Nyt se alkaa. Aurinko paistaa, ulkona on ihanaa. Niin ihanaa ettei tee mieli mennä kotiin lainkaan. Viis siitä jos ruoka-aika vähän siirtyy, näistä keleistä on vaan nautittava. Itseäni alkaa omatunto soimaamaan, jos en pääse ulos nauttimaan jok’ikisestä auringonsäteestä.

Tänään kurvattiin päiväkodin ja eskarin jälkeen metsäretkelle ja hevosia ihmettelemään. Kun itse kasvoin lähiössä ja leikin metsässä päivittäin, en aina muista ettei se ole omille kaupunkilaislapsilleni samanlainen selviö. Toki luonto on lähellä kokoajan ja saamme kaupungissakin nauttia vehreistä maisemista ja metsän eläimistä. Mutta pitäisi silti muistaa enemmän käydä samoilemassa tuolla ihan oikeassa kunnon metsässä, jossa ei ole valmiiksi tallottuja polkuja ja kaupungin ääniä.

”Äiti, tiedätkö että tämä on terapiaa?” kysyi lapsi kulkiessamme hiljaa pitkin metsää.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Lauantait jotka tuntuvat sunnuntailta ilman lähestyvää maanantaita. Parasta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Joskus havahdun siihen, että katson lapsiani ja ihmettelen, että ovatko nuo todella minun? Onko elämä ihan oikeasti vienyt tähän pisteeseen, että olen kahden lapsen äiti? Ovatko nuo kaksi elävää ihmistä, tuntevaa persoonaa ja oman tiensä kulkijaa tulleet minusta? Ja toisekseen, miten ne voivat olla jo noin isoja!?

Nuorimmainen lapsi, jota pidän edelleen vauvana täyttää syksyllä viisi vuotta. Se on käsittämätöntä, sillä muistan edelleen vahvasti hetkiä raskaus -ja vauva-ajalta. Tuntuu etten minä ole muuttunut viiden vuoden aikana juurikaan. Lapset taas muistuttavat enemmän isäänsä ja veljiäni, kun pieniä vauvoja, jollaisina minä heidät muistan ja edelleen ajattelen.

Välillä hätkähdän ajatuksen, että mitä tapahtui? Mikä kaikki toi tähän pisteeseen? Miten minulla voi olla asiat niin hyvin? Jos tähän mennessä on tapahtunut näin hienoja asioita, mitä kaikkea sitä onkaan vielä tulossa? Mitä tapahtui, minne meni aika? Yksi aamu herään siihen kun omat lapset on kolmekymmentä. Käsittämätöntä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Katsoin muutamia vuosia sitten Thomas Balmèsin dokumenttielokuvan Babies / Vauvat. Dokumentissa seurataan neljän vauvan ensimmäistä ikävuotta syntymästä ensiaskeliin eri puolilla maapalloa. Vaikka sen jo valmiiksi tiesinkin, niin koin valtavaa liikutusta ja rakkautta rinnassani, huomatessani miten kaikki nämä neljä vauvaa olivat synnyinpaikastaan huolimatta niin samanlaisia. He kasvoivat, kehittyivät, leikkivät, oivalsivat, liikkuivat, jokeltelivat ja harmistuivat kaikki ihan samalla tavalla. Omat lapseni ovat olleet myös aivan samanlaisia saman ikäisinä. Kansalaisuudesta, ulkonäöstä tai perhetaustasta huolimatta olemme kaikki samanlaisia, eli yhtä tärkeitä ja arvokkaita.

Minut on pienestä saakka opetettu olemaan reilu ja hyvä ja hyvä kaveri. Ja tiedättekös miten tämä opetus on tapahtunut? No, sillä tavalla miten lapset muutenkin parhaiten oppivat. Esimerkillä. Minulle ei ole tullut mieleenkään arvostella, haukkua, kiusata tai lokeroida ihmisiä vaikkapa heidän ihonvärinsä perusteella. Koska vanhempanikaan eivät tehneet niin. Lapset eivät ole ennakkoluuloisia, ennen kun heidät opetetaan olemaan.

Olen kokenut olevani onnekas saadessani varttua monikulttuurisessa koulussa. Olen päässyt matkustelemaan ja innolla oppinut minulle vieraista kulttuureista. On suuri rikkaus saada ympärilleen erilaisia ihmisiä ja päästä näkemään sen oman pienen kuplan ulkopuolelle. Vaan huomatakseen sen, että erilaisuudesta huolimatta meillä kaikilla on loppupeleissä aivan samat tarpeet ja haaveet. Elää onnellisena, rakastaa ja tulla hyväksytyksi omana itsenämme.

