OPETELLAAN LUKEMAAN

20/03/2016

aku ankka junior 3aku ankka junior 1aku ankka junior 5aku ankka junior 2aku ankka junior 4aku ankka junior 6aku ankka junior 7aku ankka junior 8aku ankka junior 10aku ankka junior 9aku ankka junior 12aku ankka junior 13

Muistan vieläkin keskiviikot, kun tulin koulusta kotiin, tein välipalaksi voilevän ja lasin kaakota. Istuin keittiönpöydän ääreen syömään ja luin samalla postiluukusta tipahtanutta Aku Ankkaa. On edelleen ihan hullua ajatella, että oma esikoiseni on pian samassa tilanteessa. Syksyllä alkaa koulu!

K ei vielä ole oppinut lukemaan, mutta hilkulla on. Mikä parasta, lukemisen opettelu ja matikkajutut kiinnostavat tosi paljon. Kirjaimet ja osa äänteistä ovat jo tuttuja, jotain sanoja hän jo tunnistaa ja osaa kirjoittaa. Eskarissa tietysti näitä asioita kokoajan opetetaan, mutta mielestäni on myös tärkeä kotona edistää lukutaitoa ja kehittää rikasta kielen käyttämistä, etenkin jos lasta se näin paljon kiinnostaa. Nyt löysinkin siihen oivan tavan Indiedaysin ja Aku Ankan yhteistyökampanjan myötä.

Tykkään lukea lapsille ja yhteiset lukuhetket ovatkin meille kaikille tärkeitä. Kielellisen kehityksen lisäksi lukiessa ja satuja kuunnellessa tietysti myös oppii hirveästi uusia asioita. Tarinat ovat yleensä hyvinkin opettavaisia ja saavat aiheita mietiskelyyn ja asioiden pohtimiseen.

Tuo Aku Ankka Juniori lehti on suunnattu leikki-ikäisille lapsille. Kuukausittain ilmestyvä lehti sekä viikoittain päivittyvä digipalvelu muodostavat tuotepaketin, joka on lasten ikioma juttu. Aku Ankka Juniori -lehden sarjakuvat ovat napakan lyhyitä, mutta kieleltään yhtä rikkaita kuin Aku Ankassa – lisäksi jokainen niistä on kuunneltavissa digipalvelusta ääneenluettuna. Jokaisesta lehdestä löytyy myös aina muutama puuhatehtävä. Sarjikset ovat nyt meillä poikien keskuudessa kova juttu, mutta omasta mielestäni niitä on hankala lukea ääneen. Digipalvelun kautta pojat voivatkin lukea lehtiä vaikka samalla kun minä teen ruokaa.

K innostui tuosta digipalvelusta muutenkin tosi paljon. Se on pullollaan erilaisia lukemista tukemia ja treenaavia kivoja tehtäviä. Tehtävät ovat kannustavia ja niitä tehdessä omaan virtuaaliseen palkinokaappiin kerääntyy erilaisia mitaleja. Mielestäni tämä on tosi mukava ja monipuolinen sekä hyödyllinen lisä omaan arkeemme. Muistan että oma äitini opetti minua lukemaan kirjoittamalla tavuja pahvilapuille, joita minä sitten yhdistelin. Mikä hauskaa, palvelussa on ihan samanlainen peli!

Miten teillä ollaan opittu lukemaan? Olisi kiva kulla! Arvon kaikkien vastannaiden kesken Ankka -kirjat: Ankat mailman ympäri 3, Barksin parhaat sarjat 5 ja Kadonneen Kirjaston vartijat, juhla-edition. Arvonta päättyy 23.3.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

IHANA VALO

16/03/2016

ihana valo 2ihana valo 1ihana valo 3ihana valo 5ihana valo 6Ihana valo 7OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alkaako teillä muillakin soimaan heti Samuli Edelman päässä tuon otsikon lukemisen jälkeen? Sori, mutta en olisi voinut asiaa muuten ilmaista. On vaan niin ihana valo!

En muista kuinka monta kuukautta sitten olen viimeksi herännyt ennen herätyskellon soimista. Tästä kiitos yhä aiemmin nousevalle auringolle ja kymmenen senttiä liian lyhyelle makkarin pimennysverholle. Aamut ovat olleet minulle aina todella vaikeita, mutta kun saa herätä luonnollisesti pikkuhiljaa lisääntyvään valoon, on se paljon miellyttävämpää kun yhtäkkiä pirisemään alkavaan herätyskelloon.

Ja voi kuinka olenkaan kaivannut aamuauringon lisäksi valoisia iltapäiviä. Ei ole kauaa aikaa siitä kun kotimatkalla päiväkodista oli jo ihan säkkipimeää. Nyt vielä kuuden aikaan illalla keittiöön porottaa aurinko. Aika ihanaa piemän talven jälkeen viettää aikaa lasten kanssa työpäivän jälkeen niin että on vielä valoisaa.

