Luin muutama viikko sitten Puutalobaby-blogista miten perheen nuorin tyttö oli unohtanut kotinsa Suomessa, puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Kotiin tullessa tyttö keroi, ettei muistanut taloa tai leluja. Tiedättekö, minä vähän järkytyin. En sen takia että asiassa olisi jotain kamalaa hänen osaltaan tai että tilanne olisi jotenkin epätavallinen, ei. Vaan koska tajusin, miten lapsena koetut asiat jäävät aivan epäloogisesti mieleen. Ja että vaikka joka ilta lapsiani peitellessä kerron rakastavani heitä, he eivät välttämättä muista sitä myöhemmin. Mitäs jos heille jääkin mieleen kauheasti jotain huonoja asioita?
Kun mietin omaa lapsuuttani, ja nuoruuttani, vahvimmat muistot ovat tosi hassuja. Iso osa sellaisia tavallaan ihan ”mitättömiä” juttuja. Muistan millaisessa savipurkissa keittiössä säilytettiin kauhoja, kuinka minua pelotti kun äitimme yritti saada minusta ja veljestäni kivaa joulukorttikuvaa öljykynttilän kanssa, kuinka seison pihamme hiekkalaatikolla ja tahdoin näkkileipäjäätelöä (puffettia), kuinka kävelen parhaan kaverini Santun kanssa käsikädessä ostarilla. Toki isoistakin tapahtumista on muistoja. Paljon yksityiskohtia muistan myös vakavasta auto-onnettomuudessa missä olin viisivuotiaana, muistan kuinka itkin eteisessä ulko-ovea vasten kun vanhempani erosivat, kun opin viheltämään.
Toki näitä muistoja on ihan hirveästi. Eikä niitä voi oikeasti jaotella tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin. Mutta jokatapauksessa ne ovat hassuja paloja sieltä täältä, ilman sitä kaikkea muuta siinä ympärillä. Muistan tasan tarkkaan kaikkien huoneitteni järjestykset, tapetit ja minkälainen ääni vaatekaapin avaamisesta tuli. Mutta en muista juurikaan yleisellä tasolla että mitä siellä kotona vaikkapa päivisin touhuttiin. Mitä me puhuttiin, mitä me tehtiin, kaikki ne vuodet?
Tästä vähän pelästyin, kun rupesin miettimään, että vaikka kuinka meillä on kiva ja onnellinen arki, saattaa lapselle jäädä mieleen vaan se yksi kerta kun hermostuin ihan kauheasti ja huusin. Ei se välttämättä muista sitä miten sen jälkeen pyydettiin anteeksi, sovittiin ja halattiin.
Omalla kohdalla on myös jännä, miten paljon näitä erilaisia muistoja minulla on tosi pienestä saakka. Osa niistä on syntynyt toki myöhemmin valokuvien kautta, mutta ihan oikeasti muistan jotain tilanteita jossa olen alle kaksivuotias.
Omatkin lapset välillä muistelevat elämäänsä pienempänä, mikä on hauskaa. Nyt jo huomaa mitkä jutut ovat jääneet mieleen, joko ihan oikeasti tai meidän vanhempien kertoman kautta. ”Muistatko äiti kun mä olin vauva ja sä olit vaihtamassa mulle vaippaa ja kakkasin niin kovaa että se osui vastapäiseen seinään ja sä yritit laittaa käden eteen” on yksi tämän hetken huvittavimmista jutuista jonka sain yksi päivä kuulla. Eihän lapsi sitä oikeasti muista, mutta joskus olen sen hänelle kertonut ja se on jäänyt mieleen elämään hauskana muistona.
Onkin kiva, että kuvia tulee otettua usein ihan tavallisistakin tilanteista. Niiden kautta on helppo synttyttää niitä muistoja takaisin mieeen. Ja sanonnat, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, voi mielestäni unohtaa. Eletään toki hetkessä, mutta ainakin meidän lapset tykkää ihan hirveästi kuulla juttuja mitä ovat pienempinä tehneet. Ja samoin juuri katsella niitä vanhoja kuvia.
Enkä sano että huonot ja pelottavat muistot olisivat huonompia, ei toki, nekin ovat iso osa elämää. Mutta olisihan se kivempi että lapsi muistaisi mielummin enemmän niitä onnellisia ja kivoja juttuja. Kuitenkin, jos lapsilla on perusonnellinen ja turvallinen lapsuus, niin eiköhän se ole niiden muistojen perusta. Silloin ei parit äidin raivarit muuta kuitenkaan sitä tunnetta mikä tulee kun lapsuuttaan joskus muistelee.
Kiitos tästä tekstistä! Kuinka monen monta kertaa olenkaan tätä samaa asiaa miettinyt. Enkä vain miettinyt, vaan välillä olen ollut äärettömän huolestunut sen takia, jos lapset muistavatkin vain ne ikävät asiat. Sinä osasit pukea ajatukseni sanoiksi.