Vanhemmalla iällä olen valitettavasti päässyt myös näkemään ja kokemaan kiusaamista ja rasismia. En kuitenkaan olisi uskonut, että ennakkoluulot ja toisten ihmisten kohtelu on tällä mallilla vielä 20 vuotta myöhemmin. Olen ollut järkyttynyt viimeaikaisista maahanmuuttoon ja pakolaisiin liittyvistä keskusteluista ja tapahtumista. On käsittömättömän vaikea ymmärtää miten ihminen voi kohdella toista ihmistä niin huonosti. Miten aikuiset voivat uhata jopa lapsia, vain siksi että he tulevat erilaisista oloista, kulttuurista tai näyttävät erilaiselta kun he itse. Miksi edelleen vuonna 2016 on niin vaikea käsittää että suomalaisuus ei tule pelkästä vaaleasta tukasta ja sinisistä silmistä? Tai sitä miksi ihminen haluaa selviytyä, pysyä hengissä ja paeta sodan jaloista? Tai etenkään sitä miksi vaikeassa tilanteessa olevaa kanssaihmistä pitäisi auttaa ja tukea? Toivoisit varmasti samaa itsellesi ja lähimmäisillesi?

Lasten ei ole vaikea tajuta näitä. Nämä asiat ovat heille itsestäänselvyyksiä. Siis ennen kun he kuulevat vihapuhetta tai kokevat rasismia. Kukaan lapsi ei synny ennakkoluukoisena. Haluammeko että lapsemme joutuvat kuitenkin elämään ennakkoluuloisessa maailmassa? Maailmassa jossa erilaisia ja heikompia sorretaan ja pelätään. Maailmassa jossa suvaitsevaisia, toisia auttaville ihmisille toivotaan pahaa. Maailmassa jossa viha vaan kasvaa ja jossa lähimmäisen rakkautta ei enää lopulta ole.

Olen miettinyt paljon mitä omalta osaltani voin asialle tehdä. Toki antaa lapsilleni samanlaista hyvää esimerkkiä mitä itse olen saanut. Puuttua väärin kohteluun jos sellaista näen, puolustaa, auttaa sen minkä pystyn. Nämä tuntuvat kuitenkin niin pieniltä jutuilta tämän hetkiseen maailmanmenoon verrattuna. Mutta oikeasti ei se ole pientä. Se ei ole pientä jos me kaikki teemme niin. Jos me kaikki muistaisimme että olemme tärkeitä, arvokkaita ihmisiä. Ja näyttäisimme sen. Viha kasvattaa vihaa, mutta menee se onneksi toisinkin päin. Minulle on opetettu pienenä että toista tulee kohdella niinkun tahtoisin itseään kohdeltavan. Saman olen opettanut lapsilleni. Pieni juttu, mutta äärimmäisen tärkeä.

Eilen pistimme pystyyn perhebloggaajaporukalla Vanhemmat Rasismia Vastaan sivuston. Haluamme tällä kiinnittää huomiota rasismin vastaiseen taisteluun ja kannustaa teitä kaikkia siihen mukaan. Katkaistaan vihdoin tämä vihan ja pelon kierre, annetaan lapsillemme arvokasta esimerkkiä ja puututaan rasismiin jos sitä kohtaamme. Voitte jakaa omia ajatuksianne, kokemusksianne ja idoitanne somessa tägillä #vanhemmatrasismiavastaan. Mitä me voimme tehdä, jotta kaikilla lapsillamme olisi hyvä olla, mahdollisuus elää tasa-arvoisesti ja rakastaa itseään sekä toista tällä yhteisellä maapallolla?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Me kipaistiin maanantaina poikien kanssa laivalle ja sillä Tukholmaan päiväksi. Oli tarkoitus postalla matkalta, mutta netti toimi niin huonosti, että se jäi vain suunitelmaksi. Nyt ollaan kuitenkin takaisin kotona!

Tukholmassa sää ei kauheasti hellinnyt, mutta ei annettu ajoittaisen räntäsateen haitata menoa. Kamera kuitenkin jäi laukun pohjalle. Olenkin aiemmin sanonut, että nämä pojat ovat mitä mainiointa reissuseuraa. Ja niin oli tälläkin kertaa. Ainoana aikuisena kahden lapsen kanssa liikkuminen tuo toki aina omat jännitysmomenttinsa, mutta kaikki meni oikein hienosti. Löydettiin oikeat metrot, kaupunginosat, kaupat ja kahvilat ja ehdittiin vielä takaisin laivaankin ajoissa. Laivallakin kaikki meni tosi kivasti ruokailuista lähtien. Ainoastaan kotiintulomatka äsken terminaalista kotiin oli hieman haastava, kaikkien ostoksien kanssa.

Kerron myöhemmin risteilystä lisää, se ei nimittäin ollut mikään ihan tuiki tavallinen ruotsinmtka!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.