Ihana valo. Sinä olet aurinko <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.


YO! RAPS

12/03/2016

adidas 4adidas 5adidas 2OLYMPUS DIGITAL CAMERAadidas 3OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me ei aina pukeuduta mätchääviin tuulipukuihin ja lähdetä diskoon, mutta silloin kun pukeudutaan niin lähdetään YO! Skidit Disko Rapseihin. Tän päivän disko oli ehdottomasti yksi parhaimmista. Syykin on selvä. Ysäriräppiä, fist bumpit Palefacen kanssa, limbo, Rudi Rokin beatboxaus-työpaja, uv-valossa hohtamista, hienot visut ja breakdance battle. Ja puoli kuudeksi kotiin syömään. 

Skidit Festarit ovat varmasti monelle jo tutut, samoin ehkä viime vuonna heti supersuosin saavuttaneet diskot. Käyn itse muutenkin paljon tuolla Kaikukadun bilekompleksissa, joten on aina jotenkin tosi jännä fiilis lähteä sinne bailaamaan lasten kanssa. Reilun viikon päästä lähdetään ihan ekalle Skidit Risteilylle! Saas nähdä millaiset tiimiasut sinne keksitään.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MISSÄ PAO ON?

4/03/2016

espanjanvesikoira 11OLYMPUS DIGITAL CAMERAespanjanvesikoira 1espanjanvesikoira 2Processed with VSCOcam with x1 presetespanjanvesikoira 3espanjanvesikoira 4OLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with x1 presetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with 5 presetespanjanvesikoira 17espanjanvesikoira 18espanjanvesikoira 19OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.

Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.

Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.

Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.

Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.

Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.

Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.

Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.

Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.

Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.

Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.

Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.

Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

KAVEREITA KYLÄSSÄ

19/02/2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kotiäitivuosina tuli monta kertaa viikossa kyläiltyä kaveriperheen luona tai toisinpäin. Aikuiset tekivät ruokaa lapsille, sitten yritettin jotenkin syödä yhdessä, sen jälkeen vanhemmilla oli haaveissa rauhallinen kahvi -ja rupatteluhetki samalla kun lapset leikkivät keskenään. Mutta usein se rauhallisuus ainakin jäi haaveeksi vaan. Vaikka oli tosi kiva nähdä muita aikuisia ja tutustuttaa lapsia toisiinsa, niin päällimäisenä muistona niistä kyläilyistä on jäänyt sellainen aikamoinen kaaos. Jokainen lelu ja kirja piti repiä kaapista alas, kaikki halusivat sen saman lelun ja jatkuvasti joku kaatui, sormi jäi oven väliin tai piti päästä potalle. Kyläilyn jälkeen tiskiä oli normaalin viikkomäärn verran ja lastenhuoneen siivoamiseen meni tunteja.

Työelämäään palaamisen ja päivähoidon alkamisen jälkeen myös kyläilyt ovat jääneet vähemmälle. Lähinnä ainut kosketus niihin on ollut sitten lasten kaverisynttärit. Kun 10-15 Ville-Petteriä vetää sokeriöverit ja leikkii samaan aikaan piilosta, taistelukleikkiä ja rakentaa pikkulegoilla, niin tunnelman lisäksi huipussaan ovat desibelit. Ehkä näistä alatajuisista mielikuvista johtuen en ole hirveästi järkännyt mitään kaverikyläilyjä. Omien kavereiden kanssa ollaan nähty ilman lapsia ja lapset ovat sitten leikkineet kavereidensa kanssa päiväkodissa tai ulkona pihalla ja leikkipuistoissa.

Eilen kuitenkin kutsuttiin naapurin pojat kylään. Molemmat saman ikäisiä kun meidän lapset. Henkisesti varauduin taas kauheaan sekoiluun. Hälinään, huutoon, kiljuntaan ja totaalisen kaaokseen. Mutta mitä vielä! En muista milloin viimeksi itselläni olisi ollut noin ”helppo” ilta. Mihinkään nahisteluihin ei tarvinnut puuttua, kukaan ei valittanut ettei ole mitään tekemistä tai toinen ei suostu leikkimään toisen kanssa. Pojat leikkivät reilun pari tuntia tosi ihanasti ja rauhallisesti, välillä yhdessä, välillä erikseen. Kun tuli kotiinlähdön aika, vieraat pukivat saappaat ja takit jalkaan ja kipaisivat itse kotiin naapuritaloon. Kuinka kätevää!

Tästä eteenpäin alan kyllä järkkäilemään leikkitreffejä joka viikolle, jos ne sujuvat näin harmonisesti! Alakerran naapurit tykkäävät varmasti myös, kun viikossa on edes yksi ilta kun meiltä ei kuulu kauheaa huutoa ja kolistelua.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.