TÄSSÄ ON SELMA

6/03/2017

Oho hups, tuli ihan vahingossa pidettyä monen päivän bloggaamistauko. Loppuviikkoon mahtui flunssan parantelemista, paniikinomaista juhlavaatteiden etsintää, lapsien kuljettamista harrastuksiin ja kyläpaikkoihin, kirppiksellä myymistä sekä kaverin yllätyskolmikymppisten juhlimista. Viikon kohokohta oli kuitenkin eilen, kun minusta tuli ihan virallisesti kummitäti!

Olin ihan tosi otettu kun yksi vanhimmista, rakkaimmista ja parhaimmista ystävistäni pyysi minua tyttärensä kummiksi. En tiedä onko se tämä ehkä hassu haave, mutta olen aina haaveillut kummitytöstä. Ja nyt pääsin parhaan sellaisen sylikummiksi. Ihana kunnia!

Omassa kaveripiirissäni ei ole vielä hirveästi lapsia, joten tällaiset kummitehtävät eivät ole kovin yleisiä. Monet lapselliset kaverit ovat tulleet elämään omien lasten kanssa, mutta näistä vanhoista ystävistä harvalla niitä vielä on. Se on tosi erilaista kun oma paras kaveri saa ensimmäisen vauvansa.

Kaksi kuukautta vanha sinisilmäinen kummityttöni sai siis eilen nimekseen Selma ja en vaan kestä miten ihana se on. Minä ja pojat jo kovasti odottellaan yökyläilyjä, leffailtoja ja Linnanmäelle menoa yhdessä. Itsehän en kuulu kirkkoon, ja minusta kummin tärkein tehtävä on juurikin olla läsnä ja olla sellainen turvallinen aikuinen johon voi luottaa ja tarvittaessa turvautua. Olla sellainen joka muistaa muulloinkin kun syntymäpäivinä. Ja jonka luona yökylässä ja saa valvoa liian myöhään ja syödä jäätelöä aamupalaksi.


VAUVAUUTISIA

13/01/2017

Processed with VSCO with hb1 preset

Pakko se on kai paljastaa, tällaisia vaaleanpunaisia juttuja on nimittäin tullut osteltua viime aikoina. Pitkään haaveissa ollut asia tapahtuu
– minusta tulee kummitäti!

Omassa kaveripiirissä on ihan täysi babyboomi päällä. Tuntuu että yhtäkkiä joka toinen kaveri lähipiiristä odottaa vauvaa. Mikä hauskinta, varmaan viidellä on laskettu aika kuukauden sisällä toisistaan. Vauvoja toki on putkahdellut toisille äitikavereille, mutta se on kuitenkin niin erilaista, kun kouluajoilta saakka ollut ystävä saa ensimmäisen lapsensa.

Kävin eilen tapaamassa yhtä tällaista. Yksi vanhimmista ja parhaimmista ystävistäni sai viime viikolla kauniin pienen tyttövauvan. Olin jo valmiiksi niin liikuttunut ja onnessani vauvasta, etten pystynyt pidätellä kyyneleitä kun minua kysyttiin vielä hänen kummikseen. Pientä tuhisijaa olisi voinut tuijotella tuntikaupalla ja tahtoisin mennä joka päivä nyt sinne kylään.

Samalla kun kaverit saavat lapsia, minulle alkaa olla aika selvää, että minulla ne olivat nyt tässä. Useasti on tullut haaveiltua suurperheestä, jossa kaikilla lapsilla on muutaman vuoden ikäerot. Nyt kuitenkin, kun omat lapset täyttävät tänä vuonna jo 6 -ja 8 vuotta (voitteko kuvitella!!!), en ole varma onko hommaan enää mitään järkeä ryhtyä uudestaan.

Vielä tuossa alle pari vuotta sitten lupasin itselleni, että jos sopivaa isä-ehdokasta ei olisi elämääni ilmestynyt siihen mennessä kun täytän 32-vuotta, niin hankkisin sitten lapsen yksin. Nyt en kuitenkaan todellaan tiedä, että haluanko vai enkö halua enää lapsia. Tavallaan kyllä, mutta sitten toisaalta taas en.

Elämä menee nyt niin kivasti, lapset ovat ihanan omatoimisia, heidän kanssa on niin helppo tehdä ja mennä sekä toisaalta omiin juttuihin on myös todella paljon aikaa. En ole varma haluanko taas sitä monen vuoden hoitamista ja sumussa elämistä. Raskausvaivoja, heitteleviä hormooneja, revennyttä persettä (kuten asian kauniisti synnytyksen jälkeen ilmaisin), imetyshikeä, huonosti nukuttuja öitä, joka puolelle lentäviä soseita ja kuivaksiopettelua. Juuri kun olen päässyt takaisin kiinni tähän ”normaaliin” arkeen.

Toisaalta olisi vielä ihana kerran kokea ne potkut vatsassa, lapsen syntymä, läheisyys ja yhteys vauvan kanssa, imettäminen, kasvun ja kehityksen seuraaminen, kaikki se rakkaus. Nähdä miten pojat kiintyisivät uuteen sisarukseen. Silti olen enemmän sen kannalla, että ei.

Eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, mutta vaikka se onkin vähän haikeaa, tuntuu hyvältä olla sujut sen ajatuksen kanssa, että minun lapset olivat nyt tässä. On ihana seurata miten ystävien perheet kasvavat ja tuntea onnea ja iloa heidän puolestaan. En ole kertaakaan kokenut katkeria, kateellisia tai muuten surullisia tunteita siitä, että ystäväni saavat vauvoja. Luulen, että sekin jo kertoo jotain.

Kun on itse ollut tässä niin pitkään äidin roolissa, on ihan tosi hauskaa että jatkossa saan vihdoin olla myös se rento ja kiva ja siisti kummitäti, joka antaa syödä jäätelöä ja irtiksiä lounaaksi, jonka kanssa käydään keskustassa shoppailemassa ja leffassa ja kahviloissa ja jonka luona yökylässä saa aina valvoa myöhään ja jolle voi kertoa kaikki salaisuudet.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.