aarteista. Joku on joskus sanonut, että ystävystyminen on aika outo juttu. Sitä vain tapaa toisen ihmisen ja sitten aletaan olla ystäviä. Etenkin lasten ystävystyminen näyttää aina niin ihanan vaivattomalta ja luonnolliselta, mutta olen minä itsekin aikuisiällä löytänyt useammankin tärkeän sydänystävän ihan hassujen sattumusten kautta ja tosta noin vaan.

Parasta ystävyydessä on ehkä se, että voi olla ihan oma itsensä, vaikkapa vähän outo, ja silti se toinen haluaa olla ystäväsi. Tai ehkäpä juuri siksi.

Aarrekid on lanseeranut tänään uuden A Little Stranger nimisen mallistonsa. Inspairaatio tähän syksyn mallistoon syntyi avaruudesta, Stranger Things-sarjasta ja sarjassakin hyvin tärkeästä teemasta: ystävystymisestä ja ystävyydestä. Itse innostuin kovasti kyseisestä teemasta, sillä sarja kuuluu omiin suosikkeihini. Sarjassa on hienosti toteutettu kasariviba, joka välittyy mielestäni sopivasti myös näissä Aarrekidin vaatteissa.

Omat lapseni ovat saaneet ystäviä pääosin päiväkodista ja koulusta. Kuten aiemmin kerroinkin, Elviksen aloittaessa koulu viime vuonna, ei hän tuntenut tulevasta koulustaan yhtään ketään. Kuitenkin jo ensimmäisen koulupäivän jälkeen hän kertoi saaneensa muutaman uuden kaverin. Tiedustellessani tarkemmin, miten he olivat ystävystyneet ja mitä he olivat jutelleet, kävi ilmi etteivät he olleet edes puhuneet mitään keskenään! He olivat vain leikkineet yhdessä, sanomatta sanakaan ja ystävystyneet.

Muutaman päivän päästä koulun aloittamisesta alkoivat kaverukset juttelemaan enemmän keskenään ja pian he olivat kun olisivat aina olleetkin näin. Koulupäivän jälkeen tämä kaveriporukka leikkii iltapäiväkerhon metsissä tuntikaupalla, ja jo tuolloin mieheni vertaisi heitä juurikin Stanger Things sarjan kaveriporukkaan. Näkee jo kaukaa, että siinä porukassa kaikki saavat olla omia itsejään. Jokainen heistä niin erilainen, luonteentaan ja ulkoisestikin, mutta niin se ystävyys vain yhdistää.

Uudesta A Little Stranger -mallistosta löytyy lapsille lapsille kolme uutta kuosia. Näissä kuvissa Elviksellä ja Myyllä päällä oleva Exploring in Space kahdessa eri värityksessä, eli beigellä sekä mustalla pohjalla, sekä mustavalkoinen Ink flowers-kuosi. Kuosien lisäksi mallistoa täydentää yksiväriset collegetuotteet sinisenä että ruosteen punaisena. Colleget ovat aivan superpehmeäksi hiilikäsittelyjä, joten ne tuntuvat aivan kun sametilta!

Ihanan pehmeyden lisäksi, niin minä kun lapsetkin, ihastuimme collegevaatteiden sporttiseen tyyliin. Samat raidat toistuvat myös tuossa Elviksellä olevassa pitkässä bombertakissa ja malliston vaatteita onkin helppo yhdistellä keskenään. Muutenkin syksy on juuri oikeaa aikaa pehmeälle ja sopivan lämpimälle collegelle.

On ollut ihana seurata miten omat lapset ovat saanet ystäviä ja miten tärkeitä he toisilleen ovat. Samalla myös omien lasten välinen ystävyys on asia joka saa sydämen sykähtämään. Omissa lapsissa näkee myös välillä sen, minkälainen minä itse olin lapsena ja ystävänä.

Myös itselläni on luvassa ystävien täyteinen viikonloppu. Mukana menossa on niin paras ystäväni ihan päiväkodista saakka, kun muutama vuosi sitten instagramin kautta elämääni tullut ystävä. Ja paljon muita. Sitten taas nämä ovat keskenään ystävystyneet ristiin rastiin. Välillä se on ihan ouoa, millä tavoin näitä ihmisiä elämään tupsahtelee, mutta sitäkin ihanempaa.

Pyykkienkin kuivumaan ripustelu voi välillä olla syvällistä puuhaa. Kirjavat lastenvaatteet nimittäin kirvoittivat miettimään lasten sukupuoliin ja oletuksiin liittyviä asioita.

