Pakko se on kai paljastaa, tällaisia vaaleanpunaisia juttuja on nimittäin tullut osteltua viime aikoina. Pitkään haaveissa ollut asia tapahtuu
– minusta tulee kummitäti!
Omassa kaveripiirissä on ihan täysi babyboomi päällä. Tuntuu että yhtäkkiä joka toinen kaveri lähipiiristä odottaa vauvaa. Mikä hauskinta, varmaan viidellä on laskettu aika kuukauden sisällä toisistaan. Vauvoja toki on putkahdellut toisille äitikavereille, mutta se on kuitenkin niin erilaista, kun kouluajoilta saakka ollut ystävä saa ensimmäisen lapsensa.
Kävin eilen tapaamassa yhtä tällaista. Yksi vanhimmista ja parhaimmista ystävistäni sai viime viikolla kauniin pienen tyttövauvan. Olin jo valmiiksi niin liikuttunut ja onnessani vauvasta, etten pystynyt pidätellä kyyneleitä kun minua kysyttiin vielä hänen kummikseen. Pientä tuhisijaa olisi voinut tuijotella tuntikaupalla ja tahtoisin mennä joka päivä nyt sinne kylään.
Samalla kun kaverit saavat lapsia, minulle alkaa olla aika selvää, että minulla ne olivat nyt tässä. Useasti on tullut haaveiltua suurperheestä, jossa kaikilla lapsilla on muutaman vuoden ikäerot. Nyt kuitenkin, kun omat lapset täyttävät tänä vuonna jo 6 -ja 8 vuotta (voitteko kuvitella!!!), en ole varma onko hommaan enää mitään järkeä ryhtyä uudestaan.
Vielä tuossa alle pari vuotta sitten lupasin itselleni, että jos sopivaa isä-ehdokasta ei olisi elämääni ilmestynyt siihen mennessä kun täytän 32-vuotta, niin hankkisin sitten lapsen yksin. Nyt en kuitenkaan todellaan tiedä, että haluanko vai enkö halua enää lapsia. Tavallaan kyllä, mutta sitten toisaalta taas en.
Elämä menee nyt niin kivasti, lapset ovat ihanan omatoimisia, heidän kanssa on niin helppo tehdä ja mennä sekä toisaalta omiin juttuihin on myös todella paljon aikaa. En ole varma haluanko taas sitä monen vuoden hoitamista ja sumussa elämistä. Raskausvaivoja, heitteleviä hormooneja, revennyttä persettä (kuten asian kauniisti synnytyksen jälkeen ilmaisin), imetyshikeä, huonosti nukuttuja öitä, joka puolelle lentäviä soseita ja kuivaksiopettelua. Juuri kun olen päässyt takaisin kiinni tähän ”normaaliin” arkeen.
Toisaalta olisi vielä ihana kerran kokea ne potkut vatsassa, lapsen syntymä, läheisyys ja yhteys vauvan kanssa, imettäminen, kasvun ja kehityksen seuraaminen, kaikki se rakkaus. Nähdä miten pojat kiintyisivät uuteen sisarukseen. Silti olen enemmän sen kannalla, että ei.
Eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, mutta vaikka se onkin vähän haikeaa, tuntuu hyvältä olla sujut sen ajatuksen kanssa, että minun lapset olivat nyt tässä. On ihana seurata miten ystävien perheet kasvavat ja tuntea onnea ja iloa heidän puolestaan. En ole kertaakaan kokenut katkeria, kateellisia tai muuten surullisia tunteita siitä, että ystäväni saavat vauvoja. Luulen, että sekin jo kertoo jotain.
Kun on itse ollut tässä niin pitkään äidin roolissa, on ihan tosi hauskaa että jatkossa saan vihdoin olla myös se rento ja kiva ja siisti kummitäti, joka antaa syödä jäätelöä ja irtiksiä lounaaksi, jonka kanssa käydään keskustassa shoppailemassa ja leffassa ja kahviloissa ja jonka luona yökylässä saa aina valvoa myöhään ja jolle voi kertoa kaikki salaisuudet.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.