Olen pukenut kaikki lapseni lähestulkoon aina hyvin sukupuolineutraalisti, ja vaikka jokusen kerran he ovat myös omasta mielestäni saattaneet näyttää selvästi vastakkaiselta sukupuolelta, pääosin heidät voi tunnistaa syntymässä määriteltyä sukupuoltaan vastaaviksi.

Vaikka suurinosa lapsista kokee olevansa joko tyttöjä tai poikia, on lokerointi sukupuolen mukaan silti vähän yksinkertaista. Enkä tarkoita tässä tyttöjen/poikien lelut/vaatteet/värit, vaan ihan vain sitä kun lasta kutsutaan jommaksi kummaksi tai etenkin jos joku tuntematon haluaa tietää, että kumpi se lapsi on. Etenkin kun nykyään on hyvin selvää, että sukupuolet eivät ole rajoittuneet vain näihin kahteen tai että lapsen identiteetti voi olla ulkonäöstä riippumatta silti päinvastainen.

Sukupuolineutrauliudesta sekä sukupuolisenitiivisestä kasvatuksesta on puhuttu ainakin niin kauan kun itselläni on ollut lapsia, ja voin sanoa olen täysillä sen kannattaja. Toki jotain ylilyöntejäkin on aina, oli aihe mikä tahansa, mutta noin yleisesti liputan kyllä näiden puolesta.

Silti olen välillä juurikin se tyyppi, joka saattaa kutsua leikkipuistossa sinisen autopaidan sokaisemana jotakin lasta pojaksi. Tällaiset omassa päässä olevat stereotypiat, tällaisissa tilanteissa saavat itseni tuntemaan syyllisyyttä ja tyhmyyttä. Onneksi etenkään pienemmät lapset eivät näistä useinkaan pahastu, vaikka kyseessä oliskin väärä veikkaus. Mutta jotkut voivat olla herkkiä asian suhteen, varsinkin jos se oma tunne omasta sukupuolesta ei ole varma. Siksi yritänkin aina muistaa sanoa vaikka vain lapsi, vaikka hän kuinka selvästi näyttäisi omaan silmääni tytöltä tai pojalta.

Omia poikiani luultiin pienempinä todella usein tytöiksi. Ei oikeastaan ollut edes väliä mitä heillä oli päällään – tai ehkä juuri siksi etten korostanut sitä ”poikamaisuutta” millään perinteisillä jutuilla. Molemmilla on ollut myös vaihtelevasti välillä aika pitkät hiuksetkin. Tyttöksi kutsumista tapahtui meille tuntemattomien ihmisten toimesta viikoittain.

Lasten ollessa ihan pieniä he eivät tietenkään itse ymmärtäneet sitä ja minä saatoin joskus korjata, joskus en. En muista itse koskaan pahastuneeni, jos jollakulla meni veikkaus väärin, mutta erään kerran muistan, kun ajauduin ratikassa melkein tappeluun asian vuoksi. Vauvan sukupuola kysynyt vanhempi rouva kun alkoi väittämään minulle kiven kovaa, lähes agressiivisesti, ettei lapseni voinut olla poika – ei missään nimessä. Ihan selvä tyttö! Kuulemma oli niin kauniskasvoinen.

Tytöksi kutsuminen jatkui pitkään lasten kasvaessa, jossain vaiheessa molemmat pojat alkoivat itse korjaamaan vääriä oletuksia. Onneksi hei eivät kuitenkaan näyttäneen pahastuvan näistä tilanteista. Oltuaan ensimmäisellä luokalla, vanhempi lapsi halusi kuitenkin leikata hiuksensa, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut enää näyttää muiden silmissä tytöltä.

Kohta kymmenen vuoden aikana tämä tuntemattomien ihmisten kysely lapsen sukupuolesta ei ole muuttunut. Itse näen tämän olevan usein kuitenkin ihan viaton keskustelunaloitus, etenkin vanhemmilta ihmisiltä jotka hakevat kontaktia ja jutusteluseuraa. Se on hassu, epärelevantti kysymys, joka saattaa joskus turhauttaa, mutta ei ärsytä tai loukkaa itseäni. Voin kuitenkin hyvin uskoa sen aiheuttavan ikäviä tuntemuksia silloin, jos vaikka kyseisessä perheessä joku kokee sukupuoliristiriitaa.

Espanjassa ollessamme taas lähes jokainen paikallinen luuli tytärtämme pojaksi. Ymmärrän että lähes kaljusta vauvasta on vaikea sanoa, mutta jopa vaaleanpunaisissa rattaissa istuessaan, mekkoon puettuna hän oli monen mielestä poika. Syy tähän selvisi kyllä myös lopulta – hänellä kun ei ollut korvakoruja!

Ajoittaisten yksinkertaisten oletuksieni lisäksi toinen juttu, joka voi ulkopuolisten silmin sotia omaa sukupuolineutrauliuttani vastaan on se, että kun puhun vanhemmista lapsistani monikossa, kutsun heitä useinmiten pojiksi.

Joskus mietin, että onko tämä tapa tullut jostain alitajunnastani, jolla sittenkin haluan ulkopuolisille viestittää, että nämä pitkät hiukset hulmuten keskenään painivat veijarit ovat poikia. Mutta en usko. Luulen että se on enemmän tapa jonka olen oppinut muualta, veljiäni kutsutaan samalla tavalla, yhtenä joukkona pojiksi.

En kuitenkaan sano ikinä lapsilleni, että ”reipas poika tai hyvä tyttö” Kutsun poikiani monikossa ”pojiksi” silloin kun puhun heille tai heistä samanaikaisesti. En tarkoita sitä loikeroidakseni heitä, vaan ihan vain siksi että näin sanominen on jollain tapaa yksinkertaista, tehokasta ja helppoa. Kaapo ja Elvis = pojat.

Näin itse kolmen äitinä ja muutenkin paljon eri ikäisten lasten kanssa aikaa viettäneenä ja töitä tehden olen huomannut selvästi, että toki sukupuolissa on jotain eroja, vaikkapa erilaisissa tilanteissa käyttytymisen suhteen, mutta ennenkaikkea kaikissa sukupuolissa on hyvin paljon erilaisia ja luonteisia ihmisiä ja aina on joku, joku joka myös rikkoo nämä ”normit”. Kaikki ovat keskenään erilaisia, sukupuolesta riippumatta.

Nimittäin ennenkaikkea lapset, kuten aikuisetkin, ovat yksilöitä. Ja niin heitä tulisi kohdella, eikä asettaa mitään odotuksia tai rajoituksia oletetun sukupuolen peusteella. Itse uskon että lapsista saa heidän parhaan pontetiaalinsa irti vaikkapa koulumaailassa kohtelemalla heitä mahdollisimman sukupuolineutraalisti ja antaa näin heidän olla juuri omia itsejään, yksilöitä. Ei vain tyttöjä tai poikia vaan lapsia.

– Seisoo hetken ilman tukea
– Kävelee tuen kanssa
– Nousee ja laskeutuu ketterästi ja vakaasti
– Kiipeää (!!!)
– Tunnistaa jo monia sanoja, kehoituksia ja kysymyksiä (esim anna tutti, anna pusu, heitä pois, ei saa, haluatko maitoa, mennäänkö kylpyyn) suomeksi ja ruotsiksi
– Vastaa kysymyksiin päätä heiluttamalla kyllä/ei
– Ihailee isoveljiään ja on kiinnostunut kaikista lapsista
– Antaa paljon (märkiä) pusuja
– Päristää, kiljuu, laulaa, jokeltaa, tapailee sanoja ja tavuja, matkii erilaisia ääniä
– On hyvin utelias ja touhukas
– Ei pahemmin vierasta, naureskelee ja vilkuttelee (ja sanoo hei hei) kaikille
– Pinsettiote alkaa olla hallussa
– Syö jo hyvin karkeaa ruokaa
– Laittaa kaiken löytämänsä suuhun
– Ymmärtää että joitain asioita ei saisi tehdä (ja tekee niitä silti päätään pudistellen, ei, ei eitä hokien ja nauraen)
– Tykkää tavaroisen viskelystä ja pudottamisesta
– Ei vieläkään yhtään puhjennutta hammasta
– Saa syätyä ja purtua hyvinkin kovaa ruokaa pelkillä ikenillään
– Rakastaa kylpemistä, laulavaa koirapehmoa sekä kurkkua
– Tykkää myös oikeista koirista, kuurupiilosta, keinumisesta ja musiikista
– Osaa rakentaa kahden palikan tornin
– Nukkuu kahdet päiväunet ja yöllä herää kerran-pari syömään
– Päiväunet nukkuu yleensä parvekkeella ja herätessään päästää ”merkkiäänen”
– Taputtaa ja tuulettaa usein itselleen ja omille taidoilleen

1 KK
2 KK
3 KK
4 KK
5 KK
6 KK
7 KK
8 KK
9 KK